SOCIAL MEDIA

perjantai 27. huhtikuuta 2018

Mitä meille kuuluu?

Koska kulunut vuosi on ollut aika haipakkaa, ei ole ollut paljon aikaa kirjoitella tänne blogiinkaan. Tässä siis kevään kuulumiset pikapyrähdyksenä!

Alkuvuonna oli koulussa vähemmän opetusta, enemmän käytännön harjoittelua. Arjessa tämä tarkoitti vähemmän istuskelua tunneilla, enemmän istuskelua koneen ääressä terapiasuunnitelmia hioen. Oli muuten aikaavievää hommaa, koska en ole aikaisemmin niin pitkiä sepustuksia saksaksi kirjoitellut, vaan saksankieliset naputteluni ovat olleet noin tekstiviestin mittaisia.
tiistai 27. syyskuuta 2016

Normipäivä uusilla huudeilla

Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!

Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.

Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme.


Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä. 

Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".

Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.

Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.

Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.

Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.

Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.

Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä. 





  
maanantai 9. toukokuuta 2016

Taapero muutti

Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!

Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.

Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).

Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.



Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.

Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.

Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.

Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa  eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.






keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Ulkosuomalaisen sisäinen säätutka

Sisäinen säätutka on meille jokaiselle kertyinen kokemusten summana kehittynyt sääennustustaito. Se kertoo, milloin voi olettaa millaistakin säätä ja että mistä esimerkiksi kevät alkaa ja mihin se loppuu.

Suomalaiselle kevään tuloa voi merkitä ensimmäinen leskenlehti tai ehkä ensimmäiset etelämpää saapuneet muuttolinnut. Minun kevääni alkaa tietynlaisesta auringonvalosta, joka paistaa tietystä kulmasta tarpeeksi kirkkaana. Tätä en tietenkään voi kokea samalla tavalla muualla kuin kotikulmillani Suomessa, jossa aurinko saavuttaa oikeat kulmansa maaliskuun loppupuolella, joten kevään merkkien havainnointini on ollut viime vuosina vähän hukassa, varsinkin jos on paikallisilta kysyminen, ja kun olen kysynyt paikallisilta, on kevät alkanut kuulostaa epäilyttävän paljon kesältäni. 

Kavereille ja kollegoille vuodenaikojen vaihtelua kommentoidessani on minuun kohdistettu varsin omituisia katseita, eikä ihan suotta. Olen varmasti kuulostanut paikallisten korvaan enemmänkin houreiselta. Kahdeksan vuoden takainen italialainen kämppikseni edelleenkin kyselee minulta keävisin, että onko kevät jo alkanut. Nykyisin kyllä huumorimielessä. Hän kun kerran järkyttyi pahasti, kun olin kertonut tuntevani kevään tulon. Hänelle samat sääilmiöt merkitsivät vielä infernaalisen pitkään jatkuvaa talvea. 

Mitäköhän tästäkin sanoisi?
Kotikulmani Suomessa ovat meren rannalla, joten ukkosmyrskyt ovat yleensä kaukaa kuultuna rajumpia, rantautuessaan ne heikkenevät mutta etenevät rannikolta sisämaahan nopeasti. Ukkosmyrsky kestää noin puolisen tuntia. Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä totesin sisäisen sääennustimeni olevan pahasti hukassa ukkosmyrskyjen kanssa. Olin kerran lähdössä juoksemaan, mutta juuri kun avasin ulko-oven, alkoi jyristä. En antanut tämän lannistaa, vaan päätin katsella hetken televisiota. Tunnin passiivisen kielikylvyn jälkeen totesin myrskyn varmasti olevan jo ohi, joten menin lämmittelemään niveliäni sisäpihan lukuisiin rappukäytäviin. Parinkymmenen minuutin jälkeen totesin myrskyn yltyvän yhä uudestaan ja uudestaan, joten vihelsin pelin poikki –  olinhan jo saanut hien pintaan ja naapurit ihmettelemään uuden ulkomaalaisen naapurin ukkosriittejä. Menin sisälle ja vaihdoin löhövaatteet päälle. Ukkosmyrskyä kesti ainakin keskiyölle.

Myös sateen tuloa on vaikea ennustaa muualla kuin kotikulmillaan. Pitää oppia katselemaan taivaan merkkejä, pilviä ja muutoksia sekä tuulen suuntaa uudella tavalla. Kun kakkoskotini siirtyi Amsterdamista Hampuriin, luulin osaavani ennustaa sateiden alun ja keston noin suurin piirtein, ajoihan kaupungista toiseen reilussa neljässä tunnissa ja molemmat olivat veden äärellä. Sadetutkani oli kuitenkin uudestaan ihan yhtä hukassa tai oikeastaan enemmän hukassa kuin Amsterdamissa, siis meren äärellä. Siinä missä totuin Amsterdamin nopeisiin mutta rankkoihin kuuromaisiin sateisiin ja aloin osata ennustaa niiden kulkua nopeasti – olihan olosuhteet aika samanlaiset kuin kotinurkillani Suomessa – Hampurin sateet eivät tarvinnetkaan paljon pilviä, saatika sitten tummia sellaisia, alkaakseen, ja kun sade alkoi, se jatkui, jatkui ja jatkui. Joskus sateet tuntuivat kestävän viikkoja. Hampurissa en oppinut oikein muuta kuin ottamaan aina joko sadetakin tai sateenvarjon mukaan, jos taivaalla oli yksikin pieni pilvenhattara ja jonkin verran tuulta. Ennustustaitoni eivät myöskään parantuneet vuosien mittaan.

Ulkomailla on myös harvemmin oikean verran vaatetta päällä. Kun katsoo ulos ja näkee harmaan pilvitaivaan, moni ennustaa lämpötilan näkemänsä perusteella aurinkoista päivää kylmemmäksi, mutta kuinka paljon kylmemmäksi? Sadetakki tarvitaan, mutta pitääkö sinne alle pukea pitkähihainen? Tarvitseeko huivia, hanskoja tai pipoa? Pitäisikö avata ikkuna ja kokeilla tuulenvirettä, koska lämpömittarikaan harvemmin paljastaa kuin lämpötilan, ei ilmankosteutta – luultavasti. Ainakin, ellei säätutka ole ehtinyt päivittää itseään jo jonkin aikaa uuden asuinpaikan oloja vastaavaksi.

Nyt huomasin olevani taas hukassa. En tiedä millaisen takin lapsi kesäksi tarvitsee, saatika sitten minkälaiset kesäkengät ja sandaalit kesäkuukausille tulisi ostaa. Toisaalta tämä ei ole vielä kovin suurikaan ongelma, koska lapsi ei ole toistaiseksi kelpuuttanut yksiäkään uusia kevätkenkiä saappaita lukuunottamatta. Aseeni muutosvastarintaan on tilata netistä viime kevään kenkäarsenaali kokoa, ehkä kahta, suurempana.

Tätä. Onneksi Apple auttaa.







lauantai 13. helmikuuta 2016

Taapero muuttaa

Miten valmistella pieni lapsi isoon muutokseen? Kaikki taaperon vanhemmat varmasti tietävät, ne tajuavat ihan kaiken, vaikka niille unohtaisi kertoa ihan kaiken – jotenkin ne silti aavistavat. Useinhan sitä unohtaa kertoa arkisia asioita, kuten että nyt mennään kauppaan, sitten postiin, sitten liukumäkeen ja illalla tulee ystävä kylään. Kukaan vanhempi tuskin itse haluaisi elää niin, että jokainen rutiinista poikkeava tapahtuma tulisi yllätyksenä.

Kyselyikäisen valmistelu asioihin on varmasti helpompaa, vaikkakin vie rutkasti enemmän aikaa kaikenlaisine kyselyineen. Kyselyikäistä tulee varmasti harvemmin kuskattua vaikkapa leikkitreffeillekään niin, että unohtaisi hänelle asiasta mainita.

Tätä maisemaa auringonlaskuineen tulee ikävä.
Lukemani perusteella lapsi suhtautuu muuttoon kuten vanhempansa. Jos muutto on vanhemmille positiivinen tapahtuma, lapsikin ottaa sen positiivisesti ja sama toisin päin. Tärkeintä taitaa siis olla pitää oma mieli pirteänä. Taapero ei kuitenkaan ymmärrä kaikkea, vaan hänelle täytyy pystyä selittämään asiat niin, että hän ne ymmärtää, ja siltikään ei voi mitenkään tietää, miten hän asian ymmärsi.

Päätimme hommata avuiksi lastenkirjan, jonka päähenkilö muuttaa. Kirjan luku lienee hyvä aloittaa muutama ilta ennen muuttoa, jotta lapsi ehtii sitä vähän mietiskellä ja kertailla itsekseenkin, ja lukea se niin moneen kertaan kuin hän haluaa. Lisäksi uskon, että on hyvä palata kirjaan myös muuton jälkeen, koska lasta varmasti askarruttavat monet asiat muuton jälkeenkin ja rutiinit luovat turvaa. Kuinka paljon ennen valmistelu pitäisi aloittaa? Nettiohjeiden mukaan ei liian myöhään. Tästä junasta taisimme jo myöhästyä, mutta toisaalta muutosta on ollut ilmassa jo kuukausien ajan, kun iskä on ollut viikot pois, ja taaperon lähitulevaisuus on lähempänä.

Monet ystävämme ovat muuttaneet ulkomaille osa suunnittelee muuttoa. Milloin siitä lapsille kerrotaan, vaihtelee paljon. Osa kertoo jo mietiskelyvaiheessa, osa odottaa pakkaamisen aloittamiseen. Itsekin uskon, että mitä pienempi lapsi on, sitä konkreettisemmin asiat tarvitsee hänelle selittää. Vaikka sitten pakatessa. Eräät Afrikkaan muuttaneet kertoivat leikki-ikäisille lapsilleen vasta pari viikkoa ennen, ja muistan kauhistelleeni tätä aikoinaan. Nyttemmin tiedän, että lapsen aikakäsitys on niin erilainen, ja lapset ovat niin erilaisia. Leikki-ikäiselle kertoisin varmasti muutama viikkoa ennen.


Toiseksi päätimme panostaa juniorin uuteen huoneeseen. Tähän asti hänellä ei ole ollut omaa huonetta, vaan uninurkka työhuoneessa sekä leikkinurkka olohuoneessa. Uuteen huoneeseen ostettiin (puretaan ja kootaan vasta perillä) pari uutta huonekalua ja lelua, jotka sitten edustavat lapselle muuton mukana tuomaa konkreettista muutosta, vaikka lahjonnaltahan tämä kuulostaa. Tätä lienee myös hyvä alkaa mainostaa muutama päivä ennen muuttoa, ettei tämäkään tule ihan yllätyksenä ja hänellä on jotain mitä odottaa.

Lisäksi lienee hyvä kertoa lapselle miten reipas ja iso hän on ja kun hän muutostakin selviää kuin iso poika konsanaan.

Miten teidän taaperot ovat reagoineet muuton tuomiin muutoksiin? Olivatko reaktiot odotuksenmukaisia vai tuliko yllätyksiä?