Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!
torstai 8. maaliskuuta 2018
torstai 17. elokuuta 2017
Perheetön varaslähtö arkeen
Viime aikoina on tullut mietittyä paljon tasa-arvoista vanhemmutta. Otin varaslähdön arkeen ja lensin takaisin Saksaan viikkoa ennen muuta perhettä, joka jäi lomailemaan mökille.
Me ei olla viime vuosina oltu kovin onnekkaita lomien ajoituksessa eikä olla aina pystytty viettämään kaikkia lomia kokonaisuudessaan yhdessä. Viime kesänä saatiin tyytyä pitkään viikonloppuun ja tämäkin kesäloma piti suunnitella viime metreillä uusiksi, koska sain opiskelupaikan, ja kesälomani siirtyi viikkoa aikaisemmaksi mutta mies ei enää pystynyt siirtämään omaansa. Reilu viikko lomailtiin yhdessä, viikon vietimme kumpainenkin lapsen kanssa mökillä ilman toista vanhempaa.
Tämän kesälomasäädön ehdoton voittaja on napero, joka pääsi Suomen kesämökille niin pitkäksi aikaa, että häneltä pääsi melkein unohtumaan, missä koti on. Siltä se ainakin erään puhelinkeskustelun jälkeen tuntui. Että saa nähdä, miten hyvin muksu sopeutuu takaisin saksalaiseen arkeensa.
- Äiti, missä olet?- Kotona.
- Niin minäkin!
- Siis mökillä?
- Ei, kun kotona.
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Mitä jään Lontoosta ikävöimään?
Vajaan vuoden asustelu Lontoossa jätti meihin jälkensä, vaikka ollaankin koluttu jo monia Euroopan kulmia – tai ehkä juuri siksi. Ulkomaankomennus ja uusi asuinmaa antavat paljon enemmän, kun on matkassa avoimin mielin. Vaikka elimme omassa ulkomaalaiskuplassamme, joka Lontoossa on vähän liiankin helppoa, joitain perusenglantilaisia ja joitain Lontoolle ominaisia juttuja jää silti ikävä.
Ystävälliset englantilaiset naapurit
Olivat todella ystävällisiä – ainakin suomalaisen mielestä. Täällä Saksassa jään rikkominen vaatii vähän enemmän panostusta kuin Briteissä, mutta kun se on rikottu, voi välit olla mutkattomammat kuin brittinaapurien kanssa. Toki osa brittien kohteliaisuudesta menee kulttuurin piikkiin, mutta sitä minä en mamuna oikein oppinut lukemaan, joten kohteliaita yhtä kaikki. Toki oli niitäkin, jotka onnistuneesti katsoivat aina muualle, mitä täällä taas ei saa tehdä, vaan kotitalon kulmilla on turvallisempaa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita.Sunnuntaiaukiolot Englannissa
Se ettei tarvi hoitaa kaikkia asioitaan lauantaina ennen neljää, vaan että on sunnuntainakin aikaa, helpottaa työssäkäyvän elämää aika lailla. Erityisesti on jo ikävä sunnuntaipartureita.
perjantai 20. tammikuuta 2017
Päiväkodin penkkejä kuluttamassa – osa 2
Parin viikon takainen järkytys päiväkodissa istuskelusta on jo vähän lientynyt. Arki rullaa, vaikka vähän erilaista onkin. Kolmannella totutteluviikolla olen tehnyt aamupäivän töitä päiväkodissa naperon syödessä aamiaista ja ulkoillessa muiden kanssa. Puoliltapäivin suuntaamme kotiin, ja iltapäivän työskentelen kotoa käsin naperon nukkuessa päiväuniaan.
Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.
Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.
![]() |
| Frohes neues Jahr! Saksassa juhlistetaan alkanutta vuotta berliininmunkein. |
Tehokasta? Kyllä. Uuvuttavaa? Sitäkin. Nyt kirjoitan siis itsestäni. Parannusta on kuitenkin luvassa, koska loppuviikosta sain jo istua aamupäivän kotona ja ensi viikolla naperon hoitopäivän mittaa käsittääkseni viimeinkin varovaisesti pidentää. Pehmeä lasku on varmasti ollut pienelle hyväksi, mutta olen myös alkanut mietiskellä lasten, aikuisten ja päivähoidon maksajan oikeuksia ja niiden totetutumista.
Laadukasta varhaiskasvatusta mutta kenelle?
Mediassa näkee kirjoituksia siitä, että laadukas varhaiskasvatus takaa kaikille lapsille tasavertaisen startin elämään ja että siksi se pitäisi käsittää lapsen oikeutena. Vaikka olen itsekin pitänyt sitä juurinkin lasten oikeutena, konkretisoitui tämä ajatus minulle kuitenkin vasta täällä. Lastenhoitajien kun tarvitsee huolehtia kaikkien ryhmäläisten laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, läheisyyden- ja kaikenlaisista tarpeista – ei vain sen juuri aloittaneen, joka mahdolliseseti potee koti-ikävää. Kun yksi saa erityishuomiota, on se muilta pois. Tästä syystä esimerkiksi erityislapset vievät kahden lapsen paikan. Lisäksi päiväkoti on alusta alkaen kivempi paikka, kun sinne ei liity minkäänlaista ahdistusta (jonka senkin kyllä lapsi varmasti unohtaa ajan mittaan), vaan sen saa aloittaa rauhassa omilla ehdoillaan.
Vaikka päivähoito osaltaan myös mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja näin osallistumisen yhteiskunnan toimintaan, useinmiten olen kuulevinani Suomenkin mediassa päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta kirjoitetun lapsen oikeutena, ei vanhemman (käydä töissä ja toteuttaa työidentiteettiään tai -kutsumustaan) tai yhteiskunnan (joka saa vanhemmat tekemään töitä ja makselemaan veroja). Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen kehitys vai vanhemman työt?
Kysymys pitäisi varmasti esittää laskun maksajalle – maksetaanko (osan tai koko) päivähoitolasku siksi, että vanhemmat pääsevät töihinsä vai siksi että kaikki lapset saisivat tasavertaisen startin? Näiden kahden eri painotukset vastauksessa varmasti vaihtelee paljonkin riippuen, missä päin maailmaa sen esittää ja kenen kukkarosta lasku maksetaan.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että totuttelu olisi voinut edetä nopeamminkin – ja että ehkäpä lapsi jopa vähän tottui minun jatkuvaan läsnäoloon – mutta hyvä tästä näyttää tulevan näinkin. Nyt sitten odotellaan alkusyksyä, jolloin on edessä ryhmän vaihto, ja sama totutteluruljanssi. Yritimme kyllä saada lasta sellaiseen ryhmään (Kindergarteniin), jossa hän olisi voinut jatkaa, mutta byrokraattisista syistä ei onnistunut, ja tähän on tyytyminen.
maanantai 9. tammikuuta 2017
Päiväkodin penkkejä kuluttamassa
Pienet arkielämän muutokset ovat meistä pienimmille suuren suuria. Kuten nyt vaikkapa uudet päivähoitokuviot. Jokainen meistä varmasti muistaa, miten pitkältä varttikin tuntui lapsena, saati sitten koko päivä. Jokainen osaa myös kuvitella miltä tuntuu, kun yhtäkkiä sen suuremmitta selityksittä pitää koko päivä tehdä jotain aivan uutta ja vielä ihan vieraiden ihmisten kanssa. Eikä aina oikein muista, miten pitkään päivä jatkuu ja että milloin onkaan taas vapaapäivä.
Raskasta uuden aloittaminen on aikuisillekin, mutta me osaamme seurata kellosta, miten pitkään päivä vielä jatkuu, muistamme useinmiten viikonpäivänkin, voimme katsoa kalenterista mitä seuraavaksi tapahtuu, osaamme ennakoida miten työkaverimme asioihin reagoivat ja jos satumme väsymään, emme näytä sitä muille.
tiistai 20. joulukuuta 2016
Naks
Tiedäthän sen äänen, kun suomalainen ulko-ovi sulkeutuu. Se kuulostaa niin kovin jyrkältä ja peruuttamattomalta, vaikka useinmiten sitä ei edes jää kuuntelemaan. Viime sunnuntaina en kuunnellut, koska oli kiire ulos leikkimään. Karu totuus paljastui vasta, kun halusimme takaisin: ovi oli lukossa ja avaimet sisällä. Ab lukko Oy minkä teit. Monet teljet ja painikkeet – miten ihmeessä niiden kanssa oppii taas elämään?
Vuosien mittaan olen opetellut elämään monenlaisten ovien kanssa, useassa eri maassa. Ehdottomia suosikkejani ovat ne, jotka sekä avataan että suljetaan avaimella. Kotoa poistuminen kestää aavistuksen verran kauemmin, mutta avain on aina kädessä eikä vahinkoja satu. Hieman hankalampia ovat sellaiset lukot, joihin mahtuu sisälle vain yksi avain kerrallaan. Ainakin, jos on oppinut säilyttämään avaintaan lukkopesässä eikä asu yksin. Tällainen ovi on osoittaunut petolliseksi useammankin kerran. Sitä kun ei saa avattua ulkopuolelta, jos sisäpuolella on avain. Jos siis joku jättää avaimensa lukkopesään säilöön sisäpuolelle, ei kukaan saa sitä ulkopuolelta auki.
Olen selvitynyt tuoreen äidin univeloilla rappukäytävässä säilytettyjen vaunujen pakkaamisesta kaikella sillä, mitä vauva nyt mukaansa voi tarvitakaan, varsin petollisen ulko-oven kanssa. Petollinen ovemme sulkeutui automaattisesti, eikä sitä sulkeuduttua saanut auki kuin avaimella. Enkä kertaakaan unohtanut avainta taikka vauvaa väärälle puolelle ovea – vaikka usein paniikinomaisesti tarrasin sulkeutuvaan oveen miettien, missä on vauva, missä avain ja missä minä. Vauvan ja avaimen (roikkui kaulassani) sain poikkeuksetta paikallistettua heti, mutta välillä oli ongelmia määritellä oma sijainti. Se kun ei hormonihöyryissä ollut niin tärkeää kuin vauvan sijainti, ja välillä tuli tosiaan nukuttua aika vähän.
En koskaan ajatellutkaan, miten hankalaa Abloy-ovilukon käyttö onkaan oppia, ennen kuin eräs lauantaiyö kymmenisen vuotta sitten neuvoin puhelimitse suhteellisen huonoa englantia puhuvaa juuri Suomeen saapunutta nuorta slovakialaista Erasmus-opiskelijaa avaamaan soluasuntonsa oven – kun hän oli sitä tuloksetta jo useasti yrittänyt. Tuskinpa hän normaalioloissa puhui kovin huonoa englantia, mutta oletettavasti ensimmäinen ulkomaanreissu ilman vanhempia ja paluulippua, vieras maa, keskiyö, temppuileva ulko-ovi sekä vain yksi puhelinnumero, josta apua saattoi pyytää, koettelivat sekä neuvokkuutta että sanavarastoa.
Miten sunnuntaina saimme oven auki? Emme mitenkään. Mies oli avaimetta työreissussa ja vara-avaimen hankinta vasta suunnitteluasteella. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jäivät ikkunan rikkominen tai lukkosepän palvelut. Ikkunaa en päätynyt rikkomaan, koska en tiennyt saako sen uusittua vielä ennen pyhiä. Sovinkin päivystävän lukkosepän kanssa kanssa, että soitan heiltä apua maanantaiaamuna. Päivystyskeikka pyhänä olisi ollut tuplasti kalliimpi.
Oletko jäänyt lukkojen taa ulkomailla? Ulkomaillahan ongelma on varmasti kinkkisempi, kuten mainitsemallani slovakkitytöllä. Kenelle soittaa? Onko jotakuta kenelle soittaa? Jos avain ei jäänytkään kotiin vaan lähti käsilaukun mukana, eikä ole millä soittaa? Ja jos saisikin pysäytettyä ohikulkijan ja saisi puhelimen – ainut numero, joka ulkomuistista löytyy, voi olla isän ja äidin muinainen lankapuhelinnumero. Asuuko kävelyetäisyydellä ystävä, jonka ovelle voi mennä keskiyölläkin koputtamaan? Tämä skenaario on hyvä käydä läpi ennen kuin se tapahtuu oikeasti, ja miettiä pitäisikö vara-avain jättää jollekulle, varsinkin jos asuu yksin.
Useinmitenhan suurkaupungissa löytyy päivystävä lukkoseppä varsin läheltä, mutta henkilöys pitäisi voida todistaa eikä maksu välttämättä onnistu laskulla. Viime vuosina olenkin muuton jälkeen pyrkinyt mahdollisimman pian selvittämään, miten pattitilanteessa saa oven auki ja että jos ei ole puhelinta mukana, saako lukkosepän kiinni muilla konstein. En siksi että olisin pitänyt tilannetta todennäköisenä, vaan siksi että aluksi sitä vain ei tunne ketään eikä maan käytäntöjäkään.
Sunnuntaina lueskelin suomalaisten kokemuksia vastaavista tilanteista täällä kotimaassa. Lähes poikkeuksetta ongelma oli ratkaistu rikkomalla ikkuna. Siis jos oli maalla jääty lukkojen taa, jolloin lähin päivystävä lukkoseppä voi olla pitkänkin ajomatkan, jos sielläkään, päässä eikä omakotiasujalla ole huoltoyhtiötä.
Sunnuntaina lueskelin suomalaisten kokemuksia vastaavista tilanteista täällä kotimaassa. Lähes poikkeuksetta ongelma oli ratkaistu rikkomalla ikkuna. Siis jos oli maalla jääty lukkojen taa, jolloin lähin päivystävä lukkoseppä voi olla pitkänkin ajomatkan, jos sielläkään, päässä eikä omakotiasujalla ole huoltoyhtiötä.
Olipahan sunnuntaiksi vähän vähemmän tekemistä, kun joulukiireet saattoi unohtaa. Oli aikaa heitellä kiviä mereen ja katsella auringonlaskua. Maanantaina kuulin lukkosepältä monta mielenkiintoista ja kekseliästä tarinaa ovien availusta.
perjantai 7. lokakuuta 2016
Liian kepeät kutsut
Paljon on tapahtunut! Muutimme Richmondiin, saksalaisen koulun takia. Täällä on niin ihanan vihreää, tulkaa joku viikonloppu kylään!
Viesti naapuriltamme, jonka au pairia kyselin lastenvahdiksi. Naapurilta, jonka kutsuimme kerran brunssille lapsineen. Naapurilta, jonka kanssa meillä ei juuri muuta yhteistä ole kuin lasten äidinkieli ja että halusimme hänen au pairiaan lastenlikaksi viikonloppuisin. Nyt siis jo ex-naapurilta, joka asuu toisella puolella kaupunkia, jonne meillä on yli tunnin junamatka.
Tällaiset kutsut saavat suorittaja-suomalaisen sisälläni ahdistumaan. Eihän me ehditä enää! Muutto on jo parin kuukauden sisään, ja lähes kaikki viikonloput täynnä tekemistä ja näkemistä! En jaksa, en halua, miten tähänkin nyt sitten sanotaan kohtelias ei? En oikein edelleenkään osaa ottaa niitä kohteliaasti vastaan, saati sitten heittää ilmaan jonkinlaisen kepeän, tottakain.
Yritän hokea itselleni, että tämä oli vain kohteliaisuuskutsu, kohteliaisuus, kohtelias ele hiljaisuuden sijaan. Se piti liittää mukaan, ettei kirjoittaja kokisi itseään kovin epäkohteliaaksi. Hän varmasti tajusi jo ensibrunssilla, että yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei lasten äidinkielen lisäksi juuri löydy ja että joka tapauksessa olemme muuttamassa takaisin Saksaan. Kohtelias vastaus siis on kiitos, tullaan mielellämme, soitellaan! Sen sijaan alan soperrella jotain niinkin epäkohteliasta kuin että ei me taideta enää ehtiä...
Yritän hokea itselleni, että tämä oli vain kohteliaisuuskutsu, kohteliaisuus, kohtelias ele hiljaisuuden sijaan. Se piti liittää mukaan, ettei kirjoittaja kokisi itseään kovin epäkohteliaaksi. Hän varmasti tajusi jo ensibrunssilla, että yhteisiä mielenkiinnonkohteita ei lasten äidinkielen lisäksi juuri löydy ja että joka tapauksessa olemme muuttamassa takaisin Saksaan. Kohtelias vastaus siis on kiitos, tullaan mielellämme, soitellaan! Sen sijaan alan soperrella jotain niinkin epäkohteliasta kuin että ei me taideta enää ehtiä...
Onko tuttu tunne? Saan aina hokea itselleni vastaavissa tilanteissa sano kyllä, sano kyllä, ei se vielä velvoita kaivamaan kalenteria esille. Varsinainen tapaaminen sovitaan sitten seuraavalla kerralla kun ollaan jutuissa, jos ollaan ja että oikeastaan ainoa oikea vastaus tähän kutsuun on kyllä. Ja jos joskus osaankin kylläni soperrella oikeaan kohtaan, takeltelen sanoissani turhan paljon kuulostaakseni omaan korvaani mitenkään uskottavalta saati sitten kohteliaalta.
perjantai 30. syyskuuta 2016
Unkarialaisia käsisuudelmia
Pitkä viikonloppu Unkarissa alkoi alkusokilla lentokoneen ovella. Olin jo unohtanut, että miehet tervehtivät naisia ei konkreetilla, vaan sanallisella käden suutelulla: kezét csókolom (suom. suutelen kättänne). Tästä vähän arkisempi vaihtoehtoehto on pelkkä csókolom. Naiset vastaavat toivottamalla hyvää päivää, eli jó napot.
![]() |
| Pieniä tummia pilviä Euroopan yllä. |
Unkarinkielinen keskusteluetiketti voi pyörryttää aloittelijaa. Teittelymuotoja on kolme, tai itseasiassa viisi, mutta itse en ole koskaan kuullut elävässä elämässä kahta näistä. Turvallisin vaihtoehto naapureiden ja myyjien kanssa on maga kolmannen persoonan verbien kera (maga on suomeksi itse). Aina tämä ei kuitenkaan ole tarpeeksi kohtelias, ja tilanteissa, joissa toinen on selvästi korkeammalla hierarkiassa, tuleekin käyttää Ön-pronominia (suom. Te) kolmannen persoonan verbien kera. Itse en kovinkaan montaa kertaa joutunut niin hierarkisiin tilanteisiin, että olisin tätä käyttänyt tai kuullut muiden käyttävän. Lähinnä sitä näkee kylteissä, siis kielloissa, kehoituksissa ja mainoksissa. Näillä kahdella siis jo pärjää ja ymmärtää ihan hyvin, mutta on se kolmaskin, josta puuttuu persoona kokonaan. Kolmas vaihtoehto on siis tetszik-verbi (suom. tykätä) verbin kanssa, eli sen sijaan, että kysyisi naapurin rouvalta, että mitä kuuluu, kyselisikin mitä tykkää kuulua (hogy tetszik lenni). Tätä ei kuitenkaan oikein kuule kuin maalla tai sitten lasten suusta, kun he puhuvat vanhoille ihmisille, joten en ole sitä itse alkanut käyttää.
Persoonapronomineja (maga ja Ön) ei työelämässä juuri tarvitse, koska ihmisistä, joita teititellään, voi surutta käyttää titteleitä, eli professori, vahtimestari, tohtori, tarkastaja, sihteeri, kun ollaan ammatin puolesta tekemisissä. Jos tekemisissä ollaan ilman kummankaan ammattiroolia tai varsinaista ammattiroolia ei tiedä, käytetään toki persoonapronominia. Toki läheisimpiä kollegoita ei puhutella titteleillä vaan persoonapronomineilla, ja nuoremmat sinuttelevat toisiaan. Sinunkauppojen ehdottaminen on naisen tehtävä, mikäli keskustelukumppani ei ole huomattavasti vanhempi tai hierarkiassa korkeammalla. Oikein kohtelias mies siis teitittelee siihen asti, että nainen tekee sinunkaupat.
Itse opin unkaria jo yliopistolla, ja ensimmäiset kontaktini olivat samanikäisiin unkarilaisiin. Sinuttelimme siis toisiamme. Nuoret kai sinuttelevat toisiaan kaikkialla maailmassa, ja nuoria sinutellaan melkein joka paikassa ja tilanteessa. Olinkin aika yllättynyt, kun eräs kaunis päivä minua alettiin teititellä asiakaspalvelutilanteissa, ja rennon szian sijaan kättäni suudeltiin. Koin siis että minunkin oletettiin ottavan kohteliaammat tervehdykset ja kielen käyttöön. Jokin ulkoisessa habituksessani oli muuttunut, ja olin astunut teititeltävien joukkoon muuallakin kuin töissä.
Suurkaupungissa voi olla helpompi sinutella kaikkia, maalaismaisemissa taas teititellä, ihan kuin missä vain maailmassa. Lisäksi sukupolvierot ovat suuret, koska sinuttelu on yleistynyt paljon viimeisen viidentoista vuoden aikana. Vanhemman sukupolven herrat eivät oikein osaa kätellä naisia, koska naisten käsiä kuuluu suudella (nykymaailmassa siis sanallisesti) ja ei niin virallisissa tilanteissa voi heittää ihan oikeankin pusun poskelle, ei siis kämmenselälle. Kättelyt ovat tavallisempia miesten kesken. En kyllä koskaan törmännyt Unkarissa asuessani siihen, että minua ei olisi kätelty, jos kaikkia muitakin on, mutta olen kuullut, että näinkin voi vanhojen herrojen kanssa käydä.
torstai 1. syyskuuta 2016
Muista aina liikenteessä monta ruuhkaa onpi eessä
Olen niitä ihmisiä, jotka vapaa-ajalla eivät paljon kelloa vilkuile. Arkena on sitten eri meno. Tiedän että huonon sisäisen kelloni takia minun täytyy yrittää olla tapaamisissa paljon aikaisemmin kuin pitäisi. Saksalaisen miehen löydettyäni luulin ensin aikakäsitykseni joutuvan suurennuslasin alle, mutta varsin pian totesin miehen aikakäsityksen olevan useinmiten varsin höveli, joten muutoksia ei oltu puskemassa läpi kummaltakaan puolelta, vaan samoilla mentiin.
Autolla Saksassa: ruuhkat
Autoilu Saksassa ja muualla ruuhka-Euroopassa saa kuitenkin lepsuihin aikakäsityksiimme rotia - varsinkin jos edessä on pidempi matka. Miehen taktiikka on lähteä liian aikaisin tai mielellään siitäkin vähän aikaisemmin ja pysähtyä vasta, kun on aivan pakko, jos silloinkaan. Itse en voi taktiikoilla niin kehuskella, koska vasta totuttelen ruuhkajumeissa seisoskeluun ja harjoittelen niiden välttelyä. Siperia on kyllä jo opettanut käymään matkapäivinä saniteettitiloissa aina kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Koskaan ei kannata oletaa, että milloin sitä seuraavaksi naistenhuoneen näkee, ja autobaanalla ei autosta saa poistua, vaikka liikenne olisi kuinka jumissa.
Koska Saksassa suurkaupunkeja on lähes joka kolkassa, eivät liikenneruuhkatkaan keskity tiettyihin paikkoihin vaan jakautuvat enemmän ja vähemmän tasaisesti koko valtakunnan alueelle. Viikonloppuisin ja arkipyhinä ovat autobaanat monesti ääriään myöten täynnä, ja kun tähän lisää vielä kesäiset tietyömaat, pitenee kolmituntinen matka huomaamatta neli- tai viisituntiseksi, mutta saksalaiset eivät oleta olevansa perillä johonkin tiettyyn aikaan, ja vaikka ruuhkajumi varmasti ottaa päähän, suhtaudutaan siihen aika tyynesti, koska eihän sille mitään voi. Usein sukujuhlissa keskustellaankin ensin autoilijoiden ruuhkat läpi ja lähtemisiä monet ajoittavat niin, että pahimmat ruuhkapiikit jäisivät kokematta.
Logistisista (ja varmasti taloudellisistakin) syistä Saksan eri osavaltioissa lomaillaankin eri aikoina, mutta pyhät toki vietetään silloin kun niitä on, mutta joissain niihin liittyvissä lomissa, kuten pääsiäislomissa, on paljon vaihtelua. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä pohjoisen Alasaksin koululaiset lomailivat alkukesästä, eteläisessä Baijerissa lomaillaan vasta nyt, ja näin vältetään suuret lomaliikennekatastrofit. Kun on pitkä viikonloppu, kuten nyt vaikkapa helluntai, pääsevät kaikki 82 miljoonaa samaan aikaan teitä, lentokenttiä ja rautatieasemia valloittamaan, joten siirtymiin tarvitsee varata tavallista enemmän aikaa.
Jos yrittää talvisena lauantaiaamuna päästä Münchenistä laskettelurinteisiin tai kesälauantaina Hampurista Itämeren hiekkarannoille, kannattaa suosiolla hypätä julkisiin tai lähteä matkaan paljon ennen kuin toiset. Lauantait ovat sunnuntaita pahempia, koska vuokramökkien viikko alkaa lauantaista ja monilla suunta on joko lomalaitumille tai kotiin.
Toki navigaattorit ja Google karttoineen tuo apua saapumisaikojen ennakointiin, mutta pidemmillä matkoilla voi ennusteetkin muuttua rajustikin matkan aikana. Viime lauantaina lähdimme Düsseldorfista pohjoisille lakeuksille. Startatessamme auton Google kertoi meidän olevan perillä yhdeltä, siis juuri sopivasti ennen kello kahden tapaamista. Yksi stoppi olisi pakko laskea mukaan ja jonkin verran aikaa kannattaa laskea liikenteessä seisoskeluun, mutta näissä menetettyä aikaa voi yrittää kiriä kiinni, kun tie on tyhjä.
Koska kyse oli tavallisesta lauantaista ja kellokin oli vasta kymmenen, emme osanneet aavistaa olevamme perillä ruuhkissa seisoskelun takia vasta puoli neljältä! Reilu tunnin ajomatkan jälkeen oletimme jo ohittaneemme pahimmat ruuhkasumput, mutta vähänpä tiesimme. Lakeuksilla oli tietöitä ja viimeiset 25 kilometriä madeltiin kävelyvauhtia. Onneksi oli hyvää seuraa, musiikkia, aurinkoinen ilma ja tyhjä takapenkki. Lakeuksien maisemilla nyt ei niin voi kehuskella. Kun viimein pääsimme baanalta pois ja jäimme taas jumiin ruuhkasumppuun, ihmettelin ääneen, että miksi saksalaiset voivat olla aina ajoissa, kun liikenne on tällainen murheenkryyni. Vastauksena minulle kerrottiin, että täytyy lähteä matkaan ajoissa tai mielellään vähän ennen sitäkin.
Miten sinä saat ajan kulumaan ruuhkassa istuessa? Miten sinun asuinmaassa ruuhkiin reagoidaan?
Lomat jaksottavat ruuhkia
Logistisista (ja varmasti taloudellisistakin) syistä Saksan eri osavaltioissa lomaillaankin eri aikoina, mutta pyhät toki vietetään silloin kun niitä on, mutta joissain niihin liittyvissä lomissa, kuten pääsiäislomissa, on paljon vaihtelua. Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä pohjoisen Alasaksin koululaiset lomailivat alkukesästä, eteläisessä Baijerissa lomaillaan vasta nyt, ja näin vältetään suuret lomaliikennekatastrofit. Kun on pitkä viikonloppu, kuten nyt vaikkapa helluntai, pääsevät kaikki 82 miljoonaa samaan aikaan teitä, lentokenttiä ja rautatieasemia valloittamaan, joten siirtymiin tarvitsee varata tavallista enemmän aikaa.
Jos yrittää talvisena lauantaiaamuna päästä Münchenistä laskettelurinteisiin tai kesälauantaina Hampurista Itämeren hiekkarannoille, kannattaa suosiolla hypätä julkisiin tai lähteä matkaan paljon ennen kuin toiset. Lauantait ovat sunnuntaita pahempia, koska vuokramökkien viikko alkaa lauantaista ja monilla suunta on joko lomalaitumille tai kotiin.
Toki navigaattorit ja Google karttoineen tuo apua saapumisaikojen ennakointiin, mutta pidemmillä matkoilla voi ennusteetkin muuttua rajustikin matkan aikana. Viime lauantaina lähdimme Düsseldorfista pohjoisille lakeuksille. Startatessamme auton Google kertoi meidän olevan perillä yhdeltä, siis juuri sopivasti ennen kello kahden tapaamista. Yksi stoppi olisi pakko laskea mukaan ja jonkin verran aikaa kannattaa laskea liikenteessä seisoskeluun, mutta näissä menetettyä aikaa voi yrittää kiriä kiinni, kun tie on tyhjä.
Koska kyse oli tavallisesta lauantaista ja kellokin oli vasta kymmenen, emme osanneet aavistaa olevamme perillä ruuhkissa seisoskelun takia vasta puoli neljältä! Reilu tunnin ajomatkan jälkeen oletimme jo ohittaneemme pahimmat ruuhkasumput, mutta vähänpä tiesimme. Lakeuksilla oli tietöitä ja viimeiset 25 kilometriä madeltiin kävelyvauhtia. Onneksi oli hyvää seuraa, musiikkia, aurinkoinen ilma ja tyhjä takapenkki. Lakeuksien maisemilla nyt ei niin voi kehuskella. Kun viimein pääsimme baanalta pois ja jäimme taas jumiin ruuhkasumppuun, ihmettelin ääneen, että miksi saksalaiset voivat olla aina ajoissa, kun liikenne on tällainen murheenkryyni. Vastauksena minulle kerrottiin, että täytyy lähteä matkaan ajoissa tai mielellään vähän ennen sitäkin.
Miten sinä saat ajan kulumaan ruuhkassa istuessa? Miten sinun asuinmaassa ruuhkiin reagoidaan?
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Laatikollinen luomuvitamiineja kotiovelle toimitettuna
Yksi asia johon ei ole ollut ulkomailla vaikea tottua on se, että lähes kaiken voi tilata omalle kotiovelle. Toki toisinaan tulee tilailtua myös pakon sanelemana. Jos ei ole hajuakaan, missä uudesta kotimaasta löytyisi antennijohto puhelimeen tai lasten kenkäkauppa ja uudet kumpparit tarvitaan pikimmiten, täytyy ne tilata netistä.
Satunnaisten vaateostosten lisäksi olen jäänyt koukkuun siihen, että ruokaa ei välttämättä tarvitse lähteä marketista hakemaan, vaan senkin saa tilattua kotiovelle. Tiedän, että tämä kuulostaa ruokahifistelijöistä aivan karmealta, mutta lue postaukseni loppuun. Tykkään itsekin kokkailla ja olen tarkka tuoretuotteiden laadusta.
Tapanani on ollut tilailla peruselintarvikkeet viikon, kahden välein sekä vihannekset viikottain. Jos ja kun kauppaan lähden, ostoslista ei ole pitkä kuin nälkävuosi, vaan haen kaupasta kahta tai kolmea juttua, ja näin lapsenkin hermot ehkäpä ostosreissun juuri ja juuri kestävät, ainakin kassalle asti.
Tapanani on ollut tilailla peruselintarvikkeet viikon, kahden välein sekä vihannekset viikottain. Jos ja kun kauppaan lähden, ostoslista ei ole pitkä kuin nälkävuosi, vaan haen kaupasta kahta tai kolmea juttua, ja näin lapsenkin hermot ehkäpä ostosreissun juuri ja juuri kestävät, ainakin kassalle asti.
Ruokatilaus nettimarketista
Urani nettimarkettien asiakkaana alkoi, kun lapsi syntyi. Totesin, että vauvanhoidolta ei oikein ehdi muuta kuin nukkua, joten kaipailin jonkinlaista perustavanlaatuista arjen yksinkertaistajaa ja löysin Rewe-onlinen. En halunnut käyttää kaikkea liikenevää energiaani kauppareissuihin ja niiden valmisteluun vaan varsinaisen ruuan valmistamiseen. Ennen lasta söimme sen verran harvoin kotona, että elintarvikkeiden ostelut hoidettiin viikonloppuisin ja lähinnä läheiseltä torilta, vaikka oikein hyvän juuston, viinin tai vihannesten perässä oli silloin vielä aikaa lähteä vaikka toiselle puolelle kaupunkia.
Erään kerran Saksassa suuntasin päättäväisesti markettiin tietöistä ja perjantaialkuiltapäivän orastavasta ruuhkasta huolimatta, koska olin autuaasti unohtanut naputella ruuat nettikaupan ostoskoriin ajoissa. Navigaattori kertoi marketin sijaitsevan 1,7 kilometriä (7 minuutin ajomatkan päässä) kotiovelta, joten päätin vielä ottaa tietoisen riskin ja ostaa jopa jäätelöä. Kun kurvasin autolla pois marketin parkkipaikalta, totesin tehneeni yhden emävirheen sekä yhden pienemmän mokan: kauppaan perjantai-iltapäivällä ja vielä jäätelöä! Ruuhkan ja niiden samperin tietöiden takia kotimatka kesti reilun tunnin, josta lapsi lauleskeli kanssani ensimmäiset parikymmentä minuuttia, sitten hän huusi puolisen tuntia, kunnes lopulta nukahti aivan väärään aikaan päivästä. Olisihan tämän aurinkoisen kesäiltapäivän voinut istuskella puistossakin, mutta tulipahan todettua, että ruokatilaus netistä voi olla toisinaan ihan kaikkien hermoja säästävä ratkaisu.
Luomuvihanneksia suoraan tilalta kotiovelle Englannissa ja Saksassa
Netin vihannestarjontaan puolestaan tutustuin, kun napero lähestyi puolen vuoden ikää ja raskauden loppuvaiheessa ja vauva-arjen alkuvaiheessa meitä opastanut kätilömme tuli viimeiselle kotikäynnille kertomaan meille soseiden saloista ja tarkastamaan naperon kehityksen tilan. Hän kertoi samalla, että kauden kasvikset olisi mahdollista tilata luomutilalta kotiovelle. Emme olleet uskoa korviamme: luomukasvikset kotiovelle! Miksi ihmeessä emme koskaan aikaisemmin olleet tästä kuulleet? Hän kertoi monien alueen vanhempien tilaavan viikottaisen vihanneslaatikon, koska näin ei tarvitse miettiä, mitä makua milloinkin kokeillaan. Kokeilussa olisi kauden parhaimmistoa, eli mitä ikinä luomulaatikosta löytyykään. Halutessaan voisi tilata myös tiettyjä vihanneksia tai oikeastaan mitä vain ruokatuotetta, mutta yhtä kaikki: tuoreen luomuruuan äärelle pääsisi helpommin.
Kun napero lopulta alkoi syödä tavallista ruokaa, vaihdomme vihanneslaatikon hedelmälaatikkoon, ja laatikollinen tuoreita luomuhedelmiä ilmestyi viikottain kotiovelle. Tähän oli vähän liiankin helppo tottua ja todellakin toivon, että olisin kuullut tästä mahdollisuudesta jo paljon aiemmin. Kuten aiemminkin olen jo kirjoitellut, tuoreiden ja laadukkaiden kasvisten ostaminen ei aivan joka maassa ole niin kovin yksinkertaista.
Englannissa kotiovelle tilailu ei sujunutkaan heti aivan ongelmitta. Toistuvista yrityksistä huolimatta en saanut ensimmäisten kuukausien aikana huoltoyhtiön tyyppejä kiinni (minä tyhmä jätin viestejä vastaajiin ja kuvittelin jonkun ne kuuntelevan), ja saimme kytkettyä puhelimemme ovikelloon vasta reilu viikko sitten. (En edelleenkään ymmärrä, miksi ovikello pitää kytkeä oikeaan puhelimeen. Missä on ovipuhelin?) Oli siis tuurista kiinni, saimmeko lähettien tuomia paketteja. Yleensä saimme, jos joku sattui portin lähetille avaamaan tai lähetillä sattui olemaan mukanaan tilaajan puhelinnumero, koska ovikello soitteli eetteriin. En kuitenkaan uskaltanut alkaa tilata elintarvikkeita ennen kuin tiesin, että kotiportilta sisään yrittävä saa minut varmasti kiinni.
Mutta voi sitä jälleennäkemisen iloa, kun sain pitkästä aikaa luomuvihannekset ja -hedelmät taas kotiovelle!
Luomutilalta saa tilattua kaikenlaisia elintarvikkeita oluesta jukurttiin. Kaikki on pienyritysten valmistamia tuotteita ja kaikki on luomua! Tilan nettisivuilta voi myös tarkistaa uudet yhteistyökumppanit ja lukea heidän haastattelunsa. Saksassa valinnanvaraa ei ollut ihan yhtä paljon kuin Englannissa ja siellä keskityttiin kauden tuotteisiin siinä missä Englannissa näyttäisi saavan mitä vain milloin vain. Pääpaino täälläkin näyttäisi kuitenkin olevan kauden vihreissä, mutta selvästikin kuluttajat ovat vaativampia. Jotta kylmäketju ei katkea, pakataan lihat yms. jääpalapussien kera (kuultua, ei toistaiseksi nähtyä).
Netistä saa tarkastettua laatikon sisällön reilu viikkoa ennen, ja tuotteita voi halutessaan poistaa, vaihtaa tai lisätä. Tilauksen voi perua tai laittaa tauolle milloin vain, eikä kotiovella tarvitse päivystää, jos osaa opastaa kuskin jättämään laatikon jonnekin, mikäli itse ei ole kotona. Miten ihanan yksinkertaista!
Halutessaan voi vielä kokata luomutilan kokkien reseptien mukaan. Varsinaisesta reseptiboksista löytyy kaikki reseptin vaatimat ainekset öljyjä ja mausteita myöten, kun taas vihanneslaatikossa on vain tarvittavat vihannekset. Tavallisen vihannesboksinkin valikoimaan saa reseptit mukaan.
Netistä saa tarkastettua laatikon sisällön reilu viikkoa ennen, ja tuotteita voi halutessaan poistaa, vaihtaa tai lisätä. Tilauksen voi perua tai laittaa tauolle milloin vain, eikä kotiovella tarvitse päivystää, jos osaa opastaa kuskin jättämään laatikon jonnekin, mikäli itse ei ole kotona. Miten ihanan yksinkertaista!
Halutessaan voi vielä kokata luomutilan kokkien reseptien mukaan. Varsinaisesta reseptiboksista löytyy kaikki reseptin vaatimat ainekset öljyjä ja mausteita myöten, kun taas vihanneslaatikossa on vain tarvittavat vihannekset. Tavallisen vihannesboksinkin valikoimaan saa reseptit mukaan.
maanantai 20. kesäkuuta 2016
Pikajuhannus lentokoneessa
Miten sen voi jo melkein unohtaa, että tällä viikolla suuri osa suomalaisista aloittaa lomansa ihaillen yötöntä yötä yhden pitkän viikonlopun ajan? Niin se vain unohtuu, vaikka viimeisin macin päivitys toi suomalaiset juhlapäivät kalenteriin. Tiedoksi vain että nimipäiviä olen kaipaillut enemmän.
Kaipa sen voi unohtaa, kun viimeisestä yöttömästä juhannuksesta on jo yhdeksän vuotta. Ensimmäiset pari ulkomaanvuotta sitä tuli juhannusviikonloppuna haikeiltua hämärien keskiyön tuntien perään, mutta sitten löytyi onneksi puoliso, jonka synttärit saatuvat usein juurikin tuolle viikonlopulle. Aihetta juhlaan siis on, vaikka yötöntä yötä ei olisikaan.
Juhannus yläilmoissa
Eräs juhannus muutama vuosi sitten pyrähdin silloisesta kotikaupungistani perjantain kunniaksi Wienin lentokentälle. Lähempää kotoa lennot lähtivät hankalasti keskellä päivää. Parituntinen bussimatka oli tällä kertaa kuitenkin kuumaa kyytiä, koska bussi oli viimeistä paikkaa myöten täysi, ulkolämpötila hipoi neljääkymmentä eikä ilmastointi ottanut toimiakseen, joten bussissa hikoiltiin lähemmäs viidessäkymmenessä asteessa. Onneksi olin varannut reilusti juotavaa mukaan, ja moottoritiellä alkoi bussi viimein tuntua viileämmältä avoimista ikkunoista puskevan tuulenviereen takia.
Kaikki tämä sai kuitenkin hymynhivenen ulkosuomalaisen huulille. Olihan juhannusperjantai, enkä olisi ilman hikistä bussikyytiä päässyt saunatunnelmiin.
Kaikki tämä sai kuitenkin hymynhivenen ulkosuomalaisen huulille. Olihan juhannusperjantai, enkä olisi ilman hikistä bussikyytiä päässyt saunatunnelmiin.
Harmiksi vain Wienissä oli kymmenen astetta viileämpää ja kenttä täynnä elegantteja pukumiehiä, jotka olivat viettäneet päivänsä ilmastoiduissa kokoushuoneissa. Minusta oli eleganttius kaukana. Kentän ilmastoinninviileitä käytäviä kävellessä tuli melkein kylmä, varsinkin, koska hellemekkoni oli vielä hiestä märkä. Sandaaleihin turvonneet jalat tosin alkoivat näyttää elpymisen merkkejä.
Tuolloin juhannusaattoni jatkui yöttömän yön ihailulla yläilmoissa. Kun ihastelee auringonlaskua muutaman kilometrin korkeudessa, kestää se pidempää eikä näköesteitä ole. Hampurin kamaralle päästyäni olin saanut juuri tarpeellisen määrän juhannusfiilistelyä ja valmis palaamaan keskieurooppalaisen todellisuuteni synttärijuhliin.
Ystävillä taasen on mökkejä, mutta viime vuodet olemme kaikki olleet enemmän ja vähemmän kiireisiä lastenhankinnassa. Tulevia vuosia ja valoisia juhannuksia odotellessa täytyy tyytyä juhlimaan syntymäpäiviä suurkaupungin vilinässä.
![]() |
| Tämän lähemmäksi yötöntä yötä ei olla päästy. Kuva kesäkuun kuudennelta muutaman vuoden takaa. |
Juhannukseksi Suomeen?
Mies on jo vuosia halunnut juhannukseksi Suomeen, mutta tämä toive on hankala toteuttaa, koska perheeni kesämökki on Itä-Lapissa. Sinne ei halua erkkikään juhannuksen tienoilla hyttysten syötäväksi. Siskoni erehtyi kerran menemään, ja kertoi että ulkolua rajoitti hieman se, että toisinaan joutui hengittämään vaatteiden läpi hyttysten takia. Mökkireissut täytyykin ajoittaa niin, että hyttyset ovat vielä jäätyneinä järvissä. Käytännössä siis mökille pääsee elokuun lopun ja kesäkuun alun välissä.Ystävillä taasen on mökkejä, mutta viime vuodet olemme kaikki olleet enemmän ja vähemmän kiireisiä lastenhankinnassa. Tulevia vuosia ja valoisia juhannuksia odotellessa täytyy tyytyä juhlimaan syntymäpäiviä suurkaupungin vilinässä.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Kohtaamisia naapureiden kanssa
Kun viime postauksessa kerroin Saksan naapureistani, joiden kanssa ystävystyin, aloin muistella aikaisempia naapureitani, joihin matkan varrella olen törmännyt. Naapuri saattaa arvaamattaan olla naapurin ulkkikselle yksi harvoista kontakteista alkuasukkaisiin, kuten minun ensimmäiset naapurini Unkarissa. Sama pätee toki toisin päin, ja olenkin yrittänyt suhtautua naapureihini kohteliaasti muistaen olevani vieraana heidän maassaan.
Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä asustin italialaisen kämppiksen kanssa Budapestin seitsemännen kaupunginosassa erään suuren ja kauniin puiston laidalla. Naapureita oli laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, hiljaisia ja äänekkäämpiä. Paremmin tutustuin kahteen heistä. Ensimmäisen naapurin kohtasin pari viikkoa muuton jälkeen. Ovikello soi, ja oven avattuani totesin keskustelevani naapurini kanssa, vaikka hän ei itseään erityisemmin esitellyt. Naishenkilö tuli lupia kyselemättä suoraan sisään ja kertoi tuoneensa meille uudet keittiönverhot. Yhteisparvekkeelta hän oli näet huomannut, että meillä oli varsin peittävät keittiön verhot ja siis vähänlaisesti auringonvaloa. Tyrmistyneenä en oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua naapurin alkaessa omatoimisesti vaihtaa verhojamme, mutta vaihdettuaan punaruudulliset verhomme pitsiverhoihinsa hän suuntasi heti takaisin kotiinsa, joten verhot jäivät paikalleen. Illalla neuvottelin kämppikseni kanssa. Päätimme tarjota naapurille, mitä hän halusi, siis paremman näköalan keittiöömme, ja jättää verhot paikalleen, vaikka alkuperäiset olivat molempien mielestä nätimmät. Palautin pitsiverhot hänelle muutaman kuukauden päästä, kun olin muutamassa pois.
![]() |
| Pestiläinen yhteisparveke |
Toiseen naapurin tutustuin, kun rakas kämppikseni sairastui ja tarvitsi kuumemittaria. Onneksi muistin sanan unkariksi, joten lähdin pimpottelemaan ovikelloja - ilmeisestikin peri-italialaiseen tyyliin. Olinhan kuitenkin jo todennut, että näin on ainakin suht normaalia toimia Unkarissakin. Kolmannella tärppäsi, ikäiseni nuorimies avasi oven boksereissaan. Sain takelleltua lauseen suustani, vaikka objektin määräisyyden-epämääräisyyden ehdin unohtaa, koska, noh, naapurin vähäpukeisuus kummastutti. En suostunut palauttamaan kuumemittaria kämppiksen toivuttua, vaan panin asialle kielitaidottoman kämppikseni. Kovin monta sanaa palauttaessa ei tarvitsisi sanoa, kiitoksella pääsee jo pitkälle.
Seuraavana keväänä naapurin herra sai aivoverenvuodon ja joutui viikoiksi sairaalaan. Surimme tätä yhdessä, ja kyselin aina rouvan nähdessäni herran vointia. Vointi vaikutti lopulta kohenevan, ja pitkän odotuksen jälkeen eräs aurinkoinen alkusyksyinen päivä rouva kertoi miehensä kotiutuneen. Herran kotiuduttua naapurista alkoi kuulua useammin iloista laulua, naurua ja juttelua. He selvästi nauttivat toistensa seurasta entistä enemmän, niin kuin kuka vain tällaisen jälkeen. Rakkaudensanoja ei naapurissa enää säästelty. Eräs aamu olimme keittiössä aamiaisella, kun herra tuli avonaisen ikkunan taakse ja kyseli, miksi soitamme jatkuvasti pianoa. No mutta kun emme soita, vastasi kämppikseni. Oletteko varma? Kyllä olimme, koska meillä ei ollut pianoa. Kuka sitten soittaa? Emme olleet kuulleet soittoa päivisin. Iltaisin joskus kadun toisella puolella eräässä ravintolassa soitettiin unkarilaisia sävelmiä iltamyöhällä, mutta päivisin oli hiljaista. Tätä hän tuli kesän mittaan kyselemään useasti, joka kerta jouduimme sanomaan, että emme tiedä, mistä musiikki tulee. Herra oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, vaikka eleli toisinaan omassa maailmassaan. Rouvansa kanssa hän kuitenkin jaksoi leperrellä ja tanssia.
![]() |
| Maisema Budan kukkuloilta |
Erääseen toiseen naapurin herraan tutustuin ensin vähän etäisemmin. Olimme molemmat pyöräihmisiä, ja jokapäiväinen jännitysmomentti olikin, kumpi tulee ekana kotiin ja saa fillarinsa pohjakerroksen porraskaiteeseen kiinni. Kumpi taas kantaa omansa toiseen kerrokseen. Koska oletin olevani nuorempi ja jäntevämpi, kannoin fillarini useasti ylempään kerrokseen, jos vain suinkin kesähelteiltä jaksoin, vaikka olin kotona ennen naapuria. Eräs syksyinen aamu sitten viimein kohtasin toisen pyörän parkkeeraajan. Te taisitte tyhjentää kumini? Hämmästykseltäni en oikein osannut vastata, koska en heti ymmärtänyt ymmärtäneeni lauseen ihan oikein: tyyppi oikeasti syytti minua kumien puhkomisesta! En ollut minä, sain lopuksi sanottua, ja poistuin kiireesti kadulle pyörineni. Töissä kerroin tämän kollegoilleni, joista yksi riemastui ikihyviksi: että unkarilainen naapurini syytti ainoaa rehellistä naapuriaan, siis ainoaa suomalaista (kollegani mielipide) pyöränkumiensa tyhjennyksestä. Niin. Hän tosin ei tainnut tietää kansallisuuttani tai meihin usein liitettyä stereotypiaa rehtiydestä. Voi toki olla, että hänellä oli aikaisempia huonoja kokemuksia suomalaisista naapureista. Tai sitten muuten vain kaikki ulkkikset ovat aina vähän epäilyttäviä. Tiedä häntä. Sanomattakin selvää, että aloin kantaa fillarini joka päivä neljänteen kerrokseen, jossa asuin ja jossa ei ollut yhtään fillaroitsijaa, koska en halunnut olla negatiivisten stereotypioiden alullepanija.
Kun paria vuotta myöhemmin tuli taas aika vaihtaa asuntoa, suuntasin eräälle Budan vehreälle vuorelle uudehkoon kerrostaloon. Naapurin Marika-täti tuli esittäytymään jo muuttoviikolla ja näyttämään, miten oikeaoppisesti käytän pyykkitelinettäni. Olin kuulemmma koonnut sen parvekkeelleni väärin. Samalla hän ehti tehdä nopean tupatarkastuksen ja tervehtiä miestäni. Miehen nähtyään hän katsoi pitkään päästä varpaisiin ja totesi: tuo nyt ei sitten ainakaan unkaria puhu, vaikka mies parhaan taitonsa mukaan oli juuri toivottanut uudelle naapurilleni hyvät päivät. No ei puhunut, ainakaan kovin sujuvasti ja senkin vähän vahvalla aksentilla, mutta yritti nyt joka tapauksessa. Marikasta oli paljon apua koko naapuruutemme ajan. Kun olin muuttamassa pois, koki hän asiakseen tulla kertomaan minulle, että mistään koko kylällä en tule parempaa taloa löytämään, ja että hän ei todellakaan ymmärrä, miksi minun piti muuttaa. Tästä en enää tyrmistynyt. Tunsin jo unkarilaiset Marika-tädit.
Unkarin naapurit olivat ihania ja avuliaita vaikkakin uteliaita. Neuvoja jaettiin joka ongelmaan, vaikka sellaisia ei olisi kaivattukaan. Siinä missä Suomessa vanhemmat naiset eivät saa neuvoskella nuorempiaan, oli se Unkarissa aivan tavallista. Neuvoja ei saanut ainoastaan naapureilta, vaan myös kosmetologeilta, partureilta, hierojilta ja ihan kaikilta vanhemmilta naisihmisiltä, joilla oli hetki aikaa keskustella. Se miten näihin neuvoihin suhtautui, riippui toki ihan omasta itsestään, mutta ei lopettanut niiden tulvaa. Toki niitä arvostinkin, koska opin paljon, vaikkapa nyt hedelmien ostamisesta tai oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tietysti pyykkitelineistä ja keittiönverhoista. Mutta ehkäpä olisin pärjännyt vähemmälläkin neuvonnalla.
keskiviikko 8. kesäkuuta 2016
Isovanhemmat lähellä ja kaukana
Viime viikkoina olen itsekin jonkin verran seurannut Suomessa käytävää isovanhemmuuskeskustelua sekä muiden blogistien kommentteja siihen (täällä ja täällä) monen muun tavoin hieman hämmentyneenä. Itse näen perheiden kipuilun osana isompaa yhteiskunnallista muutosta, joka alkoi 50- ja 60-luvuilla, kun monet nuoret muuttivat työn ja opintojen perässä kaupunkeihin.
Myöhemmin näille uuskaupunkilaisille syntyi lapsia, joiden isovanhemmat eivät enää olletkaan naapurissa tai saman katon alla, vaan vähän kauempana maalla. Vaikka suurin osa naperoista varmasti lähetettiin kesäksi maalle sukulaisten luo, arkinen kanssakäyminen oman suvun kanssa oli harvinaisempaa. Nämä lapset saivat lapsia ja pärjäsivät vielä joten kuten. Yhteiskunta muodosti tukiverkkojaan; päivähoitoa ja kodinhoitajia, joita kyllä sitten myöhemmin karsittiin, kun heidän lapsensa saivat lapsia. Itse muistan kodinhoitajan hoitaneen taloutta ja ruokkineen meidät lapset äitini ollessa kipeä. Minulla ei olisi tuota mahdollisuutta käsittääkseni enää olisi, jos Suomessa asuisin.
Perheet kyllä ovat nykyisin paljon pienempiä, ja niinpä minunkin äidilläni on yksi lapsenlapsi, siinä missä hänen äidillään oli lähemmäs 20. Minun isoäitini ei olisikaan voinut olla kaikille lapsenlapsilleen koko ajan saatavilla, minun äitini puolestaan voi. Monet äitini sukupolvesta ovat kuitenkin itse aikoinaan uupuneet arkiavun puutteessa, ja siitä syystä avun tarjoaminen omille lapsille voi olla vaikeaa. Ei sen takia, ettei sitä haluaisi tarjota, vaan sen takia, että on itse aikoinaan kärsinyt samassa tilanteessa, ja nämä katkerat tunteet nousevat taas pinnalle.
Olen itse ollut siinä mielessä onnekas, että äitini on esittänyt avoimen avuntarjouksen ja tarpeen tullen voin siis pyytää hänet avuksi, vaikka emme samassa maassa asukaan ja vaikka hän ei itse ole saanut samoissa määrin apuja omalta äidiltään. Siksi osaan tätä erityisesti arvostaa. Tämän enempää en kuitenkaan halua suomalaisten isovanhemmuutta kaivella. Toivon vain, että tuoreet isät ja äidit saavat apua ja isovanhemmat lapsenlapsia elämäänsä. Tarkoitukseni oli kirjoittaa saksalaisista isovanhemmista.
Saksalaiset isovanhemmat
Saksassa isovanhemmat ovat tärkeä osa yhteiskunnan rakenteita ja lasten kasvatusta. Isovanhempien oletetaan olevan aktiivisesti mukana perheen arjessa ja ottavan osansa lapsen kasvatuksessa. Ehkäpä juuri aktiivisten isovanhempien takia ei ole ollut huutavaa tarvetta järjestää kattavaa päivähoitosysteemiä ennen kuin se tuli lakisääteiseksi muutama vuosi sitten. Isovanhempien aktiivinen rooli näkyy muuten kaikkialla julkisissa tiloissa, joissa nämä Omat kyselevät vauvoista ja huomauttelevat lasten huonosta käytöksestä ihan surutta. Toki joka perheessä on omat tavat, välimatkat ja käytänteet, mutta noin keskimäärin saksalaiset Omat ja Opat ottavat varsin aktiivisen roolin lastenlasten elämässä.
Näkyvät yhteiskuntarakenteet ja niiden muutokset saksalaisissakin perheissä. Saksassa on käsittääkseni Suomea suurempi keskiluokka, jonka naisten tehtävä on perinteisesti ollut keskiluokan ihanteiden mukaan kotirouvuus, nykyisin ehkä ennemminkin osa-aikainen työskentely. Keskiluokan kehitystä on tukeneet Välimeren alueelta saapuvat vierastyöläiset, mutta onhan Suomeenkin viime vuosina alkanut virrata vierastyöläisiä etelästä, joten kanta-asukkaat voivat lähteä luokkaretkelle. Tällä hetkellä on isovanhemmuusvuorossa yksi viimeisimpiä kotirouvasukupolvia. Nähtäväksi jää millainen muutos isovanhemmuudessa tapahtuu vielä meidän aikanamme.
Mieheni isovanhemmat ovat myös olleet varsin aktiivisesti perheen arjessa mukana ja aina tarvittaessa apuna. Hän on muun muassa käynyt uimassa ja oppinut šakin salat ukeiltansa. Mummeiltansa hän on aina saanut herpaamatonta huomiota ja herkkuja. Yökyläily on alkanut lelukauppavisiitillä ja kesälomareissulle on luonnollisestkin otettu yksi setti isovanhempia mukaan. Kesälomalta palatessa toiset ovat täyttäneet jääkaapin, pesseet pyykkikorin tyhjäksi ja hoitaneet puutarhaa loman ajan. Myöhemmin on vuorostaan autettu isovanhempia ja toki jatkettu heidän luonaan vierailua. Onhan tämä ollut minulle suomalaiselle vaikea ymmärtää, kun on aina tottunut hoitamaan asiansa ilman avunpyyntöjä, mutta olen yrittänyt sopeutua parhaani mukaan ja mielestäni olen onnistunut ihan hyvin!
Me olemme osa tätä ketjua, ja tällä hetkellä on meidän vuoro olla autettavina. Kun vielä asuimme Saksassa, tehtiin meille selväksi, että ainakin joka toinen viikko olisi suotavaa järjestää napero isovanhemmille yökylään, ja että tarvittaessa he ovat kahden tunnin sisällä apunamme. (Ajomatka kesti 90 minuuttia.) Kun lapsi tuodaan yökyläilyltä takaisin tai haemme hänet, on hänen reppunsa täynnä puhtaita vaatteita. Taitaa isoäidillä olla jonkinlainen taikasauva...
Meillä on tarpeemme, mutta on isovanhemmillakin tarpeensa. He haluavat olla läsnä lapsen elämässä, opettaa hänelle uusia taitoja ja totta kai antaa ja saada pyyteetöntä rakkautta. He ovat osa sukupolvien ketjua, jossa palveluksia ja rakkautta sekä annetaan että saadaan. Kun meille tuli ajankohtaiseksi pohtia muuttoa kolmanteen maahan, tiesimme heti, että yksi vahvimmista muuton negatiivisista puolista olisi isovanhemmattomuus. Ei ainoastaan siksi, että emme pääsisi koskaan miehen kanssa enää kahdestaan mihinkään, vaan myös siksi, että tiesimme lapsemme olevan heille erityisen tärkeä ja totta kai he ovat lapselle erityisen tärkeitä. Siksipä meille oli tärkeää, että meillä on yksi ylimääräinen huone ja teimme ennen muuttoa selväksi, että se on kaikkien isovanhempien käytettävissä.
![]() |
| Tämäkin auringonlasku olisi jäänyt näkemättä, jos ei olisi isovanhempia lapsenvahtireservissä. |
torstai 19. toukokuuta 2016
Pyöräillen paikasta toiseen
Miljoonametropolin keskustaan muuttaminen tarkoitti meille autosta luopumista. Täytyy myöntää, että etukäteen mietimme paljon, miten selviämme lapsen kanssa autotta, vaikka lapsi tuskin autoa kaipaa. Taitaa autot olla vanhemmille tärkeämpiä. Paikallisen ystäväperheen mukaan autosharing on näillä kulmilla helppoa, kunhan lastenistuin on omasta takaa, joten päätimme yrittää. Jos autoton elämä osoittautuisi liian hankalaksi, oli varasuunnitelma ottaa miehelle töistä tarjottu auto.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Autosharingia emme ole vielä alkaneet selvitellä, eikä viikonloppureissullekaan ole vielä pohdittu vuokra-autoa. Sen sijaan käytämme paljon julkisia, junia, jolloin nappaamme lapsen usein kantorinkkaan, sekä pyöriä, vaikka en ensimmäisten viikkojen pyöräkokeilujen jälkeen uskonutkaan uskaltavani pyöräillä lapsi kyydissä. Nyttemmin olen huomannut, miten paljon nopeammin pyörällä paikasta toiseen pääseekään, kunhan suunnittelee reitit oikein! Vaikka sivukaduilla pysyttely pidentää matkaa vähäsen, olemme silti paljon nopeampia kuin muuten olisimme. Harvemminhan sitä lapsen kanssa toiselle puolelle kaupunkia suunnataan, ja miten paljon enemmän sitä sivukaduilla kaikenlaista näkekään (kissoja, oravia, lintuja ja koiria!), kun liikenteen melulta on avoinna muille aistiärsykkeille.
![]() |
| Kunnon eväät mukaan! Istuimia meillä on kaksi: tällainen jota ei voi säätää, sekä sellainen jonka selkänojan saa laskettua. Päikkäriaikaan suosimme jälkimmäistä. |
Vaikka toitotan monesti paikallisten tapojen omaksumisen tärkeyttä ja sulautuvani valtaväestöön melko nopeasti, pyöräily on minun yhden naisen vastarintani. Siitä en halua luopua, vaikka kuinka herättäisin kummastusta lapsen kanssa pyörän päällä.
Yhdellä ensimmäisistä pyöräretkistämme muutamaa vuotta nuorempi cityläinen tuli kertomaan, miten hän kunnioittaa mutta silti ihmettelee, miten te äidit teette sen. Niin minkä? Pyöräilette jälkikasvunne kera täällä miljoonakaupungissa. Valitettavasti minun piti tuottaa hänelle pettymys ja kertoa meidän meidän muuttaneen Lontooseen edellisviikolla ja että kokeilukertoja tässä vedellään, enkä niiden perusteella ollut kovin vakuuttunut lapsen kanssa pyöräilyn mahdollisuuksista tuolloin. Pettymystä tasoittaakseni kerroin meidän kyllä pyöräilleen entisessä kotikaupungissamme, jossa sielläkin oli lähes pari miljoonaa asukkia, mutta tämä ei enää vakuuttanut keskustelukumppaniani cityperheen pyöräilymahdollisuuksista.
![]() |
| Ainut mikä pyörästä ja kantorinkasta puuttuu, on tällainen torkkutuki. |
Tuolloin en ollut vielä ymmärtänyt vältellä pääkatuja ja pysyä pois tietyiltä sivukaduiltakin ruuhka-aikoina. Googlen ehdottama reitti ei siis ole paras mahdollinen pyöräilevälle kaupunkilaisäidille, vaan paras reitti löytyy etsimällä ja olosuhteet mukaan laskien. Kahden vilkkaan pääkadun läheiset sivukadutkin ovat vilkkaita ruuhka-aikoina, mutta mitä kauempana pääreiteistä ollaan, sitä vähemmän autoja on.
Näiden oivallusten jälkeen alkoi pyöräily taas maistua, ja viimeksi viiletimme pyörän päällä tänä aamuna. Hiljaisilla sivukaduilla uskaltaa jopa ottaa niin kovat vauhdit, että takapenkiltä alkaa kuulua riemunkiljahduksia, ja mikäs sen ihanampi aamun aloitus olisikaan.
lauantai 14. toukokuuta 2016
Hiljaisia nuo suomalaiset
Pari kuukautta sitten kuulin eräältä aikuiselta suomalaissyntyiseltä kolmannen kulttuurin kasvatilta kiinnostavan, vaikkakin ensi kuulemalta aika kliseisen, mielipiteen. Hänen mielestään suomalainen kulttuuri rajoittaa ihmisten sosiaalista kanssakäyntiä paljon, ja tästä syystä hän koki suomalaisten elämäntyylin varsin yksinäiseksi. Hän asui ensi kertaa Suomessa vasta aikuisella iällä, joten hän ei ollut sosiaalistunut supisuomalaiseen kulttuuriin lapsesta asti. Helpotuksen tiukahkon sosiaalisen koodiston kanssa elämiseen toi kuitenkin lähempi tutustuminen japanilaiseen kulttuuriin, jonka käytösnormit hän totesi vieläkin tiukemmiksi.
Uskoisin, että edellisen voi monikin Suomessa kasvaneista ulkosuomalaisista allekirjoittaa. Ulkosuomalaisuuden alkuaikoina Suomessa niin puhelias suomalainen onkin se hyvin stereotypiaa toteuttava hiljainen suomalainen kaikkialla muualla, kunnes sitten alkaa pikku hiljaa omaksua kaikenlaisia vaikutteita ympäröivästä kulttuurista. Vaikka ympäröivä kulttuuri näkyy ensin ehkäpä vain jääkaapissa, näkyy se ennemmin tai myöhemmin myös käytöksessä.
En voi sanoa olevani kolmannen kulttuurin lapsi, mutta jossain määrin irti useamman kulttuurin normaalia koskevistä säännöistä. Jos teen jotain omituista, hassua tai väärää täällä Briteissä (tai Saksassa tai ihan missä vain Pohjoismaiden ulkopuolella) saan luultavasti osan siitä anteeksi, koska en selvästikään ole britti (enkä saksalainenkaan). Jos tekisin jotain omituista Suomessa, minulle varmastikin tuhahdeltaisiin vähän todennäköisemmin, koska en ulkonäöltäni enkä puheeltani erotu alkuasukkaista juurikaan, ja minun siis odotettaisiin noudattavan kirjoittamattomia käytössääntöjä kuten kunnon suomalaisen kuuluukin.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Eineshyllyindeksi
Olen ilokseni huomannut, että kotikulmieni marketeissa on piiiitkän pitkät hyllyt terveellisen ja herkullisen näköisiä einesaterioita ja jos jonkinlaista arkisen ruokahuollon yksinkertaistajaa. Pitäisi kyllä varmaankin puhua valmisruuista, koska eineksessä kalskahtaa vanhahtava sävy, joka on näistä hyllyistä tosiaan kaukana. Hyllymetreille on varmasti monta syytä. Ihan niinkuin suurkaupungissa on monenlaisia ihmisiäkin, mutta ne saivat minut pohtimaan.
Miksi kiinnitin huomioni näihin pitkiin ja värikkäisiin hyllyihin? Koska sellaisia en Saksassa nähnyt ja olin jo melkein unohtanut, että valmista ruokaa voi ostaa muualtakin kuin ravintolasta. Einekset loistivat marketeissa poissaolollaan, tai sitten vaihtoehtoja oli parin yhden hengen salaattiannoksen ja kahden eri tuoreraviolin verran. Loput vaihtoehdot oli löydettävissä pakastealtaan uumenista. Veikkaisin että lähellä Saksan totuutta ollaan myös aika monessa maassa Välimeren rannalla: valmisruokavaihtoehdot eivät houkuttele perheellisiä ja ajanpuutteessa tilataan illallispöytään pizza (tms).
![]() |
| Esikäsiteltyjä vihanneksia moneen makuun. |
Koska tarjonta seurailee tarkasti kysyntää, syyt löytynevät saksalaisten arkirutiineista. Suurin osa saksalaisista syö päivän ainoan lämpimän aterian lounaalla. Illalla kotona mutustellaan abendbrotia eli iltapalaleipää (vapaasti suomennettuna). Iltapalaleipä voi kyllä olla vaikka pastaa kastikkeen kera tai pihvi ranskalaisilla, se on siis aterian nimi eikä kuvaile sen sisältöä – vaikka useammin kyllä aterian sisältää leipää erilaisin höystein. Ne taas jotka kokkailevat kotona (lue äidit) tekevät sitä ajan ja aatteen kanssa, hakevat lihat lihakaupasta ja vihannekset torilta (tai siis Wochenmarktilta, joka on kerran, kaksi viikossa jollain lähikadulla tai -aukiolla).
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
![]() |
| Saksilla naps ja tästä vihannekset wokkiin. |
Toisinaan kummastelen myös Suomen neuvolan suositusten mukaista ruokarytmiä: ehtivätkö suomalaisvanhemmat muuta tehdä kuin käydä ostoksilla, kokata, kuoria ja pilkkoa hedelmiä sekä voidella leipiä? Ei minusta olisi moiseen jatkuvaan ruokaringin pyörittämiseen. Onneksi lapsemme näyttää kasvavan hyvin kolmellakin aterialla ja yhdellä välipalalla.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
![]() |
| Keittojen ystäville. |
Kun pohdin tätä lisää, huomasin brittikauppojen värikkäät hevi-osastot ja pitkät kala- ja lihatiskit: äitien ei oleteta hakevan vihanneksia ja hedelmiä torilta ja kalaa ja lihaa niille omistautuneista kaupoista, vaan kaikki saa tuoreena marketista ja valinnanvaraakin on tuhottomasti – ja aikaa säästyy ellei sitten ala vasta tiskillä arpomaan mitä söisi. Kala- ja lihatiskien myyjien asiantuntijuudesta en menisi takuuseen, mutta valmispakatut lihat ja kalat olemme todenneet yllättävän laadukkaiksi.
En usko enkä väitä, etteivät miehetkin marketeissa kävisi. Useamman maan marketteihin tutustuneena sanoisin kuitenkin, että markettien hyllyt ovat parempi heijastus naisten kuin miesten elämään, ja erityisesti perheellisten naisten. Siinä missä itsekin entisessä elämässäni kävin kerran tai kaksi viikossa kaupassa hakemassa kassillisen jääkaapintäytettä, nykyisin teen saman joka toinen päivä. Lisäksi kauppakassini on huisisti isompi kuin ennen lasta.
Muistelin myös lukeneeni Suomen valtamediasta jutun, jossa kuuluteltiin pienempien leipäpussien perään, että ehkäpä tämä pätee Suomeenkin: kauppiaan ajatuksissa on vain nelihenkinen tavisperhe, jonka poikkeamia on hankalampi palvella.
Eineshyllymetrit kertovat äitien työssäkäyntiprosentin ja työpäivien pituuden: mitä värikkäämmät hyllyt, sitä korkeampi on naisten työssäkäyntiprosentti ja mitä enemmän on tarjolla valmiita aterioita, sitä pitempiä ovat työpäivät. Siitähän teollisten einesten tarina taisi alkaakin: naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle, vaikka suurin naisten vapauttaja taitaa olla pesukone.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)














