torstai 14. tammikuuta 2016

Kaikki mukaan -strategia

Kaksi- ja monikielisille perheille eniten hypetettävä kielistrategia lienee OPOL (one parent, one language). Nyt olisi tarkoitus lyhyesti kritisoida sitä  unohtamatta kuitenkaan sen hyviä puolia. OPOLia on hehkutettu jotakuinkin sata vuotta. Sen periaate on, että omaksuminen tapahtuu kielittäin/ihmisittäin ja että lapsi menee kielissä sekaisin, jos ympäristö ei tarjoa hänelle niitä johdonmukaisesti. (Muita strategioita on mm. vähemmistökieli kotikielenä tai 1 vanhempi = 2 kieltä.)

Peukutan OPOLia: Se sopii meillekin parhaiten, koska emme osaa toistemme kieliä mitenkään täydellisesti. Meille sopii siis hyvin se, että minä puhun suomea ja mieheni saksaa. Näin pääpiirteissään toimimmekin, koska lapselle on hyvä puhua kielellä jota osaa hyvin. Ikään kuin varmuuden vuoksi lähes kaikki perheemme kaksikielisyydestä kuulevat varmistavat, että kai puhut suomea ja kai se jossain saksaakin kuulee. Puhun ja kuulee. Siltä osin siis kaikki kunnossa. (Olen toki myös törmännyt kysymyksiin siitä, että miksi haluan puhua lapselleni suomea, mutta en ole oikein osannut vastata, koska mielestäni emme ole puhuneet samasta asiasta.)

OPOLia vastaan kuitenkin sotii mielessäni ensinnäkin se, etten usko ettei omaksumiseen johtava oppiminen saisi sisältää ristiriitoja ja ettei lapsi niistä yli pääsisi. Lapset kun ovat uskomattoman hyviä oppimaan ja ymmärtämään. Lisäksi olen jälkipostmoderni yy eikä minulle/uun tietenkään sovi mitkään säännöt. Minulle on myös päivänselvää, etten voi täysin poistaa arkielämästäni tilanteita, joissa lapseni läsnäollessa en puhu suomea. Miten sujuu vierailu saksankielisten sukulaisten tai ystävien luona? Tai kun tapaamme sekalaista ystäväjoukkoa, jossa ainut yhteinen kieli on englanti? Puhumattakaan tilanteista, joissa lapsen puhuttelu vieraalla kielellä, jota kukaan muu ei ymmärrä, käsitettäisiin epäkohteliaaksi. (Esimerkkinä tilanne, jossa lapsi alkaa kaupassa kosketella banaaneja, eikä minun ymmärretä sitä häneltä kieltävän.)

Uskon, että lapsen maailma ei epäjohdonmukaisuuksista kaadu, ja että hän osaa nämäkin ristiriitaiset kielitilanteet selvittää ja myöhemmin elää niiden kanssa (ehkäpä jopa vähän paremmin, koska niistä on kokemusta)*. Kielen myötä lapsi sosiaalistuu osaksi ympäristöään. Olkoon se sitten yksi- tai monikielinen.

Uskon myös vahvasti sekä maha- että symbioosivaiheen erilaisuuteen, ja että silloin lapselle on tärkeää tunnistaa vanhempansa ja että tunnistus tapahtuu muun muassa kielen perusteella. Tai oikeastaan kielen suprasegmentaalien (mm. intonaatio), jotka hän on äidin vatsaan asti jo kuullut ja ne viestivät hänelle tutun tyypin läsnäolosta. Näköaistiin tuolloin ei voi tukeutua, joten kuulo- sekä myöhemmin tunto- ja hajuaistimukset tuovat tiedon ympäristöstä.

Kun vauvan huomio alkaa kiinnittyä muille kielen tasoille (esim. äänteet ja sanat), on tärkeää tarjota riittävästi ärsykkeitä, siis puhetta kaikilla kielillä. Kieltä omaksuttaessa säännöt pitää selvittää saatavilla olevasta puheesta ja lisäksi omaksutaan malli käyttää kieltä. Omaksuminen ei tapahdu tietoisella tasolla, joten strategisen stressin voi unohtaa. Tärkeää on puhua, puhua ja puhua, erityisesti vähemmistökieltä. Ärsykkeiden ja mallin puute muodostuu useammin kynnyskysymykseksi vähemmistökielen puhumiselle kuin enemmistö- tai ympäristökielellä kommunikoinnille.

Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi haluaa puhua. Jos hän ei halua, ei hän varmasti puhu. Siis kaikenlainen lapsen luontoa tukematon toiminta (vänkkääminen, pakottaminen, kiristys ja uhkailu) on vain haitoksi. Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä heidän vanhempansa toivovat? Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä mummi, pappa, kummi tai täti pyytää? Nyt aletaan olla asiani ytimessä...

Pienen ulkosuomalaisen taianomainen suomalaisuushetki,
 joka ei varmasti unohdu, ainakaan ennen ensilumia. 
... riittävän mallipuheen ja puhemotivaation ohella tärkeää on ystävä- ja perhepiirin apu ja tuki. Siis esimerkiksi sinun. Päädyit varmasti lukemaan tätä sen takia, että lähipiirissäsi on monikieliä. Paras vaihtoehto on tietysti visiitti ja lapsen kanssa puuhastelu. Voit laulaa, lukea tai vähän vanhemman kanssa jo jutellakin. Jos ei pääse kylään, puhelinsoitto on hyvä vaihtoehto. Nykyään on tarjolla kaikenlaista näköpuheluankin, jos tuntuu että taaperon kanssa menee monologiksi. Pari minuuttia riittää, eihän se pitempään jaksaisi keskittyäkään.

Jos itse olet monikielen vanhempi, voit tukea muita. Leikkitreffit, muskari, satupiiri, kotivisiitti tai muumi-dvd:iden lainaaminen voi olla juuri se pieni asia, joka vaihtaa yhden iltapäivän kieleksi suomen. (Lasten lisäksi tämä motivoi vanhempia!!)

Kaksikieliseksi kasvattaminen olkoon siis koko yhteisön tehtävä.

--
*Huomautuksen sana: Koko tekstin oletuksena on, että lapsella ei ole kielen kehitysen erityisvaikeuksia.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti