Tämä kummallisen kammottava vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapsella eskarikuukausi kotikulmillani Lounais-Suomessa. Tarkoitus oli myös harjoitella luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa tammikuun paukkupakkasissa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin ihan kivasti meiltä molemmilta, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi ikävä kyllä haaveeksi lumen puutteen takia.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
maanantai 11. syyskuuta 2017
Toipilas ja Jokeri pokeri poks
Viikonloppuna oli pakko todeta, että syksyn eka räkätauti veti pidemmän korren siitä huolimatta, että ollaan miehen kanssa syöty viime viikot kilpaa sinkkitabletteja. Tänään jäin pikku toipilaan kanssa kotiin, vaikka olisi tuon ehkä jo tarhaankin voinut viedä. Tarhan säännöissä nimittäin mainitaan vain ja ainoastaan kuume hoitopäivän esteenä. Mielestäni ilman kuumettakin voi olla varsin kipeä, joten jäimme kotiin askartelemaan ja katsomaan Pikku kakkosta.
Mies puolestaan suuntasi aamulla lentokentälle ja palaa työmatkaltaan vasta torstai-iltana, joten toiveissa on päästä jatkamaan arkea jo huomenna, että vältymme mökkihöperyydeltä.
Friikkutyöt pystyy tekemään sairastuvalta käsin, opinnot hankalammin. Kun sain kuulla koulupaikastani sovimme miehen kanssa, että pyritään mahdollisuuksien mukaan jakamaan naperon toipumispäivät useamman tahon kesken. Käytännön kokemusta ei vielä ole siitä, miten helppo miehen on töihin ilmottaa jäävänsä päiväksi tai aamupäiväksi sairaan lapsen kanssa kotiin. Varovainen veikkaukseni onkin, että ei kovinkaan helppo ehkäpä lähes mahdoton.
torstai 13. lokakuuta 2016
Monikielisiä mielikuvitusleikkejä
Mielikuvitusleikkejä on meillä leikitty jo jonkin aikaa, mutta nyt kun niissä on oikeasti alkanut tapahtua kaikenlaista, ajattelin kirjoittaa niistä oman juttunsa. Mielikuvitusleikeillä kun on tärkeä tehtävä lapsen kehityksessä. Monikielisessä perheessä mielikuvitusleikkien tehtävälista sen kun kasvaa, koska ne ovat myös mitä hienoin tapa saada lapsi käyttämään vähemmistökieltä.
Monikielisen lapsen leikkikieli lienee usein ympäristökieli, varsinkin jos lapsi on hoidossa, mutta monet meistä vähemmistökielisistä vanhemmista mielellään ohjaisi lapsensa leikkimään omalla kielellään. Moni vanhempi miettiikin, miten tässä onnistuisi. Vastaus on helpompi kuin ajatella saattaa: osallistumalla itse leikkiin. Lapsi leikkii sillä kielellä, jolla hän useiten leikkii ja joka siihen parhaiten taipuu. Jos leikki ei heti luonnistu vähemmistökielellä, voi lasta auttaa tässä alkuun tarjoamalla helppoja leikkikeskusteluja omalla kielellään.
Voi vaikkapa kysellä, mihin lelut menisivät, voi ehdotella että menisivätkö rannalle tai leikkikentälle, söisivätkö siellä jätskiä vai kakkua, ja tuliko pyyhe mukaan. En ole kova leikkimään, mutta mielikuvitusleikkejä on ollut yllättävän hauska leikkiä, jos siis vaikka vertaa vauvavuoden helistinleikkeihin.
Meilläkin napero aloittaa leikin usein saksaksi, jos hän sen yksin aloittaa, mutta silloin tällöin suomeksikin. Saksa on siis edelleenkin vahvin kieli, ja hän varmasti leikkii saksaksi enemmän kuin suomeksi. Syy tähän on se, etten ole ollut kova leikkimään, vaan mieluummin lueskelen kirjoja, laulamme yhdessä tai lähdemme ulkoilemaan, ja olen ulkoistanut varsinaiset leikkihommat miehelle, joka on innoissaan saadessaan toisen lapsuuden junaratoineen kaikkineen. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että mielikuvitusleikkien kanssa yritän petrata, koska ne ovat niin tärkeitä. Kirjoista lainattuja lauseita kuulen muuten usein mielikuvitusleikeissä, joten kyllä sekin laajentaa sanavarastoa.
Alkuvuonna kuulemallamme Biligual cake -monikielisyysluennolla Soile kertoi, että yksi tärkeimpiä vähemmistökielen buustaajia on leikkikieli, erityisesti se kieli millä sisarusten tai ystävien kanssa leikitään. Meillä kun ei sisaruksia ole siunaantunut, olemme tästä miehen kanssa kahden vastuussa, varsinkin täällä Briteissä, kun hoitokaverit puhuvat englantia.
Minun ja miehen leikkikielessä on tosin Soilen mukaan yksi suuren suuri puute: se on aivan liian mielikuvituksetonta. Kaksivuotiaalle se ehkäpä vielä riittää, mutta siitä vanhempien leikeissähän tapahtuu mitä ihmeellisempiä asioita - ja juuri mielikuvitus tempaa kielen mukanaan uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle jossa legoukot muuttuvat mutanteiksi, joille ninjat ovat rakentaneet kuuraketin, jolla lennetään mummolaan, jossa Puuha Pete on juuri aloittanut leikkimökin rakentamisen, ja sitä pitää mennä auttamaan, koska ... se unohti vasaran kotiin.
Mitäs siis listalle huomiseksi? Yritetään saada mielikuvitus lentämään.
tiistai 4. lokakuuta 2016
Hiljainen hippula vai pieni papupata?
Viimeksi, kun kirjoitin naperon kielien kehityksestä, aiheena oli hiljaisen kauden loppuminen. Siitä aloinkin pohtia hiljaisen kauden kognitiivista tehtävää. Siis että miksi ollaan hiljaa. Hiljaa kun eivät ole vain lapset, hiljaa ovat myös aikuiset uudessa kieliympäristössä.
Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.
Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.
Pari päivää sitten kuuntelin naperon pulinaa nannynsa kanssa. Vähän myöhemmin utelin hoitotädiltä, onko hänen nuorimmasta ja hiljaisimmasta hoidokistaan yhtäkkiä tullutkin kunnon papupata. Kyllä, kuului vastaus, mutta monet repliikit olivat suoria lainoja hoitokavereiden repliikeistä - niistä jotka loistivat kouluvuoden alettua poissaolollaan. Selitys yhtäkkiä puheliaalle lapselle on toki hiljainen kausi mutta myös ryhmädynamiikka. Hän ei enää ollutkaan pienin ja hiljaisin vaan viettää aamupäivät kahden nannynsa kanssa.
Jokaisella meillä on paikkamme ryhmässä. Napero oli nuorin ja sen lisäksi hiljaisin. Kun toiset aloittivat alkusyksystä koulun ja esikoulun, hän alkoi puhua enemmän. Hän alkoi ensin täyttää hiljaisuutta tutuilla repliikeillä, joita aikaisemmin kuuli hoitokavereiden suusta, mutta pikku hiljaa, päivä päivältä hän puhuu spontaanimmin ja ihan omia juttujaan.
Kuvat ovat edellisviikonlopun teatteriesityksistä. Ylempi naapuruston Little Angel -nukketeatterista, jonka Let's Fly esityksen kävimme katsomassa, alempi kokkolalaisen Soiva sammakko -teatterin Merkillinen muukalainen -lastenteatteriesityksestä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Olivat molemmat aika elämyksiä sekä vanhemmille että lapselle.
lauantai 3. syyskuuta 2016
Miten meillä keskustellaan?
Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää?
Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.
Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.
Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.
Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa!
Tunnisteet:
kielen omaksuminen
,
kielen oppimisen vaiheista
,
kolmikielisyys
,
lapsi muuttaa
,
monikielisyys
Ei kommentteja
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuka sä oot?
Suomen loman jälkimainingeissa naperoa alkoi tosissaan kiinnostaa sinä–minä-suhteet. Kaikkein paras leikki tällä hetkellä on kertailla wer bist du tai kuka sinä olet -kysymyksin nimiä ja perhesuhteita. Olisin ajatellut, että tällaisiin keskusteluihin menisi vielä vuosi jos toinenkin, joten tämä on todellakin yllättänyt minut.
Parin lomapäivän jälkeen alkoi sinät ja minät – tai oikeammin omistusta ilmaiseva mun – ilmestyä puheeseen suomeksikin, kuten odottaa osasin. Muutenkin oli hienoa huomata, miten nopeasti ihminen sopeutuukaan ympäristöönsä, koska viikon oleskelun jälkeen lapsen suusta pääsi enää todella harvoin saksankielisiä sanoja, ellei sitten oltu puhelimessa saksankielisten perheenjäsenten kanssa.
Monikielisen lapsen kielikylpy toisen vanhemman kotimaassa
Monelta kokeneemmalta ulkosuomalaisäidiltä olen kuullut, että suomenkielinen kielikypy Suomen-lomalla ei ole mikään itsestäänselvyys. Varsinkaan mikäli mukaan lähtee myös se muunmaankielinen perheenjäsen, joka oletettavasti viettää päivät pitkät töissä, lapsi–vanhempi-laatuaikaa tankataan sitten lomalla, ja suomalaisvaikutteet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos ei ole aikaa olla koko kesää Suomessa, kannattaa kaksikielisyydessä panostaa arkipäiväisiin asioihin kielikylpylomien sijaan.
Mieluumminhan sitä olisi lomailtu koko konkkaronkka, mutta tällä kertaa mies ei ehtinyt töiltään mukaan, ja napero eli vajaa pari viikkoa lähes täysin suomenkielisessä ympäristössä. Suuren osan lomasta hän tutkaili vanhoja kotinurkkiani mumminsa kanssa. Tosiaankin tutkaili, koska jo kotinurkilta löytyi niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa. Mummilan puutarhass voia nähdä ja kokea paljon sellaista, mikä täällä Lontoon kotinurkilla on harvinaista herkkua: perhosia, heinäsirkkoja, vesileikkejä hiekkarannalla, punaherukoita pystyi syömään suoraan marjapuskasta ja perunat haettiin perunamaalta.
Monesti aikaisemmin olen miettinyt, miksi lapset oppivat isovanhempien luona niin mielettömästi uusia asioita ja käsitteitä. Syyksi en ole keksinyt muuta kuin niiden tuiki tärkeiden rutiinien rikkomisen. Kun rutiinien tilalle tulee yhtäkkiä paljon uusia asioita, on aivan luonnollista oppia paljon. Senhän takia me kaikki haluamme matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Haluamme uusia vaikutteita.
Suomen-loma oli tällä kertaa vähän liian lyhyt. Ensimmäinen viikko meni kesänuhaa sairastaessa, ja siksi jäi monet rakkaat näkemättä ja peri tärkeää asiaa hoitamatta. Täytynee siis alkaa suunnitella syyslomaa kotikonnuille.
Tunnisteet:
juttukaveri
,
kielen omaksuminen
,
matkalla
,
monikielisyys
,
ulkosuomalaisuus
Ei kommentteja
keskiviikko 13. heinäkuuta 2016
Länsirintamalta ei kovin paljon uutta
En ole viime aikoina kirjoitellut naperon kieliasioista paljoakaan. Syy on banaalin yksinkertainen: paljonkaan ei ole tapahtunut – tai sitten minusta on tullut tasapaksuhkon arkielämän sokaistama. Arkikin on siis alkanut tasoittua päivästä ja viikosta toiseen toistuviksi tapahtumasarjoiksi jatkuvan uuden ja etsinnän sijaan.
Eikös kuitenkin se, että kaikki on pysynyt ennallaan, ole oikein hyvä? Minun mielestäni ainakin.
Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das – taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta – ehkäpä näiden oppiminen on tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.
Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.
Kolmikielisen uhma
Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das – taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta – ehkäpä näiden oppiminen on tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.
Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.
Eräs päivä taasen huomasin, että napero ei osaa minä-persoonaa suomeksi, ja miksi osaisi. Enhän sitä oikein koskaan hänen seurassaan käytä. Käytössä on edelleenkin ennen niin vihaamani äiti-persoona: äiti tekee sitä ja tätä... Tai sitten tekijä on lapsi, mutta yhtä kaikki, verbi taipuu vain kolmannessa persoonassa.
Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.
Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.
Taapero oppi artikkeleja vai oppiiko?
Naperohan siis ei osaa sanojen sukuja, vaan niiden mukaiset taivutuspäätteet liittyvät sanoihin milloin liittyvät, toisinaan eivät. Artikkeleissa sama, mikä vain kolmesta kelpaa. Jostain kumman syystä maskuliini ja neutri ovat tavallisimmat. Kaipa hän kuulee niitä eniten.
tiistai 24. toukokuuta 2016
Siinä, siinä!
Pitkän aikaa naperolla oli käytössä vain saksan se/tämä eli das, kun hän halusi viitata johonkin asiaan lähellä tai kaukana. das kuului päivän mittaan varmasti lähemmäs sata kertaa: das, das äitille, das minulle, das papalle, das hier... Nyt das on saanut suomenkielisen parin siinä.
Merkitykseltäänhän nämä eivät ole aivan identtiset, mutta lapselle ne olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, eikä lapsen siinä-väärinkäytöksiä ei aina huomaakaana lausekontekstissa. Siinä missä siinä ilmaisee paikkaa, se viittaisi konkreettiin asiaan. Puhetilanteessa hän kuulostaa yllättävän usein käyttävän sanaa ihan oikein.
Lapsen puhuma suomi lisääntyy huimaa vauhtia, uusia sanoja tulee melkein päivittäin. Vaikka napero on ollut aika puhelias aina, puhe lisääntyy koko ajan jo siksikin, että hän alkaa käyttää kokonaisia lauseita. Pitenevien lauseiden lisäksi tendenssi on ollut viime kuina puhua minulle enemmän suomea kuin saksaa.
Tästä aloinkin miettiä kahden ja kolmen kielen työnjakoa lapsen arjessa. En aio kaivella tätä tässä vielä kovin paljon, mutta veikkaisin, että suomi kirii saksaa kiinni, ja ehkäpä jossain kohtaa "päihittää" saksan. Sitä en kuintekaan halua, vaan haluan että molemmat kielet kehittyvät tasaisesti ja pysyvät ikäluokan tahdissa. Lienee aika alkaa etsiä saksankielistä lastenlikkaa.
Merkitykseltäänhän nämä eivät ole aivan identtiset, mutta lapselle ne olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, eikä lapsen siinä-väärinkäytöksiä ei aina huomaakaana lausekontekstissa. Siinä missä siinä ilmaisee paikkaa, se viittaisi konkreettiin asiaan. Puhetilanteessa hän kuulostaa yllättävän usein käyttävän sanaa ihan oikein.
Lapsen puhuma suomi lisääntyy huimaa vauhtia, uusia sanoja tulee melkein päivittäin. Vaikka napero on ollut aika puhelias aina, puhe lisääntyy koko ajan jo siksikin, että hän alkaa käyttää kokonaisia lauseita. Pitenevien lauseiden lisäksi tendenssi on ollut viime kuina puhua minulle enemmän suomea kuin saksaa.
Tästä aloinkin miettiä kahden ja kolmen kielen työnjakoa lapsen arjessa. En aio kaivella tätä tässä vielä kovin paljon, mutta veikkaisin, että suomi kirii saksaa kiinni, ja ehkäpä jossain kohtaa "päihittää" saksan. Sitä en kuintekaan halua, vaan haluan että molemmat kielet kehittyvät tasaisesti ja pysyvät ikäluokan tahdissa. Lienee aika alkaa etsiä saksankielistä lastenlikkaa.
tiistai 17. toukokuuta 2016
Kielistä, kielloista ja uhmasta
Vauvoilta harvemmin kielletään muita kuin vaarallisia tai terveydelle haitallisia aktiviteetteja. Leikki-ikäisten kieltolista on sitten jo pidempi, koska kiellettyä alkaa vaarallisten aktiviteettien lisäksi olla myös kaikenlainen ei-toivottu toiminta.
Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.
Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.
Väittäisin, että kieltosana oli yksi ensimmäisistä sanoista, jonka napero oppi aikoinaan ymmärtämään. Ensin suomeksi, sitten saksaksi. Reilun puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana se on käynyt läpi monta (enemmän ja vähemmän redundanttia) transformaatiota: ei - eikö - eikä - nei - nein - no, ja nykyisin toki elää useammassa kielessä rinnakkain, eli ensimmäisenä opittu ei suinkaan ole jäänyt käytöstä pois, vaikka se oikeaa muotoaan hakikin.
Nyt se on ilmestynyt keskusteluihimme englanniksi. Uhmaikäisen sanavarastossa se on saanut pienen lisämerkityksen; siihen liittyy enemmän uhmaa kuin muiden kielen vastineisiin. Lapselle se vaikuttaisi lisäksi olevan vähän vahvempi kielto kuin toisinaan tehottomaksi todetut ei ja nein ja usein se lisätään tehostamaan jompaa kumpaa: ei das, no! (suom. ei sitä, ei!)
Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi. En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.
Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en kyllä usko että tämä on pysyvää.
Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi. En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.
Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en kyllä usko että tämä on pysyvää.
keskiviikko 27. huhtikuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa 7
Tässäpä eräs keskustelumme, jossa luulin opettavani naperolle jotain uutta. Hän ojensi minulle maitopulloa, osoitti toista maitopulloa ja sanoi jotain, mitä en ihan heti hoksannut.
- Zwei.
- Mitä?
- Zwei.
- Niin, kaksi, zwei.
- Iskä zwei.
Ihan oikeassa oli: eihän mun kuulu sanoa zwei vaan kaksi. En heti vain ymmärtänyt, mitä hän yritti viestiä, ja kun ymmärsin puheenaiheena olevan tuttipullojen määrä, en osannut ajatella, että sanojen kaksi ja zwei yhteys olisi hänelle selvä. Yritin siis tarjota hänelle sitä, että samaa ne tarkoittavat. Tiesi senkin. Sama keskustelu jatkui kylpyhuoneessa, aihe vain vaihtui hampaanpesuvälineistöön, joten selvästikin määrä teemana kiinnostaa.
Naperon kielitietoisuus on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Hän tietää selvästikin, millä kielellä kenellekin kuuluu puhua ja millä kielellä kenenkin tulee puhua. Jossain määrin on tämä ollut hänelle aina selvä. En tiedä onko tämä normaalia kehitystä, tulos kielistrategiamme päivityksestä vai nykyisen, monipuolisemman, kieliympäristön aiheuttamaa. Ehkäpä näillä kaikilla on osansa asiaan.
Lisäksi siansaksaa on alkanut kuulua paljon. Veikkaisin tämän olevan reaktio siihen, että hän ei ymmärrä kaikkea ympärillä puhuttua ja peilaa ympäristöään puhumalla itsekin käsittämättömiä.
Napero oppi reilu puoli vuotta sitten laskemaan saksaksi kahdeksaan isoisän ahkeran opetuksen tuloksena. En oikein keksinyt syytä, miksi hänen olisi pitänyt oppia se myös suomeksi, joten en opettanut. (Tästä keskustelen usein suomalaisten äitikollegoiden kanssa; muissa kulttuureissa on tavallisempaa opettaa numeroita ja värejä jo vauvoille ja taaperoille siinä missä suomalaiset käsittääkseni jättävät tällaisia juttuja myöhemmälle iälle. Yleensäkin lapsilta vaaditaan suomalaiseen korvaan omituiselta kuulostavia asioita.) Lastenlikkamme kuitenkin opetti naperon laskemaan suomeksi viiteen muutama kuukausi sitten. En olisi kuitenkaan osannut aavistaakaan, että hän osaa liittää suomen numerot saksan numeroihin, saati sitten ymmärtää numeroiden merkityksen.
Nyt taas veikkaisin vahvasti, että ymmärrys jää tällä hetkellä lukuun kaksi. Voi myös olla, että yllätyn taas pian.
Nyt taas veikkaisin vahvasti, että ymmärrys jää tällä hetkellä lukuun kaksi. Voi myös olla, että yllätyn taas pian.
torstai 21. huhtikuuta 2016
Taaperon (hoitokaverin) kielicocktailit osa 6
Kuten ennustin, suomen ja saksan sekalauseet ovat vähentyneet jonkin verran. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kieliä kuulisi samoissa lauseissa päivittäin. Ei suinkaan. Oikeastaan cocktailien määrä on vähentynyt suhteessa puheen määrään, koska samaan aikaan puheen määrä on lisääntynyt. Kielet elävät sulassa sovussa useammassa lauseessa joka päivä.
Tässä yksi päivä satuin kuulemaan naperon ja hänen englanninkielisen hoitokaverinsa keskustelun, joka meni suurin piirtein näin (nimet karsin pois, joten lauseet ovat vähän lyhyempiä kuin oikeasti olivat):
- Let's go down! (suom. mennään alakertaan)
- Tuch! (suom. peitto täytyy ottaa mukaan)
Tästä keskustelusta muksu sanoi toisen repliikin, loput tuli leikkikollegan suusta. Ihan hyvin siis on hoitokaveri oppinut saksaa vajaassa kahdessa kuukaudessa varsin rajallisella altistuksella!
Ehkä hyvä mainita tähän loppuun, että hoitokaveri on vähän naperoa vanhempi. Vanhemmat lapset kun usein tällaisissa asetelmissa ottavat avuliaan isosisaren roolin, joten kaipa osa saksan puhumisesta menee pienemmän auttamisen piikkiin. Lisäksi tässä oli kyse erikoissanasta (tuo peitto on naperolle supertärkeä), joten kaipa kieli vaihtui saksaksi aivan luonnostaan.
Ehkä hyvä mainita tähän loppuun, että hoitokaveri on vähän naperoa vanhempi. Vanhemmat lapset kun usein tällaisissa asetelmissa ottavat avuliaan isosisaren roolin, joten kaipa osa saksan puhumisesta menee pienemmän auttamisen piikkiin. Lisäksi tässä oli kyse erikoissanasta (tuo peitto on naperolle supertärkeä), joten kaipa kieli vaihtui saksaksi aivan luonnostaan.
Hoitotädin kanssa en ole naperon kuullut käyvän samanlaisia keskusteluja, vaan hoitotäti vastaa englanniksi, jos sattuu saksankieliset kommentit ymmärtämään.
Selvästikin yhteyistyö lasten välillä sujuu...
Selvästikin yhteyistyö lasten välillä sujuu...
Tunnisteet:
kielen omaksuminen
,
kielicocktailit
,
kolmikielisyys
,
monikielisyys
,
vähemmistökieli
Ei kommentteja
keskiviikko 13. huhtikuuta 2016
Koulutielle
Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.
Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.
Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.
Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.
Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...
Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.
Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.
Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.
Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.
Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?
Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.
Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...
Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.
Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.
Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...
Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.
Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.
Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.
Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.
Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?
Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.
Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...
![]() |
| Huisin pitkä liukumäki. Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä. |
Tunnisteet:
kansainvälinen muutto
,
kolmikielisyys
,
lapsi muuttaa
,
monikielisyys
,
suomalaisuus
,
ympäristökieli
Ei kommentteja
maanantai 11. huhtikuuta 2016
Kaksikielistä kakkua kuulemassa
Pari viikkoa sitten kävimme kuulemassa luennon monikielisyydestä, ja perheemme kielistrategia hiottiin noudattamaan uutta oppia kertaluennosta. Sen verran otettuja olimme luennoijan lupauksista.
En voi sanoa, että strategiamme olisi kokonaan muuttunut, koska käytämme edelleenkin OPOLia omaan perheeseemme sovellettuna. Teimme vain muutaman korjausliikkeen – jolla oli jo viikossa suuri vaikutus lapsen vähemmistökielen, siis suomen, käyttöön. Lienee hyvä mainita, että käytössä on vain suomi ja saksa, englantia emme lapselle puhu. Englannissa olemme asuneet vasta reilun kuukauden, joten englannilla ei vielä ole varsinaista enemmistökielen asemaa lapsen arjessa, vaikka hän sitä päivähoidossa oppiikin. Lapsen saksa on edelleenkin enemmistökielen asemassa, koska hän asui Saksassa melkein kaksivuotiaaksi asti.
Instaani seuraavat ehkä huomasivatkin, että olimme kuuntelemassa Biligual Caken Soilea. Soile on pitkän linjan monikielisyystutkija, joka nykyisin pitää luentoja monikielisyydestä sekä opastaa vanhempia ja muita kasvattajia toiminallisempien kielistrategioiden äärelle.
Kaikki monikielisten perheiden vanhemmat tuntevat kaksikielisyyden perusjargonin: joka tuutista niin paljon kuin mahdollista, varsinkin vähemmistökieltä, ja sitten ehkä tulee jonkinlaista tulosta, jos pystyy käymään pitkillä kesälomilla vähemmistökielen maassa. Tämä perusjargon ei kuitenkaan oikein lupaa mitään, vaikka kaikkensa sille pitää antaa. Kuka ostaisi auton, jota tarvitsee jatkuvasti päättömästi rassata ilman parempaa tietoa varsinaisesta viasta? Kuka ostaisi kengät, joita pitää jatkuvasti kiillotella monenmoisilla linimenteillä ilman lupauksia käyttöiästä?
Itsekään en oikein ollut kovin myyty, mutta ajattelin, että näin tulee tehdä, onhan tätä paljon tutkittu ja kaikki tekeväthän näin muutkin vastuuntuntoiset vanhemmat.
![]() |
| Monikielisyyteen on monta reseptiä ja välineet valitaan itse. |
Mitä siis oikein opin luennolla?
Luennolla kuulin pari klassista totuutta kielestä, jotka olin kyllä jo ennenkin tiennyt, en vain koskaan ajatellut niitä lapsen kielen omaksumisen kannalta. Ensinnäkin kieli on kommunikaatioväline, puhumaan ei opi kuin puhumalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla, lukemaan lukemalla.
Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Siis tunnista kolmeen tuntia päivässä. Se on aika vähän, kun vertaa perusjargonin niin paljon kuin mahdollista -määrään. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.
Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.
Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.
Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.
Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.
Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.
Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.
Soilen mukaan vähemmistökielinen vanhempi arvioi dikielisen lapsensa kielitaidon usein paremmaksi kuin se oikeasti on. Sama lapsi kun on voinut taaperona puhua varsin hyvin ja selviytyy edelleenkin arkielämän tilanteista molemmilla kielellään. Vanhempi kuitenkaan ei huomaa, että lapsi ei välttämättä selviä samoista tilanteista, jos juttukumppani on muu kuin oma vanhempi. Osa lapsen "kielitaidosta" voi selittyä kontekstuaalisella tiedolla, eli hän tulkitsee tilannetta, ei sen kielellisiä viestejä.
Kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.
Me otimme Soilen opit heti käyttöön, ja kuten jo mainitsin, jo viikon jälkeen keskustelin naperon kanssa suomeksi. Meidän kahden suomenkielistä jutustelua ei haitannut edes se, että reilu viikon ajan saimme kylään useamman saksan puhujan, ja sitä tuli joka tuutista ja koko ajan. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että keskustelemme suomeksi! Lisäksi huomaan paremmin, milloin naperolta puuttuu jokin sana jommasta kummasta kielestä, ja tiedän sitä hänelle tarjota. Enää en oleta mitään, enkä usko ennen kuin kuulen.
Nyt tiedämme millä eväin eteenpäin ja parasta tässä on se, että uskon Soilea, saimmehan jo todisteitakin – ilman joka tuutista tulevaa virikettä sekä monen viikon kielikylpyjä yksikielisessä ympäristössä. Tämä toimii meillä ja ehkä teilläkin, joten mene kuulemaan häntä! Soilelta saa apua myös skypeitse.
Tunnisteet:
juttukaveri
,
kolmikielisyys
,
kotikieli
,
monikielisyys
,
vähemmistökieli
,
ympäristökieli
4 kommenttia
tiistai 5. huhtikuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa 5
Kielten sekoitus kyllä väheni, mutta ei loppunut kokonaan perheen kielistrategian päivitykseen muutama viikko sitten. Tässä pari viime viikkoina kuulunutta cocktailia.
Wo ist der peitto? (suom. missä peitto on?) Tässä oltiin tärkeiden asioiden äärellä. Vauva-aikojen torkkupeitosta tuli naperolle se kaikken tärkein asia, jota ilman ei uni tule eikä itku laannu. Siitä tuli niin tärkeä, että ostimme kaksi lisää. Peiton nimeksi on lähes vakiintunut saksankielinen tuch, mutta toisinaan siitä keskustellaan myös supisuomeksi. Aivan kuten minun ja miehenkin kutsumaniminä vaihtelee mama ja äiti sekä iskä ja papa, toisia näistä hän näyttää suosivan. Käsittääkseni tällaisista sanoista toinen on muodostunut tärkeämmäksi, koska hän on aina kuullut sitä enemmän vain toisella kielellä. Siis minä olen mama ja mies iskä.
die bubble – tämä oli siis ensimmäinen englanti–saksa-kielicocktail, vau! En kyllä ole oikein vakuuttunut siitä, että kyseisessä kontekstissa olisi tarvittu artikkelia, saati sitten määräistä artikkelia. Eroahdistusta helpottamaan olen ostanut hoitotädillemme saippuakuplia, näitähän kaikki lapset rakastavat. Kun minun täytyy lähteä ja lapsella on valmiiksi jo paha mieli, menevät he puhaltelemaan niitä hetkeksi takapihallemme. (Tiedän, ei mikään hyvä strategia.) Niitä on siis viime aikoina tullut puhalleltua enemmän englanninkielisessä seurassa.
![]() |
| Onneksi takapihalle on lyhyt matka ja näitä jaksaa puhallella ja potkia toipilaanakin. |
Parin viikon takainen sairastelu on jatkunut aina tähän päivään asti. Viimeisimpänä sairastui meidän hoitotäti tänään. Varmasti tuttu kuvio monelle, joiden lapset ovat hoidossa ja kohtaavat monenmoisia pöpöjä päivittäin. Koska meidän hoitokaverit ovat kuitenkin pysyneet terveinä, taitaa meidän huono tuuri ja käsihygienia selittää suurimman osan viime aikojen sairastelusta. Täytyy alkaa pestä kädet aina, kun tulemme kotiin. Tähän asti ollaan pesty käsiä lähinnä ennen ruokailua.
Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Oma ja Opa (saksan isovanhemmat) olivat kylässä, joten oli minullakin aikaa sairastaa kuumeet pois.
Kovin paljon ei ole jäänyt aikaa töille eikä opinnoille. Katsotaan joko tämä tästä lientyisi, kun auringonkin määrä on huomattavasti lisääntynyt.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa 4
Meidän perheen kielistrategia hiotui viime viikonloppuna kertarykäisystä. Kävimme kuuntelemassa viisaampaa yhden luennon verran, ja päätimme kotimatkalla yksimielisesti alkaa noudattaa hänen ohjeitaan. Luennon myötä mieskin tiedosti paremmin saksan olevan nykyisin lapselle kotikieli, jota kodin ulkopuolella ei paljon kuulu, ja toki haluamme turvata molempien kielten kehityksen ja osan lapsen arjessa.
Viikko takana, ja täytyy sanoa, että suomen määrä juniorin puheessa on lähes tuplaantunut. Kun minulle puhutaan, puhutaan suomeksi. Kun juttelemme kolmistaan, tulee silloinkin lauseita suomeksi, yleensä silloin kuin edeltävän repliikin sanoin minä. Joskus lapsi jopa sanoo jotain isälleen suomeksi, vaikka minä en osallistu koko keskusteluun!
Täytyy myöntää, että en koskaan ajatellut, että suomi jäisi altavastaajan asemaan, vaikka täysin tiedostin vähemmistökielen vaaranpaikat, jotenkin kuvittelin pystyväni pitämään sen tarpeeksi vahvana puhumalla paljon ja olemalla muutenkin aktiivinen. Kun suomalaiset sanat juniorin puheessa sitten hoidon aloittamisen myötä kuitenkin alkoivat vähetä, luulin sen olevan tavallista ja väistämätöntä ja ettei sieltä oikein ole enää paluuta entiseen muuta kuin Suomen lomilla tai sitten muuttamalla Suomeen. Ainut mitä voisin tehdä, olisi lukea, soittaa musiikkia ja puhua paljon, ehkä entistä enemmän, sekä etsiskellä lapselle mieluista suomalaista seuraa.
Vaikka olen iloinen uudesta toimivammasta kielipolitiikasta, toivon silti, että kielicocktailit jatkavat pulppuiluaan, koska niiden alkuperää on hauska miettiä. Tässä pari viime viikkoina kuulunutta.
iskä machen töitä - tässähän nyt ei ole mitään muuta saksalaista kuin machen eli tehdä. Saksalainen sanoisi yksinkertaisesti iskä työskentelee (arbeitet), eikä sekoittaisi siihen kenenkään tekemisiä. Vaikka kielen menisivätkin sekaisin, cocktaili voi noudatella toisen kielen logiikkaa enemmän kuin toisen.
da kommt ein lentokone, da kommt ein tlaktoli, da kommt ein porsche auto - yksi ilta järjesteltiin menopelit riviin. Lentokone ja traktori ovat selvästi suomenkielisiä, mutta noudattelevat saksan kielioppia artikkeleineen, joista jokainen taisi tällä kertaa mennä jopa oikein. Viimeisen veikkaisin olevan saksankielinen auto, koska minulla ei ole tapana sanoa kyseistä autoa Porscheksi, minulle se on vain auto.
Tarkkasilmäiset ehkä huomasivatkin, että suomalainen r on vielä matkassa mukana (tlaktori). Vaikka usein suomen sanoihin pääsee saksalainen taaempana suussa äännettävä r, kuuluu ällä ärrän paikalla lähes yhtä usein.
![]() |
| Kuva pääsiäisretkeltä Kentissä. 3 taaperoa, 6 aikuista, 13 kaunista kilometriä. |
Lisää oppimastamme tulossa myöhemmin.
torstai 17. maaliskuuta 2016
Hiljainen vaihe
Uudessa kieliympäristössä on varsin tavallista, että lapsi hiljenee hetkeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi ei alakaan käyttää (vaikkapa sitä) uutta ympäristökieltä vaan pysyy hiljaa. Lähipiiristäni olen kuullut, että hiljainen vaihe (silent period) voi kestää jopa vuosia, mutta että sitä ei välttämättä tule laisinkaan tai se ei välttämättä koskekaan uutta kieltä.
Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää: ollaanko hiljaa vai alkaako puhe soljua hoitotädin rutiinien myötä toistuvien repliikkien merkityksen valjetessa lapselle.
Muutaman viikon kokemuksen perusteella voin sanoa, että meillä ollaan oltu ainakin hieman hiljempaa – siis minun kanssani. Varsinkin kun olemme ympäristöissä, joissa on paljon englanninkielisiä lapsia, ja kielen lisäksi tilakin on uusi. Aiemmin niin reipas puuhastelija tarvitsee vanhemman jatkuvasti viereensä. Rauhallisuus jatkui eiliseen asti, jolloin lapsi melkein liittyi muiden lasten piiloleikkiin läheisellä leikkikentällä. Ainut este piilottelulle oli se, että hän ei leikin periaatetta vielä ymmärrä, vaan juoksenteli iloissaan sinne tänne – sellaiseltahan se aloittelijan silmiin näyttää. Joka tapauksessa olin tästä aika yllättynyt viime viikkojen kokemusten jälkeen, mutta sitäkin iloisempi.
Hoitotädiltä olen toisaalta kuullut aivan muuta. Kun lapsi on tuttujen lasten seurassa, on hän kaikkea muuta kuin hiljaa, siis aivan oma itsensä.
Hoitotädiltä olen toisaalta kuullut aivan muuta. Kun lapsi on tuttujen lasten seurassa, on hän kaikkea muuta kuin hiljaa, siis aivan oma itsensä.
Yksi laulu lisää on kuitenkin todistetusti tullut omaksuttua englanniksi: Wheels in the bus go round and round, round and round... kuului eräs aamu, ei kylläkään spontaanisti, vaan lapsi lauloi videon mukana. Tämä on kuulemma naperon hoitokaverin lempilaulu, joten sitä lauletaan paljon, ja näin se sitten pääsi osaksi juniorinkin laulurepertoaaria varsin nopeasti. Hän kun on kova laulamaan, osaa lukemattomien lastenlaulujen sanoja sekä suomeksi että saksaksi ja lisäksi sepustaa toisinaan omia laulujaan.
Ja pari päivää sitten se tuli, ensimmäinen englannin spontaani lausahdus. Lapset olivat etsimässä jotain (en tiedä mitä, koska tämä on toisen käden tietoa), jonka sitten napero oli löytänyt ja todennut here it is. Reilu kaksi viikkoa siihen meni, joten taisi olla varsin nopeaa toimintaa. Hoitotäti oli tästä todella iloinen, mutta ei niinkään yllättynyt, koska lapsella on tapana toistella hänen sanomisiaan.
Hetken ehdin miettiä, että omaksuuko napero laisinkaan englantia. Kommunikointi hoitokaverien kanssa näkyi sujuvat varsin hyvin saksaksikin. Napero siis huuteli saksaa ja/tai omiaan ja hoitokaverit vastasivat saksaksi ja/tai omalla kielellään. Ehtipä hän jo opettaa hoitokaverilleen sanan: nein, joten kielenomaksuminen taitaa olla molemminsuuntaista.
Ei siis ainakaan aloitettu hiljaisuudella. Saas nähdä tuleeko hiljainen vaihe myöhemmin.
Ja pari päivää sitten se tuli, ensimmäinen englannin spontaani lausahdus. Lapset olivat etsimässä jotain (en tiedä mitä, koska tämä on toisen käden tietoa), jonka sitten napero oli löytänyt ja todennut here it is. Reilu kaksi viikkoa siihen meni, joten taisi olla varsin nopeaa toimintaa. Hoitotäti oli tästä todella iloinen, mutta ei niinkään yllättynyt, koska lapsella on tapana toistella hänen sanomisiaan.
Hetken ehdin miettiä, että omaksuuko napero laisinkaan englantia. Kommunikointi hoitokaverien kanssa näkyi sujuvat varsin hyvin saksaksikin. Napero siis huuteli saksaa ja/tai omiaan ja hoitokaverit vastasivat saksaksi ja/tai omalla kielellään. Ehtipä hän jo opettaa hoitokaverilleen sanan: nein, joten kielenomaksuminen taitaa olla molemminsuuntaista.
Ei siis ainakaan aloitettu hiljaisuudella. Saas nähdä tuleeko hiljainen vaihe myöhemmin.
keskiviikko 9. maaliskuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa 3
Naperosta on tullut varsin taitava sanojen sepittäjä. Eräs aamu hän kuuli lentokoneen äänen heti herättyään ja totesin das flentää (fliegt+lentää=flentää). Kun otin tämän aamiaispöydässä puheeksi miehen kanssa, napero vain toisteli, flentää, flentää. Se ei siis ollut hetkellinen lapsus vaan ihan oikea sana sana.
Toinen kielirajat rikkova sana pääsi ensi kerran ilmoille parisen päivää sitten, kun legorekat menivät kaikki kerralla palasiksi: alle Legos sind kaputti, siis suomeksi kaikki legot ovat rikki, mutta saksalaisen kaput-sanan perään on ilmestynyt niin suomalainen loppu-i. Otin samalla aamiaisella tämänkin puheeksi, ja lapsi totesi kaputti kaputti, sekään ei siis ollut hetkellinen hairahdus vaan ihka oikea sana.
En tiedä löytyykö Lontoosta tienoota, jossa lentokoneita pörräisi vähemmän, mutta epäilen. Neljä lentokenttää, joista kolmella vilkkaasti liikennettä, neljännellä vielä enemmän. Ensi alkuun pidin lentokoneen äänistä. Jatkuvasti yläpuolella kaartelevat lentokoneet kertoivat, että me ei olla ainoita, jotka juuri tulivat ja ovat vielä vähäsen hukassa. Nyt niihin on jo tottunut, vaikka pilvisenä päivänä niitä näkyy ja kuuluu vähän vähemmän.
Kun pari viikkoa sitten siirryimme pysyvämmin uudelle maalle, tuli myös kielikoktaileihin uusia mausteita. Yksi ensimmäisistä kolmikielisistä lausahduksista oli iskä auch morning. Kun vielä asuimme väliaikaisasunnossa, oli yksi lapsen lempipuuhista hihkaista vastaanottovirkailijalle heit saksalaisella hallolla. Tästä tulikin yksi päivien kohokohdista, sekä lapselle että yhdelle respoista.
Yksi aamu aloimme opettaa lapselle morning-sanaa, koska hän tervehti respaa saksaksi. Lapsi mietti sanaa pitkään ja kertailin hänelle: äiti sanoo huomenta, iskä sanoo morgen ja setä sanoo morning. Lapsi huomasi pienen ristiriidan, koska iskä oli tosiaankin juuri sanonut morning respalle: iskä auch morning. Kaiken ne huomaa.
Lapsi poimi ympäristöstään paljon sanoja matkimalla. going down tarttui hissistä. thank you ravintolasta. Hoitotädinkin mukaan matkiminen tapahtuu kuin luonnostaan. Ehkäpä tämä yksi oire aikaisemmin diasoimastani reseptiivisyydestä. Spontaaneja englanninkielisiä sanoja ei ole vielä tullut (happy birthday -laulun lisäksi) ja yhden good morningin lisäksi.
Toinen kielirajat rikkova sana pääsi ensi kerran ilmoille parisen päivää sitten, kun legorekat menivät kaikki kerralla palasiksi: alle Legos sind kaputti, siis suomeksi kaikki legot ovat rikki, mutta saksalaisen kaput-sanan perään on ilmestynyt niin suomalainen loppu-i. Otin samalla aamiaisella tämänkin puheeksi, ja lapsi totesi kaputti kaputti, sekään ei siis ollut hetkellinen hairahdus vaan ihka oikea sana.
![]() |
| Suurkaupungin sininen hetki |
En tiedä löytyykö Lontoosta tienoota, jossa lentokoneita pörräisi vähemmän, mutta epäilen. Neljä lentokenttää, joista kolmella vilkkaasti liikennettä, neljännellä vielä enemmän. Ensi alkuun pidin lentokoneen äänistä. Jatkuvasti yläpuolella kaartelevat lentokoneet kertoivat, että me ei olla ainoita, jotka juuri tulivat ja ovat vielä vähäsen hukassa. Nyt niihin on jo tottunut, vaikka pilvisenä päivänä niitä näkyy ja kuuluu vähän vähemmän.
Kun pari viikkoa sitten siirryimme pysyvämmin uudelle maalle, tuli myös kielikoktaileihin uusia mausteita. Yksi ensimmäisistä kolmikielisistä lausahduksista oli iskä auch morning. Kun vielä asuimme väliaikaisasunnossa, oli yksi lapsen lempipuuhista hihkaista vastaanottovirkailijalle heit saksalaisella hallolla. Tästä tulikin yksi päivien kohokohdista, sekä lapselle että yhdelle respoista.
Yksi aamu aloimme opettaa lapselle morning-sanaa, koska hän tervehti respaa saksaksi. Lapsi mietti sanaa pitkään ja kertailin hänelle: äiti sanoo huomenta, iskä sanoo morgen ja setä sanoo morning. Lapsi huomasi pienen ristiriidan, koska iskä oli tosiaankin juuri sanonut morning respalle: iskä auch morning. Kaiken ne huomaa.
Lapsi poimi ympäristöstään paljon sanoja matkimalla. going down tarttui hissistä. thank you ravintolasta. Hoitotädinkin mukaan matkiminen tapahtuu kuin luonnostaan. Ehkäpä tämä yksi oire aikaisemmin diasoimastani reseptiivisyydestä. Spontaaneja englanninkielisiä sanoja ei ole vielä tullut (happy birthday -laulun lisäksi) ja yhden good morningin lisäksi.
tiistai 16. helmikuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa 2
Viime viikkoina ollaan muun muassa haluttu riisua ulkovaatteet ite alleine (suom. yksin, itse). Saksalaisen auchin lisäksi on ahkeran sanaviljelyni tuloksena kuulua joskus myös suomalainen kans.
Die tuohon (suom. se) kaltaiset kaksikieliset lausahdukset ovat varsin arkipäiväisiä. Kuten olen kirjoitellut, meillä noudatetaan OPOL-menetelmää rennosti ja vähän soveltaen. Siis yksi vanhempi, yksi kieli, aina kun se tilanteeseen sopii. Tämä sopii meille parhaiten, ja asiaa tuntevammista blogeista olen lukenut, että näin lapsesta tulee joustavampi kielten käyttäjä. Mitä se sitten tarkoittaakaan.
Jotkut sanat ovat juurtuneet puheeseenkin tietyllä kielellä. Lähinnä ne ensimmäiset, joita lapsen suusta kuuli. Yksi tälläinen on nalle. Mieskin sanoo toisinaan suomeksi nalle, pikku myy ja iskä. Varsinkin iskä on juurtunut puheeseemme, vaikka käytössä on papakin. Minä kun olen se, joka useammin puhuu isästä, ja teen sen suomeksi. Muu ympäristö puhuu enemmän äidistä saksaksi, joten minun "nimekseni" on lähes yksinomaan valittu mama, vaikka äitiäkin kuulee.
Hoitotäti on alkanut päivän lopuksi hyvästellä juniorin englanniksi bye bye. Tämä onkin nyt tarttunut puheeseen, juuri sopivasti ennen muuttoa.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016
Aakkospelin väärinkäyttöä
Ekapelit ovat nippa nappa kouluikäisille tarkoitettuja lukemisen taitoja harjoituttavia tietokonepelejä. Ne ovat Jyväskylän yliopiston oppimisvaikeuksien tutkimuskeskuksen (Niilo Mäki Instituutti) aikaansaannoksia, joten ei mikään ihan turhia pelejä. Monien eri versioiden avulla voi harjoitella joko kirjain–äännevastaavuuksia ja tavuja, lukemista, sujuvuutta tai jopa matematiikkaa. Pelistä on myös mamuversio.
Muistin ladanneeni pelin alku-version tietokoneelle joskus syksyllä katsoakseni, millainen se on. Kun tulin maininneeksi pelin eräässä työkeskustelussa, päätin tutustua siihen tarkemmin. Huomasin ilokseni, että tarjolla on myös mobiiliversio, jonka latasin heti puhelimeeni. Matkojen ratoksi juniori pelaa taaperoille tarkoitettuja eläinmobiilipelejä, ja tämä vaikutti samankaltaiselta – siis matkaratoksi sopivalta. En halua opettaa lastani lukemaan kaksivuotiaana, vaan tarjota tekemistä niihin hetkiin, kun on pakko istua ja mielellään hiljaa paikallaan. Pelaa jos pelaa, mutta en siihen erityisesti kannustaisi. Eläinpelit eivät kuitenkaan enää häntä kiinnosta, vaan hän avaa nykyisin ekapelin, kun tilaisuus tarjoutuu. Ekapeli on interaktiivisempi ja varmasti vähän haastavampi kuin eläinpelit, joten ehkäpä se kiinnostaa siksi enemmän. Ekapeli alun mobiiliversion saa sovelluskaupasta puhelimeen ilmaiseksi. Muut versiot saa tietokoneelle, kunhan ensin pyytää käyttäjätunnuksia ilmottautumalla Ekapelin käyttäjäksi.
Miten peli toimii? Peli alkaa kirjain–äännevastaavuuksien harjoittamisesta. Pelaaja kuulee äänteen, ja tarjolla on 1–5 kirjainta. Ensin vain yksi, sitten ehkä kolme, jos menee väärin seuraavaksi tulee yksi tai kaksi ja niin edelleen. Peli siis reagoi pelaajan vastauksiin, eli taitoihin ja taitojen kehittymiseen tai huononemiseen (taaperolla voi siis käydä näinkin). Parin väärän vastauksen jälkeen peli muuttuu taas yksinkertaisemmaksi. Oman kiinnostuksen ja taitojen mukaan voi tehdä myös lukuharjoituksia. Oikeiden vastausten myötä kertyy pisteitä, joilla saa ostettua itselleen eläintarroja. Tämä onkin juniorille mieleen, mutta myös traagisimmat hetket on koettu, kun pisteet loppuivat tarraostosten tohinassa. En tosin tiedä, miten kouluikäisiä saa virtuaalieläintarroilla motivoitua, mutta ehkäpä saa...
Miten peli toimii? Peli alkaa kirjain–äännevastaavuuksien harjoittamisesta. Pelaaja kuulee äänteen, ja tarjolla on 1–5 kirjainta. Ensin vain yksi, sitten ehkä kolme, jos menee väärin seuraavaksi tulee yksi tai kaksi ja niin edelleen. Peli siis reagoi pelaajan vastauksiin, eli taitoihin ja taitojen kehittymiseen tai huononemiseen (taaperolla voi siis käydä näinkin). Parin väärän vastauksen jälkeen peli muuttuu taas yksinkertaisemmaksi. Oman kiinnostuksen ja taitojen mukaan voi tehdä myös lukuharjoituksia. Oikeiden vastausten myötä kertyy pisteitä, joilla saa ostettua itselleen eläintarroja. Tämä onkin juniorille mieleen, mutta myös traagisimmat hetket on koettu, kun pisteet loppuivat tarraostosten tohinassa. En tosin tiedä, miten kouluikäisiä saa virtuaalieläintarroilla motivoitua, mutta ehkäpä saa...
Junioria peli kiinnosti heti. Totta kai. Ensimmäisillä kokeilukerroilla suurin osa meni kuitenkin väärin. Siis enemmän kuin sattumakaupalla menisi, joten en oikein uskonut koko hommaan. Pikku hiljaa väärien vastausten osa väheni, skarppina hetkenä oikein menee jo lähes kaikki. Välillä huomio kiinnittyy ihan muuhun (taustan taloihin tai kaloihin), toisinaan hän näppäilee tarkoituksellaan vääriä vastauksia, koska silloin tulee hauskempi ääni tai animaatio.
Toistaiseksi ollaan päästy harjoittelemaan vain muutamaa kirjainta. S on varauksitta lemppari. Homma siis kuta kuinkin toimii, jos kerran taaperokin jotain oppii. Täytyy kyllä myöntää, että etenemisvauhti ei ole nopea, koska vääriä vastauksia tulee ilmeisestikin aivan liian paljon.
Alussa juniori jaksoi keskittyä paremmin, kun pelasimme tietokoneella. Pelin äänteet ovat synteettisiä, eli tietokoneella tehty, tai ainakin kovin siltä kuulostivat. Mobiiliversion äänteet kuulostavat toisinaan aivan joltain muulta kuin ihmispuheelta, joten kaipa idea pääsi juniorilta unohtumaan ja huomio kiinnittyi helpommin peliympäristön animaatioihin. Vaikka mobiiliversion äänet ovat tietokoneversiota huonommat, grafiikka on odotuksenmukaisempi ja kosketusnäyttöä on helpompi käyttää kuin hiirtä. Siis jos peliä vertaa muihin tarjolla oleviin mobiilipeleihin tai muihin tarjolla oleviin tietokonepeleihin. Voisin siis hyvin kuvitella, että esikoululaisia ja koululaisia puhuttelevampi ja siis heille toimivampi versio on mobiilipeli. Taaperoille on ehkäpä PC-versio tehokkaampi paremman äänenlaadun takia, jos hiiren käyttö ei haittaa. Itse en kuitenkaan halua koukuttaa lastani tietokoneeseen, ja mobiilipelitkin kaivamme esille vain silloin, kun harhautus on tarpeen.
Alun perin törmäsin koko peliin, kun näin sosiaalisessa mediassa videon tuttavani kaksivuotiaasta lukemassa yksinkertaisia taaperosanoja. Oli oppinut tämän pelin avulla. Aloin pohtia pelin mahdollisuuksia lukemiseen opettamisessa. Peli ohjaa pelaajan kiinnostumaan kirjaimista nykylapsille kiinnostavalla tavalla, ja tietokoneversioissa voi lukemani kuvauksen perusteella edetä kirjaimista tavuihin, sanoihin ja lyhyisiin teksteihin. Jos ja kun etenemisvauhti on (lähes)kouluikäisellä vähän nopeampi, tulee tuloksiakin varmasti nopeammin. Kaikki lapset eivät varmaankaan tykkää tietokonepeleistä (vai tykkäävätkö?), mutta monia ne varmasti kiinnostavat.
Alun perin törmäsin koko peliin, kun näin sosiaalisessa mediassa videon tuttavani kaksivuotiaasta lukemassa yksinkertaisia taaperosanoja. Oli oppinut tämän pelin avulla. Aloin pohtia pelin mahdollisuuksia lukemiseen opettamisessa. Peli ohjaa pelaajan kiinnostumaan kirjaimista nykylapsille kiinnostavalla tavalla, ja tietokoneversioissa voi lukemani kuvauksen perusteella edetä kirjaimista tavuihin, sanoihin ja lyhyisiin teksteihin. Jos ja kun etenemisvauhti on (lähes)kouluikäisellä vähän nopeampi, tulee tuloksiakin varmasti nopeammin. Kaikki lapset eivät varmaankaan tykkää tietokonepeleistä (vai tykkäävätkö?), mutta monia ne varmasti kiinnostavat.
maanantai 25. tammikuuta 2016
Taaperon kielicocktailit osa I
Tässä muutama viime viikkojen aikana kuultu kielikoktaili: rum päin, daskin auch, venezeug, paljon fluhzeugeja. Rum päin on sekoitus saksan ja suomen samaa tarkoittavista ilmauksista anders rum ja toisin päin. Taisin todeta laita se toisin päin juuri ennen, taapero teki näistä oman koktailinsa. Daskin auch (sekin myös) taas tuli, kun siivosimme illalla kirjoja takaisin kirjahyllyyn. Minä sanoin tämäkin, juniori totesi daskin auch. Venezeug taas syntyi keskustelumme tuloksena, kun hän ei löytänyt uudelle omituiselle lelukylpyammeelle sopiavaa sanaa. Vene on vene, zeug taas pojalle tuttu sanasta flugzeug (lentokone).
Paljon fluhzeugeja (paljon lentokoneita, näin se suurin piirtein ääntyy pojan kotimurteessa) painii jo aivan omassa sarjassaan. Mukana on taivutusta ja määränilmaus, kaikki aivan oikein. Ainoa ongelma tässä ilmauksessa oli se, että olimme koneessa saksalaisten ja englantilaisten kanssa, joten kovinkaan moni ei pienen miehen kovaäänistä ihastelua ymmärtänyt. Kaikki nämä neljä ilmausta ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä niille, jotka osaavat sekä suomea että saksaa. Aina emme kuitenkaan ole tällaisessa seurassa, ja silloin tarkennusta pyydetään minulta, äidiltä. Oletuksena on, että ymmärrän kaikki. Nyt seuraa yllätys: en ymmärrä. Toisinaan pieni mies puhuu kieltä, jota ymmärrän, toisinaan pölöttää omiaan.
Paljon fluhzeugeja (paljon lentokoneita, näin se suurin piirtein ääntyy pojan kotimurteessa) painii jo aivan omassa sarjassaan. Mukana on taivutusta ja määränilmaus, kaikki aivan oikein. Ainoa ongelma tässä ilmauksessa oli se, että olimme koneessa saksalaisten ja englantilaisten kanssa, joten kovinkaan moni ei pienen miehen kovaäänistä ihastelua ymmärtänyt. Kaikki nämä neljä ilmausta ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä niille, jotka osaavat sekä suomea että saksaa. Aina emme kuitenkaan ole tällaisessa seurassa, ja silloin tarkennusta pyydetään minulta, äidiltä. Oletuksena on, että ymmärrän kaikki. Nyt seuraa yllätys: en ymmärrä. Toisinaan pieni mies puhuu kieltä, jota ymmärrän, toisinaan pölöttää omiaan.
Taaperolle varsin tavallinen tilanne on sellainen, että kuulija ei saa hänen sanoistaan selvää. Sen tarkemmin pohtimatta, miltä tämä taaperosta tuntuu, siirryn pohtimaan, miten silloin pitäisi toimia? Tässä kohtaa en jaottelisi lapsia yksi-, kaksi- tai monikielisiksi, vaan toimisin lapsen kuin lapsen kanssa samalla tavalla: Kysyisin mitä hän sanoi. Jos ei vieläkään auennut, kysyisin uudestaan. Näin kysyjä luo lapselle tarpeen hakea ilmaus kielellä, jota hän paremmin ymmärtää. Ellei kyselytekniikka toimi heti, joskus se varmasti alkaa toimia, ja joka tapauksessa lapsi ymmärtää, että kaikki eivät häntä aina ymmärrä.
Oman kokemukseni mukaan luovun kyselystä muutaman kerran jälkeen, ja totean ylimalkaisesti joojoo tai aivan. Kaikkea ei voi vielä ymmärtää, oli se sitten mitä kieltä tahansa; suomea, saksaa tai hänen omaansa. Joskus juniori sanoo tärkeän sanoman molemmilla kielillä. Ikään kuin hän ei halua jättää sattuman varaan, että ymmärtäisimme. Tätä tapahtuu sekä yksi- että kaksikielisessä seurassa, mutta ehkäpä useammin ydinperheen kesken.
Itse en ala vaatia lapselta suomenkielistä sanaa saksalaisen tilalle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, puhun itsekin lapsen kuullen molempia kieliä (ja myös ymmärrän molempia). Näin tarjoan lapselle monikielisen mallin, ja siksi olisi mielestäni varsin epäloogista käyttäytymistä vaatia lasta puhumaan minulle vain suomea. Ymmärrän kyllä molempia, ja hän tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan molempia ymmärrä, ja hän tietää senkin.
Tunnisteet:
kielicocktailit
,
kolmikielisyys
,
koodinvaihto
,
kotikieli
,
monikielisyys
,
taivutus
2 kommenttia
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)
















