perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch  kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti