Ystäväksi otettu

Petran innoittamana päätin jakaa pari ajatuksiani saksalaisista ystävistäni. Kuten Petrakin ohimennen mainitsi; suurin osa meistä ei osaa ajatella ulkomaalaista läheisenä ystävänä, vaan ulkomaalaiset ovat yksiselitteisesti ulkomaalaisia: on helpompi vedellä rajoja meihin ja teihin kuin elää niistä piittaamatta ja nähdä ihminen hassun aksentin sekä kummallisten tapojen takana.

Ystäväksi ulkomaalaiselle

Pari viikkoa sitten vietimme ystävieni kanssa vuosittaisen viikonlopun naisporukassa. Tapanamme on valita koteeksi jokin saksalainen kaupunki, junailla perille, vuokrata pyörät viikonlopuksi ja kruisailla niillä terassilta toiselle. Loppuillaksi pyörät pääsevät telineeseen lepäämään ja vaihdamme jalkaan tanssikengät. Tämän vuoden kohteeksi oli valikoitunut Bremen, ensi vuonna suuntaamme Oktoberfestille Müncheniin.

Nämä ystävät olen saanut parisuhteen kautta. He ovat siis miehen koulukavereiden puolisoja. Koulukaveruksilla on tapana tehdä vuosittain kolme reissua: miehet, naiset ja kaikki yhdessä. Jokainen on siis oikeutettu osallistumaan näistä kahteen. Viime vuosina kaveriporukkaan on kuulunut myös yksi sateenkaaripariskunta, mutta tämä uusi puoliso ei ole vielä äänestänyt jaloillaan kumpaan ryhmään hän ennemmin kokee kuuluvansa, miehiin vai naisiin. Ymmärrettävästikin häntä ei otettaisi  mielellään mukaan miesten viikonloppuun, koska miehet keskustelevat myös parisuhteistaan, mutta en tiedä kokisiko hän olonsa luontevaksi naistenkaan seurassa. Nähtäväksi jää. 

Kun tapasin nämä naiset miehineen ensimmäistä kertaa, en juurikaan osannut saksaa muutamaa fraasia enempää. Olin kyllä opiskellut lukiossa c-saksan tyydyttävästi, mutta olin sen myös kiitettävästi unohtanut. Onneksi kaksi heistä uskalsi puhua jonkin verran englantia. Kun vuosia myöhemmin Saksaan muutettuani suuntasin ensimmäistä kertaa naisten viikonloppuretkelle - joka muuten oli ollut muutaman vuoden tauolla lisääntymissyistä - osasin jo jonkin verran keskustella, mutta tiesin, että kanssani jutustelu vaatii kuulijalta paljon, koska toisinaan minua oli vaikea ymmärtää, toisinaan en löytänyt lainkaan oikeita sanoja.

Nämä naiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan kanssani keskusteltiin aksentista ja virheistä huolimatta. Vuosien myötä puheeni muuttuu sujuvammaksi, mutta arvostan heidän alun ennakkoluulottomuuttaan sekä kärsivällisyyttään minua kohtaan. Olin ja olen yksi heistä, vaikka olenkin ulkomaalainen. En edes löydä sanoja kuvailemaan, miten paljon arvostan heidän ystävyyttään.

Terapeuttista naurua

He tietävät, että kaikki on minulle vähän hankalampaa, siis aivan yllättävätkin asiat, eikä tyhmiä kysymyksiäni naureskella, vaikka hassuille kielivirheilleni kyllä nykyisin naureskellaan - mutta näille jaksan kyllä itsekin nauraa. Koen sen itse asiassa vapauttavan tunnelmaa hieman, että virheilleni nauretaan, jos ne kerran naurattavat. Niille naureskelua ei siis ainakaan tarvitse välttää sen takia, että olen ulkomaalainen, olenhan yksi heistä. Saanhan usein kuunnella ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut saksaa viime vuosien aikana. Tästä minun on puolestani kiittäminen heitä.

He ovat kaikki kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja vaikka muutama heistä on muuttanut opiskelujen takia muutamaksi vuodeksi isommalle paikkakunnalle, ovat he kaikki palanneet takaisin kotikulmille, kun perhettä on alettu perustaa. Erilaisista taustoista ja elämäntavoista huolimatta elämme kaikki aika samanlaista arkea, jonka tärkeitä elementtejä ovat perhe, monenmoiset työkuviot ja ystävät - vaikka ensivaikutelma voisi olla toinenkin. Eihän taustamme ole ensi näkemältä lainkaan samanlaiset.

Ystäviä naapurista

Toinen ystäväporukka, johon minut otettiin ennakkoluulottomasti mukaan oli Hampurin naapuruston naiset. Tässäkään porukassa en alussa loistanut keskustelutaidoillani, mutta tapaamiset oli minulle mittaamattoman arvokkaita, koska ilman näitä naisia ei minulla olisi ollut päivittäin mahdollisuutta keskustella naistenjuttuja saksaksi enkä olisi nähnyt yhtä läheltä, millaista arki on supisaksalaisessa perheessä sekä millaisia ilon- ja riidanaiheita supisaksalaisten arkeen kuuluu. Ja niin, aika samanlaisia ovat, ainakin riidanaiheet.

Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.

En tiedä, miten ennakkoluulottomasti itse suhtautuisin maahanmuuttajataustaisiin ystäväehdokkaisiin, jos itse en sellainen olisi. En tiedä miten mukavaa olisi kuukausikaupalla pinnistellä jatkuvasti, että ymmärtää toista. Toivon kuitenkin että useammat jaksavat tämän alkukankeuden, koska ystäviä voi löytyä yllättävistäkin paikoista eikä heitä ole koskaan liikaa.