tiistai 1. joulukuuta 2015

Puurot, vellit ja raflaavat otsikot

Reilu viikko sitten HS:ssä kirjoitettiin erään HUS:n tutkimusryhmän 36-vuotiaiden kielellistä kehitystä tutkivasta pitkittäistutkimuksesta, jossa arvellaan kielellisten vaikeuksien olevan kaksikielisillä yleisimpiä. Ei siis puhevikojen (tai äännevirheiden), vaan kielellisten vaikeuksien, jotka voivat kyllä oireilla taaperoiässä samalla tavoin kuin puheviat. Tältä näytti joko tutkijan tai sitten toimittajan mielestä, koska seurantaryhmään oli siunaantunut maahanmuuttajia enemmän kuin olisi voinut olettaa. Kumpi tämän johtopäätöksen veti, oli artikkelin pohjalta vaikea keksiä. Tutkimus on kuitenkin vielä käynnissä, joten varsinaisten tulosten raportoinnista ei vielä ole kyse.

Aloitin tästä aiheesta kirjoittelun pari viikkoa sitten, ja nyt näytti olevan aiheellista jatkaa. Haluan hieman suitsia monikielisyysmörköjä kuitenkaan lietsomatta yltiöpositiisuutta. Tiedän että lapselle, jolla on kielellisiä vaikeuksia, on myös kaksikielisyys vaikeampaa. Koska vaikeudet kuitenkin helpottavat oikeanlaisessa käsittelyssä (siis puheterapiassa ja sen jälkeisessä harjoittelussa), toivon että ne tulevat aina myös diagnosoiduksi.

Artikkelissa oli ainakin pari perustavanlaatuista ajatusvirhettä. Ensinnäkin kakkoskieliset taidettiin sotkea kaksikielisiin. Miten äidinkielisiä ja kakkoskielisiä (siis käytännössä maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka oppivat ympäristön kielen lastentarhasta) voidaan testata samalla kielellisiä taitoja testaavalla testillä? Sehän on vähän kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä ajotuntinsa suorittanut ajaisi inssiajon vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Täytyy myöntää, etten tiedän heidän testeistään mitään, joten tämä kaikki on vain veikkailua. Voi olla, että yksi- ja kakkoskielisille oli eri testit ja arviointikriteerit. Toiseksi vähän edelliseen liittyen: kaksikielisyys ei ole mikään absoluuttinen (joko on tai ei) ja joka on aina alusta asti olemassa, vaan kaksikieliset voidaan jakaa eri ryhmiin vaikkapa kielelle altistusiän perusteella tai sen perusteella, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja mitä kieltä siis käytetään enemmän. Kaksikielisyystutkimuksessa käytetään termejä, kuten kielen omaksumisikä, enemmistökieli, vähemmistökieli, ympäristökieli ja kotikieli. Usein puhutaan myös varhaiskaksikielisistä ja myöhäiskaksikielisistä (late, early bilinguals), tasapainoisesta kaksikielisyydestä ja epätasapainoisesta kaksikielisyydestä (balanced ja non-/unbalanced bilingual). 

Yllä luetellut termit viittaavat kielen omaksumisikään ja kielitaitoon, joka harvemmin on molemmille kielille sama. Lisäksi tärkeä tekijä on koulusivistyskieli, koska se muokkaa lapsen elämää väistämättä paljon enemmän kuin se, mitä kieliä kotona puhutaan (että jossain mielessä ovat oikean jäljillä). Näiden lisäksi omaksumiseen vaikuttavat myös persoonallisuus, taustalla mahdollisesti piilevät kielelliset vaikeudet tai lahjakkuus, (kulttuuri-)identiteettiasiat sekä kaikenlaiset kokemukset kielenkäyttötilanteista.

Ennen kuin alkaisin diagnosoida kakkoskielisille mamulapsille kielellisiä vaikeuksia, pohtisin lapsen omaksumien kielten suhdetta arkipäivän elämässä ja lapsen varhaislapsuudessa. Minkäikäinen lapsi oli toisen kielen altistuksen (ts. päiväkodin) alkaessa, puhutaanko tätä kieltä nyttemmin muuallakin kuin päiväkodissa ja kuinka monta kieltä lapsi omaksuu kotoaan? Tottakai mamuperheen taaperolla ja -lapsella on todennäköisemmin ongelmia enemmistökielen kanssa, toki näistä voi todennäköisemmin ennustaa kielellisiä vaikeuksia, mutta kaikkia niitä en olisi valmis luokittelemaan merkeiksi kielellisistä vaikeuksista. Itse tulkitsisin varmasti osan virheistä merkeiksi oppimisen keskeneräisyydestä tai riittämättömästä altistuksesta oikeille kielenmuodoille. Myönnän, etten ole puheterapeutti, joten oikeita diagnooseja en voi tehdä. 

Otetaan kuitenkin vielä muutama esimerkki. (1) Yksikielinen suomalaislapsi, jonka molemmat vanhemmat, kaikki isovanhemmat, sisarukset sekä sukulaiset puhuvat suomea ja hänelle on aina luettu ja hänen kanssaan on aina leikitty suomeksi. (2) Kaksikielinen suomenruotsalaislapsi, jonka toinen vanhempi puhuu suomea, toinen ruotsia (molemmat osaavat molempia), isovanhemmista 3 puhuu ruotsia ja yksi suomea, sukulaisista suurin osa ruotsia ja sisarukset enimmäkseen suomea, hänelle on aina luettu molemmilla kielillä ja leikitty molemmilla kielillä. Hän kuulee näitä molempia kieliä myös kodin ulkopuolella. (3) Maahamuuttajaperheen (kakkoskielinen) lapsi, jonka molemmat vanhemmat puhuvat persiaa, sisarukset puhuvat persiaa, Skypen päässä isovanhemmat ja sukulaiset puhuvat persiaa ja hänelle on aina luettu persiaksi, leikitty sekä suomeksi että persiaksi, koska toisinaan hiekkalaatikolla on kantasuomalaisia lapsia, mutta yksikään perheenjäsen tai lähisukulainen ei juuri puhu tai ainakaan käytä sitä paljon lapsen kuullen muualla kuin lääkärissä tai virastovisiiteillä. (Kakkoskohdan esimerkkilapsi voisi yhtä hyvin olla kaksikielisessä perheessä elävä suomenturkkilainen.)

Sitten ajatusleikki: nämä 3 menevät 3-vuotiaina päiväkotiin. Kuka tai ketkä puhuvat taitavammin suomea em. tutkimusryhmän vuosittaisissa kontrolleissa? Maahanmuuttajaperheen lapsi varmasti kirii kiinni leikkikavereidensa kielitaitoa nopeasti, joka huomataan varsinkin jos hän on sanavalmis ekstrovertti. Mikäli hän sattuukin olemaan ujompi introvertti, veikkaisin, että kielellisiä vaikeuksia on helpompi diagnosoida, koska lapsi ei puhu paljon tai puhuminen hermostuttaa ja ujostuttaa. Kenen kolme-, neljä- tai viisivuotias ei ujostele vieraan (puheterapeutin tai lääkärin) tentattavana?

Voi toki olla, että yllä luettelemani seikat on otettu huomioon tässä tutkimuksessa, mutta uutisarvon takia otsikkoon noustettiin se, minkä tiedettiin kiinnostavan lukijoita ja mahdollisesti aiheuttavan polemiikkia.  Mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa jään odottamaan tuloksia mielenkiinnolla, ja toivon, että tämäkin tutkimus lisää oikeiden kielellisten vaikeuksien diagnosointeja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti