perjantai 7. lokakuuta 2016

Liian kepeät kutsut

Paljon on tapahtunut! Muutimme Richmondiin, saksalaisen koulun takia. Täällä on niin ihanan vihreää, tulkaa joku viikonloppu kylään!

Viesti naapuriltamme, jonka au pairia kyselin lastenvahdiksi. Naapurilta, jonka kutsuimme kerran brunssille lapsineen. Naapurilta, jonka kanssa meillä ei juuri muuta yhteistä ole kuin lasten äidinkieli ja että halusimme hänen au pairiaan lastenlikaksi viikonloppuisin. Nyt siis jo ex-naapurilta, joka  asuu toisella puolella kaupunkia, jonne meillä on yli tunnin junamatka. 

Tällaiset kutsut saavat suorittaja-suomalaisen sisälläni ahdistumaan. Eihän me ehditä enää! Muutto on jo parin kuukauden sisään, ja lähes kaikki viikonloput täynnä tekemistä ja näkemistä! En jaksa, en halua, miten tähänkin nyt sitten sanotaan kohtelias ei? En oikein edelleenkään osaa ottaa niitä kohteliaasti vastaan, saati sitten heittää ilmaan jonkinlaisen kepeän, tottakain.

Yritän hokea itselleni, että tämä oli vain kohteliaisuuskutsu, kohteliaisuus, kohtelias ele hiljaisuuden sijaan. Se piti liittää mukaan, ettei kirjoittaja kokisi itseään kovin epäkohteliaaksi. Hän varmasti tajusi jo ensibrunssilla, että yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei lasten äidinkielen lisäksi juuri löydy ja että  joka tapauksessa olemme muuttamassa takaisin Saksaan. Kohtelias vastaus siis on kiitos, tullaan mielellämme, soitellaan! Sen sijaan alan soperrella jotain niinkin epäkohteliasta kuin että ei me taideta enää ehtiä...

Onko tuttu tunne? Saan aina hokea itselleni vastaavissa tilanteissa sano kyllä, sano kyllä, ei se vielä velvoita kaivamaan kalenteria esille. Varsinainen tapaaminen sovitaan sitten seuraavalla kerralla kun ollaan jutuissa, jos ollaan ja että oikeastaan ainoa oikea vastaus tähän kutsuun on kyllä. Ja jos joskus osaankin kylläni soperrella oikeaan kohtaan, takeltelen sanoissani turhan paljon kuulostaakseni omaan korvaani mitenkään uskottavalta saati sitten kohteliaalta.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti