Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.
Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.
Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.
Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.
Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...
Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.
Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.
Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.
Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.
Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?
Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.
Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...
Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.
Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.
Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...
Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.
Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.
Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.
Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.
Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?
Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.
Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...
Huisin pitkä liukumäki. Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä. |
Lähetä kommentti