keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Länsirintamalta ei kovin paljon uutta

En ole viime aikoina kirjoitellut naperon kieliasioista paljoakaan. Syy on banaalin yksinkertainen: paljonkaan ei ole tapahtunut  tai sitten minusta on tullut tasapaksuhkon arkielämän sokaistama. Arkikin on siis alkanut tasoittua päivästä ja viikosta toiseen toistuviksi tapahtumasarjoiksi jatkuvan uuden ja etsinnän sijaan.

Eikös kuitenkin se, että kaikki on pysynyt ennallaan, ole oikein hyvä? Minun mielestäni ainakin.

Kolmikielisen uhma


Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta  ehkäpä näiden oppiminen on  tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.

Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.

Eräs päivä taasen huomasin, että napero ei osaa minä-persoonaa suomeksi, ja miksi osaisi. Enhän sitä oikein koskaan hänen seurassaan käytä. Käytössä on edelleenkin ennen niin vihaamani äiti-persoona: äiti tekee sitä ja tätä... Tai sitten tekijä on lapsi, mutta yhtä kaikki, verbi taipuu vain kolmannessa persoonassa.

Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.

Taapero oppi artikkeleja vai oppiiko?


Naperohan siis ei osaa sanojen sukuja, vaan niiden mukaiset taivutuspäätteet liittyvät sanoihin milloin liittyvät, toisinaan eivät. Artikkeleissa sama, mikä vain kolmesta kelpaa. Jostain kumman syystä maskuliini ja neutri ovat tavallisimmat. Kaipa hän kuulee niitä eniten.

Kuvataiteellinen taidonnäyte




2 kommenttia:

  1. Eipä muuten meilläkään lapsi osaa minä- ja sinä-muotoja. Yritän niitä välillä käyttää, mutta hän katsoo hölmönä ja korjaa tilalle oman nimensä. "Ei haluu" tulee kyllä, mutta positiivinen muoto onkin kysymysmuoto, jonka hän on minulta oppinut: "haluatko". Kun hän siis haluaa mysliä/jogurttia/whatever, hän sanoo "haluutko mysliä"... Katsotaan mitä kaksiviikkoinen Suomen-loma tuo tullessaan tältä osin :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttaa tosiaan siltä, että persoonia tarvii alkaa vähän ujuttaa puheeseen :) Meillä oli saksan persoonat minun-sinun-kinasteluissa vielä pääsiäisen aikaan vähän hukassa, mutta sitten lapsi oppi ne yhdessä hujauksessa, kun oli leikki-ikäistä seuraa. Hyvää lomaa!

      Poista