torstai 8. maaliskuuta 2018

Takaisin koulunpenkille

Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!



Ensinnäkin sain todeta loistavan kielitaitoni liian ohueksi. Koulukieli on aivan eri kuin se mitä perheen ja ystävien kanssa puhutaan. Lause jonka ystävälle voi sanoa, kuulostaa koulussa lattealta. Puheeseen pitää saada tärkeältä kuulostavia rakenteita ja sanoja. Eikä tämä riitä, lisäksi pitää tietää, miten ketäkin puhutellaan. Saksassa sinuttelu-teitittelyt menevät kouluympäristössä erilailla kuin töissä, ystävien taikka kokonaan tuntemattomien kanssa. 

Yleensähän tässä pääsee helpolla, kun antaa toisen valita koodin, ja sitten sinu- tai teititellään sen mukaan. Tähän asti voi viljellä geneerisiä ilmauksia, kuten onpas tänään kaunis ilma tai kyllä nämä hommat ovat monimutkaisia. Tietyt ympäristöt sanelevat kuitenkin tiukat puhuttelusäännöt, joista ei poiketa.

Koulussa opettajat sinuttelevat tai teitittelevät etunimen kera (jotkut sukunimen kera) - mutta opiskelijat teittelevät aina takaisin sukunimen ja/tai tittelin kera. Toki oppisisällöissäkin tulee paljon uutta sanastoa, ja tässäkin ollaan koko ajan kielitaidon rajoilla, mutta senhän takia siellä koulussa ollaankin. Oppimassa uutta.



Hankalaa on ollut myös tottua vuosikymmenen nuorempien opiskelijakollegoiden kanssa kommunikointiin. Kukaan ei lähettele sähköposteja, vaan puhe- ja tekstiviestejä pikaviestiohjelmissa. Sitten on tietysti insta ja snapchat, jotka ovat myös kovalla käytöllä opiskelijakollegoideni keskuudessa - tosin vähän eri tavoin kuin ikäiseni somesaurus on niitä tottunut käyttämään. Tai oikeastaan seurailemaan.

Tauoilla harvemmin keskustellaan livenä, tai siis kasvokkain, koska instassa, whatsappissa ja snapchatissa voi myös keskustella. Tämä kolmekymppinen ei vain osaa ymmärtää. Olen tämän kanssa kyllä jo ihan sinut, vaikka toisinaan alan haastella jonkun pahaa-aavistamattoman parikymppisen kanssa ja valitettavasti keskeytän hänen sosiaalistumisensa hetkeksi. Yleensä kyllä saan juttuseurakseni kurssin muut kolmekymppiset.

Tenttiin luku on myös pitänyt opetella uusiksi. Vaikka miten sanottaisiin, että asioita ei kuulu opetella ulkoa vaan ymmärtää, pääsee paljon helpommalla, kun ne ensin opettelee ulkoa ja sitten ymmärtämään. Tai toisinpäin. Ihan sama, niin kauan kuin molemmat tietotasot on hallussa.

Omat mielipiteet voi sitten jättää ihan omiksi, ellei niitä osaa pukea kysymyksen muotoon. Missään tapauksessa ei kannata alkaa korjailla opettajaa, ei vaikka hommat olisivat sekaisin kuin norovatsa. (Sillä eihän kukaan ole kaiken mestari ja virheitä tukee tehtyä.) Tarkasti asetellun kysymyksen voi ehkä uskaltaa esittää.


Kynäpolitiikka kaipasi myös päivitystä ja piti opetella kirjoittamaan kaikki, ihan kaikki, kuulakärkikynällä, vaikka tietämys ja kielitaito olivat miten ohuella pohjalla. Virheitä varten on korjausnauhaa ja -kynää, jotka kyllä eivät aina riittäneet mamuopiskelialle, mutta onneksi paperia on tarjolla riittävästi. Lyikkärikirjoituksiin suhtaudutaan epäilevästi eikä kirjallisia palautuksia ja kokeita siis kirjoitella lyijykynin.

Poissaoloihin ei suhtauduta ”korvaat sen esseellä/oppimispäiväkirjalla” vaan tarkalla kirjanpidolla. 60 poissaolopäivää kolmen vuoden tutkinnon aikana mitätöivät kaikki jo suoritetut opinnot, koska kyse on terveydenhoitoalasta. Tämä tarkoittaa keskimäärin kahta päivää kuukaudessa, mikä on lapsiperheessä aika vähän. Eiköhän tästäkin jotenkin selvitä.

Käytännön harjoittelu - tämä on ollut mukava uusi tuttavuus. Opittua pääsee testaamaan käytännössä lähes heti. Vaikka saksalaisessa opintiessä on huonoakin, hienoa on harjoittelun määrä. Kolmen vuoden tutkinto sisältää 17 viikkoa käytännön harjoittelujaksoja oikeilla työpaikoilla, ja näiden lisäksi harjoittelemme eri taudinkuvien terapiaistuntojen suunnittelua ja pitämistä (ensin toisillamme, sitten oikeilla potilailla) koulun seinien sisällä heti teoriajaksojen jälkeen.

Kuten joku ehkä lukikin jo rivien välistä, olen reilu kahden vuoden päästä puheterapeutti. Blogihiljaisuus selittyy sillä, että ensimmäinen lukukausi vei kaikki mehut. Positiivista tässä on se, että homma alkaa jo sujua!






4 kommenttia:

  1. Minkä asteen koulutuksesta on kyse? Itselläkin mielessä puheterapeutiksi opiskelu, ja Suomessa se tarkoittaa viittä vuotta yliopistossa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saksassa on kolme eri koulutusta puheterapeutiksi. Kaksi vähän akateemisempaa, klinische Linguist ja Sprachheilpädagoge, ja yksi joka on Suomen ammattikorkeatutkinon kaltainen, Logopäde. Kaikki kolme kuitenkin tekevät samaa työtä, ja logopediaakin voi jatkaa ammattitutkintoa pidemmälle, eli BA:han tai MA:han, mutta perustutkinnollakin saa jo ammatinharjoitusoikeuden. Itse valitsin näistä viimeisen, koska logopedikoulu löytyi läheltä ja maisterintutkinto löytyy jo ansioluettelosta.

      Poista
  2. Kiitos vastauksesta! Itselläni on jo kaksikin maisteritutkintoa, joten lyhyempi koulutus houkuttelisi.

    VastaaPoista
  3. Pituudeltaan noi taitaa kaikki olla sen kolme vuotta, jos vain ”perustutkinnon” suorittaa. Mua ei kovin kiinnostanut mennä opettelemaan käytännön työtä luennolle, vaan halusin kouluun, jossa pääsee harjoittelemaan käytännössä.

    VastaaPoista