SOCIAL MEDIA

maanantai 16. tammikuuta 2017

Asiaankuuluvalla aksentilla

Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomioni siihen, että kun napero puhuu suomea isälleen, tekee hän sen aika kuuluvalla saksalaisella aksentilla. Viime viikkoina olen kuunnellut usein sivusta, kun lapsi on ikään kuin opettanut isälleen suomea. Isänsä aloitteesta, ei napero vielä ole itse tehnyt aloitteita opettaa suomea kenellekään.

Onhan tästä tutkimustuloksiakin. Kaksikielisten aksentti muuttuu hiuksenhienosti ympäristön mukaan. Siis kun saksansuomalainen puhuu Saksassa suomea tai kun hän tekee saman Suomessa on havaittavissa pienen pieniä eroja – ei siis mitään ihmiskorvin kuultavaa, mutta jotain puheelle tapahtuu. Aika hurjaa, miten helposti mukaudumme ympäristöömme ja vielä ihan huomaamatta.

Jotakuta voi kiinnostaa, miksi mukautamme puhetapaamme – siis aksenttia. Kaikenlaisella mukautumisella haetaan ympäristön hyväksyntää eli ryhmän jäsenyyttä, ja se voi tapahtua huomaamatta. Tilanteen altavastaaja mukautuu yleensä enemmän kuin johtohahmo. Jos joskus on kiinnostunut testaamaan puhekumppaninsa mielipidettä itsestään, voi tehdä vaihvihkaisen eleen, kuten kallistaa päätään tai hipaista korvaansa, jos toinen tekee jotain samanlaista, on yhteisen sävelen etsintä alkanut. 

Kerran puutuin kuitenkin pelin kulkuun. Mies kysyi naperolta, miten jotain sanotaan suomeksi – en nyt muista mitä. Oikea vastaus kuulosti enemmän saksalta kuin suomelta, ja sanoinkin, että tuo oli kyllä saksaa, ei suomea. Napero naurahti, ja sanoi saman ilman aksenttia, ihan supisuomeksi. Tietoista touhua siis. Ei syytä huoleen.



torstai 5. tammikuuta 2017

Paljon, paljon jäätelöä!

Kolmas kieli jäi muuton myötä pois arkipäivästä ja naperon kieliympäristö muuttui muutenkin aikamoisesti lyhyen ajan sisällä. Vähemmistökielestä, suomesta, tuli loppuvuoden ajaksi enemmistökieli. Maanantaina taasen palasimme viiden viikon jälkeen Saksaan, joten suomi jäi vähemmistöön. Yhden kielen jäätyä pois odotin kahden jäljelle jäävän sanaston hurjaa kasvua sekä tietysti suomen saavan hetkeksi vähän dominantimman asemman saksaan verrattuna.

Jälkimmäinen oli ehkä vähän enemmän toiveajattelua, koska perheen saksanpuhuja on myös Suomessa. Ympäristökieliasemasta huolimatta suomen määrä tuskin merkittävästi muuttui naperon arkipäivässä, mutta puhujien määrä moninkertaistui – ja tämä näkyi ja näkyy edelleen naperon puheessa. Tällä hetkellä suomi ja saksa vaikuttavat olevan aika balanssissa, mutta saksankielisen päiväkodin aloitus näkyy varmasti pian. Täytyy vain pitää huoli, että ehdimme pitää tarpeeksi yksikielistä suomenkielistä aikaa (ks. lisätietoa alla olevasta linkistä) ja että kielet kehittyvät rinnakkain.

Näiden viikkojen ajan en ollut aivan yksin vastuussa suomenkielisistä aktiviteeteista. Vastuunjaon myötä napero oppi liudan synonyymeja monille sanoille, ja paljon, paljon asioita, joita hän tuskin minulta kuulisi. Itsehän sitä käyttää aika muuttumatonta sanastoa, varsinkin oman lapsen kanssa. Ystävien kanssa sitä puhuu useammasta asiasta ja tekee tyylillisiä valintoja (lue: käyttää synonyymeja), joita taaperon kanssa ei niin käytä. Tästä syystä lapsen voi olla vaikea ymmärtää muita kotikielen puhujia kuin omia vanhempiaan, joiden sanasto vaihtelee vähemmän. Tästähän varoitteli Soile monikielisyysluennollaan.

Suomessa oltiin koko ajan uusien asioiden ympäröiminä. Lunta, jäätä, liukkaita teitä ja sauna – muutamia mainitakseni. Paljon oli siis opittavaa, mutta osoittautui napero myös taitavaksi assosioijaksi. Saksan Eis voi olla kontekstista riippuen suomeksi joko jäätelö tai jää, vaikka voi saksaksikin sanoa Eiscreme (tai Eiskrem tai Eiskreme – rakkaalla lapsella on monta nimeä), jos haluaa. Naperosta tuli siis varsinainen sauna- ja jäisten juttujen ekspertti, vaikka lunta saimmekin odotella kotiovelle asti.

Oppipahan tuo myös avartamaan diftongejaan ja käyttämään lounaismurteisia si-imperfektejä niinkuin kunnon länsisuomalaisen kuuluukin. 





Uusi kotikaupunkimme olikin laittanut maiseman nätiksi kotiinpaluutamme varten. Maa oli satanut lumesta valkeaksi yön aikana, ja ammulennon jälkeisen kotimatkan viimeisen osuuden saimme ihastella lunta auton ikkunasta. Ehdimme vielä vähän pelata lumisotaa ja nähdä yhden lumiukon, ennen kuin lumi suli pois. Toivottavasti ei jäänyt tälle talvelle ainoaksi kerraksi.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



torstai 13. lokakuuta 2016

Monikielisiä mielikuvitusleikkejä

Mielikuvitusleikkejä on meillä leikitty jo jonkin aikaa, mutta nyt kun niissä on oikeasti alkanut tapahtua kaikenlaista, ajattelin kirjoittaa niistä oman juttunsa. Mielikuvitusleikeillä kun on tärkeä tehtävä lapsen kehityksessä. Monikielisessä perheessä mielikuvitusleikkien tehtävälista sen kun kasvaa, koska ne ovat myös mitä hienoin tapa saada lapsi käyttämään vähemmistökieltä.

Monikielisen lapsen leikkikieli lienee usein ympäristökieli, varsinkin jos lapsi on hoidossa, mutta monet meistä vähemmistökielisistä vanhemmista mielellään ohjaisi lapsensa leikkimään omalla kielellään. Moni vanhempi miettiikin, miten tässä onnistuisi. Vastaus on helpompi kuin ajatella saattaa: osallistumalla itse leikkiin. Lapsi leikkii sillä kielellä, jolla hän useiten leikkii ja joka siihen parhaiten taipuu. Jos leikki ei heti luonnistu vähemmistökielellä, voi lasta auttaa tässä alkuun tarjoamalla helppoja leikkikeskusteluja omalla kielellään. 

Voi vaikkapa kysellä, mihin lelut menisivät, voi ehdotella että menisivätkö rannalle tai leikkikentälle, söisivätkö siellä jätskiä vai kakkua, ja tuliko pyyhe mukaan. En ole kova leikkimään, mutta mielikuvitusleikkejä on ollut yllättävän hauska leikkiä, jos siis vaikka vertaa vauvavuoden helistinleikkeihin.

Meilläkin napero aloittaa leikin usein saksaksi, jos hän sen yksin aloittaa, mutta silloin tällöin suomeksikin. Saksa on siis edelleenkin vahvin kieli, ja hän varmasti leikkii saksaksi enemmän kuin suomeksi. Syy tähän on se, etten ole ollut kova leikkimään, vaan mieluummin lueskelen kirjoja, laulamme yhdessä tai lähdemme ulkoilemaan, ja olen ulkoistanut varsinaiset leikkihommat miehelle, joka on innoissaan saadessaan toisen lapsuuden junaratoineen kaikkineen. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että mielikuvitusleikkien kanssa yritän petrata, koska ne ovat niin tärkeitä. Kirjoista lainattuja lauseita kuulen muuten usein mielikuvitusleikeissä, joten kyllä sekin laajentaa sanavarastoa.

Alkuvuonna kuulemallamme Biligual cake -monikielisyysluennolla Soile kertoi, että yksi tärkeimpiä vähemmistökielen buustaajia on leikkikieli, erityisesti se kieli millä sisarusten tai ystävien kanssa leikitään.  Meillä kun ei sisaruksia ole siunaantunut, olemme tästä miehen kanssa kahden vastuussa, varsinkin täällä Briteissä, kun hoitokaverit puhuvat englantia. 

Minun ja miehen leikkikielessä on tosin Soilen mukaan yksi suuren suuri puute: se on aivan liian mielikuvituksetonta. Kaksivuotiaalle se ehkäpä vielä riittää, mutta siitä vanhempien leikeissähän tapahtuu mitä ihmeellisempiä asioita - ja juuri mielikuvitus tempaa kielen mukanaan uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle jossa legoukot muuttuvat mutanteiksi, joille ninjat ovat rakentaneet kuuraketin, jolla lennetään mummolaan, jossa Puuha Pete on juuri aloittanut leikkimökin rakentamisen, ja sitä pitää mennä auttamaan, koska ... se unohti vasaran kotiin.

Mitäs siis listalle huomiseksi? Yritetään saada mielikuvitus lentämään.






maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kaksikielistä kakkua kuulemassa

Pari viikkoa sitten kävimme kuulemassa luennon monikielisyydestä, ja perheemme kielistrategia hiottiin noudattamaan uutta oppia kertaluennosta. Sen verran otettuja olimme luennoijan lupauksista. 

En voi sanoa, että strategiamme olisi kokonaan muuttunut, koska käytämme edelleenkin OPOLia omaan perheeseemme sovellettuna. Teimme vain muutaman korjausliikkeen – jolla oli jo viikossa suuri vaikutus lapsen vähemmistökielen, siis suomen, käyttöön. Lienee hyvä mainita, että käytössä on vain suomi ja saksa, englantia emme lapselle puhu. Englannissa olemme asuneet vasta reilun kuukauden, joten englannilla ei vielä ole varsinaista enemmistökielen asemaa lapsen arjessa, vaikka hän sitä päivähoidossa oppiikin. Lapsen saksa on edelleenkin enemmistökielen asemassa, koska hän asui Saksassa melkein kaksivuotiaaksi asti.

Instaani seuraavat ehkä huomasivatkin, että olimme kuuntelemassa Biligual Caken Soilea. Soile on pitkän linjan monikielisyystutkija, joka nykyisin pitää luentoja monikielisyydestä sekä opastaa vanhempia ja muita kasvattajia toiminallisempien kielistrategioiden äärelle. 

Kaikki monikielisten perheiden vanhemmat tuntevat kaksikielisyyden perusjargonin: joka tuutista niin paljon kuin mahdollista, varsinkin vähemmistökieltä, ja sitten ehkä tulee jonkinlaista tulosta, jos pystyy käymään pitkillä kesälomilla vähemmistökielen maassa. Tämä perusjargon ei kuitenkaan oikein lupaa mitään, vaikka kaikkensa sille pitää antaa. Kuka ostaisi auton, jota tarvitsee jatkuvasti päättömästi rassata ilman parempaa tietoa varsinaisesta viasta? Kuka ostaisi kengät, joita pitää jatkuvasti kiillotella monenmoisilla linimenteillä ilman lupauksia käyttöiästä? 

Itsekään en oikein ollut kovin myyty, mutta ajattelin, että näin tulee tehdä, onhan tätä paljon tutkittu ja kaikki tekeväthän näin muutkin vastuuntuntoiset vanhemmat.

Monikielisyyteen on monta reseptiä ja välineet valitaan itse. 

Mitä siis oikein opin luennolla?

Luennolla kuulin pari klassista totuutta kielestä, jotka olin kyllä jo ennenkin tiennyt, en vain koskaan ajatellut niitä lapsen kielen omaksumisen kannalta. Ensinnäkin kieli on kommunikaatioväline, puhumaan ei opi kuin puhumalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla, lukemaan lukemalla.

Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Siis tunnista kolmeen tuntia päivässä. Se on aika vähän, kun vertaa perusjargonin niin paljon kuin mahdollista -määrään. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.

Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.

Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.

Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.

Soilen mukaan vähemmistökielinen vanhempi arvioi dikielisen lapsensa kielitaidon usein paremmaksi kuin se oikeasti on. Sama lapsi kun on voinut taaperona puhua varsin hyvin ja selviytyy edelleenkin arkielämän tilanteista molemmilla kielellään. Vanhempi kuitenkaan ei huomaa, että lapsi ei välttämättä selviä samoista tilanteista, jos juttukumppani on muu kuin oma vanhempi. Osa lapsen "kielitaidosta" voi selittyä kontekstuaalisella tiedolla, eli hän tulkitsee tilannetta, ei sen kielellisiä viestejä.

Kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.

Me otimme Soilen opit heti käyttöön, ja kuten jo mainitsin, jo viikon jälkeen keskustelin naperon kanssa suomeksi. Meidän kahden suomenkielistä jutustelua ei haitannut edes se, että reilu viikon ajan saimme kylään useamman saksan puhujan, ja sitä tuli joka tuutista ja koko ajan. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että keskustelemme suomeksi! Lisäksi huomaan paremmin, milloin naperolta puuttuu jokin sana jommasta kummasta kielestä, ja tiedän sitä hänelle tarjota. Enää en oleta mitään, enkä usko ennen kuin kuulen.

Nyt tiedämme millä eväin eteenpäin ja parasta tässä on se, että uskon Soilea, saimmehan jo todisteitakin – ilman joka tuutista tulevaa virikettä sekä monen viikon kielikylpyjä yksikielisessä ympäristössä. Tämä toimii meillä ja ehkä teilläkin, joten mene kuulemaan häntä! Soilelta saa apua myös skypeitse.



maanantai 22. helmikuuta 2016

Aste enemmän vaihtelua

Tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus pureutua vähän syvemmälle kieliopin kiemuroihin. Sellaisiin asioihin, joista harvemmat äidinkieliset ovat koskaan kuulleetkaan, vaikka osaavatkin ne saumattomasti. Aiheena on nimittäin konsonanttien astevaihtelu ja jossain määrin verbityypit (lisäinfoa tekstin lopussa).

Konsonanttien astevaihtelu on varmasti yksi hankalimpia suomen kieliopin ilmiöitä oppia. Astevaihtelu tarkoittaa sitä, että joissakin sanoissa on eri taivutusmuodoissa joko eri määrä konsonatteja tai kononaan eri konsonantteja. Vertaa vaikkapa lukea- ja kauppa-sanojen keskiosan muuttuvia konsonantteja: lukea – lu-en ja kauppaa – kaupassa. Konsonantti voi siis lyhetä tai kadota kokonaan, mutta myös muuttua: kutoa – kudon. Äidinkieliselle nämä konsonanttien vaihtelut eivät ole temppu eikä mikään, koska ne on jo lapsuudessa omaksuttu ja moneen kertaan harjoiteltu (sekä kotimurteiset että yleiskieliset variantit), mutta vieraskielisille ne aiheuttavat tukon harmaita hiuksia. Kakkoskielisille ja ulkosuomalaisille astevaihtelut aiheuttavat varmasti jonkin verran hankaluuksia, varsinkin kirjoitetussa kielessä.

Pari viikkoa sitten alkoi taaperomme puheessa verbit taipua. Ei nyt mitenkään paljon tai toistuvasti, mutta joskus ja vähäsen. Sinänsä kyllä ihmettelen tätä, koska lapsen kanssahan tulee useinmiten käytettyä vain kolmatta persoonaa, vaikka miten olisi luvannut tällaista keisarillista puhuttelumuotoa välttää. Oletetaankin siis, että lapselle kolmannen persoonan muoto on perusmuoto, koska sitä hän eniten kuulee. Sanakirjainfinitiiveistä hänellä ei ole vielä hajuakaan.

Nyt passiivimuodot tekevät siis tuloaan lapsen suomeen: luketaan – vaikka eihän tämä oikeastaan ole kieliopillinen passiivi, vaan vähän modernimpi versio me-muodosta. Sitä hän varmasti tarkoittikin, että luetaan kirjaa (yhdessä). Monikoksi sen voi siis kuitenkin laskea. luketaan tuli kuitenkin astevaihtelullisesti vahvan konsonantin kera (vrt. heikko ja oikea muoto luetaan). Vahva variantti kun tämän verbin osalta esiintyy vain perusmuodossa ja kolmansissa hän- ja he-persoonamuodoissa. 

Toinen juniorin puheessa usein kuuluva vaihteleva verbi on siivota(a). (Tämä ei kylläkään ole astevaihteluverbi vaan kyse on supistumasta.) Tätä hän käyttää kolmannessa persoonassa (itsestään puhuessaan, juu tykkää siivota), jolloin oikea muoto olisi ilman t:tä: siivoaa. siivota-verbi on vahvakonsonanttinen vain perus- ja passiivimuodoissa, joten vahvakonsonantillista muotoa hän kuulee puheessa varmasti vähemmän kuin heikkoa siivoaa-muotoa. Saman verbin eri vartalot siis tuskin ovat sekoittuneet keskenään. Mistä vahva konsonantti putkahti? Vahva konsonantti on varmastikin tullut lukea-verbin vaikutuksesta, koska siinä se on 3. persoonassa: hän lukee vrt. hän siivoaa. Viimeisen vokaalin olen useammin kuullut pitkänä kuin lyhyenä: siivotaa.

Vaikuttaa siltä, että lapsi käyttelee varsin produktiivisesti vahvoja konsonantteja sanavartaloissa. Selvästikin astevaihtelu kaikkine sääntöineen on vielä oppimatta, mutta jo jossain määrin hiffattu, koska vahvoja konsonantteja ilmestyy sinnekin, mihin niitä ei kuuluisi tulla.

Ja kyllä, verbintaivutusta olen ollut kuulevinani myös saksaksi, mutta mikään ei ole toistaiseksi tarttunut muistiini.

Ankassakin on astevaihtelua, mutta se ei meillä vielä kuulu.


---

*Lisäintro suomen verbeihin: verbityyppejä on 6, ja ne jaotellaan infinitiivin päätteen mukaan. Verbityyppien taivutusvartalot eroavat toisistaan, ja toisissa on astevaihtelua, toisissa ei.



maanantai 25. tammikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa I

Tässä muutama viime viikkojen aikana kuultu kielikoktaili: rum päin, daskin auch, venezeug, paljon fluhzeugeja. Rum päin on sekoitus saksan ja suomen samaa tarkoittavista ilmauksista anders rum ja toisin päin. Taisin todeta laita se toisin päin juuri ennen, taapero teki näistä oman koktailinsa. Daskin auch (sekin myös) taas tuli, kun siivosimme illalla kirjoja takaisin kirjahyllyyn. Minä sanoin tämäkin, juniori totesi daskin auch. Venezeug taas syntyi keskustelumme tuloksena, kun hän ei löytänyt uudelle omituiselle lelukylpyammeelle sopiavaa sanaa. Vene on vene, zeug taas pojalle tuttu sanasta flugzeug (lentokone).

Paljon fluhzeugeja (paljon lentokoneita, näin se suurin piirtein ääntyy pojan kotimurteessa) painii jo aivan omassa sarjassaan. Mukana on taivutusta ja määränilmaus, kaikki aivan oikein. Ainoa ongelma tässä ilmauksessa oli se, että olimme koneessa saksalaisten ja englantilaisten kanssa, joten kovinkaan moni ei pienen miehen kovaäänistä ihastelua ymmärtänyt. Kaikki nämä neljä ilmausta ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä niille, jotka osaavat sekä suomea että saksaa. Aina emme kuitenkaan ole tällaisessa seurassa, ja silloin tarkennusta pyydetään minulta, äidiltä. Oletuksena on, että ymmärrän kaikki. Nyt seuraa yllätys: en ymmärrä. Toisinaan pieni mies puhuu kieltä, jota ymmärrän, toisinaan pölöttää omiaan. 

Taaperolle varsin tavallinen tilanne on sellainen, että kuulija ei saa hänen sanoistaan selvää. Sen tarkemmin pohtimatta, miltä tämä taaperosta tuntuu, siirryn pohtimaan, miten silloin pitäisi toimia? Tässä kohtaa en jaottelisi lapsia yksi-, kaksi- tai monikielisiksi, vaan toimisin lapsen kuin lapsen kanssa samalla tavalla: Kysyisin mitä hän sanoi. Jos ei vieläkään auennut, kysyisin uudestaan. Näin kysyjä luo lapselle  tarpeen hakea ilmaus kielellä, jota hän paremmin ymmärtää. Ellei kyselytekniikka toimi heti, joskus se varmasti alkaa toimia, ja joka tapauksessa lapsi ymmärtää, että kaikki eivät häntä aina ymmärrä.

Oman kokemukseni mukaan luovun kyselystä muutaman kerran jälkeen, ja totean ylimalkaisesti joojoo tai aivan. Kaikkea ei voi vielä ymmärtää, oli se sitten mitä kieltä tahansa; suomea, saksaa tai hänen omaansa. Joskus juniori sanoo tärkeän sanoman molemmilla kielillä. Ikään kuin hän ei halua jättää sattuman varaan, että ymmärtäisimme. Tätä tapahtuu sekä yksi- että kaksikielisessä seurassa, mutta ehkäpä useammin ydinperheen kesken.

Itse en ala vaatia lapselta suomenkielistä sanaa saksalaisen tilalle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, puhun itsekin lapsen kuullen molempia kieliä (ja myös ymmärrän molempia). Näin tarjoan lapselle monikielisen mallin, ja siksi olisi mielestäni varsin epäloogista käyttäytymistä vaatia lasta puhumaan minulle vain suomea. Ymmärrän kyllä molempia, ja hän tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan molempia ymmärrä, ja hän tietää senkin.

Kuvituksena juniorin oma otos aamiaisestaan.




torstai 3. joulukuuta 2015

Kotikieli

Mitä kieltä meillä kotona puhutaan? Mieluummin kertoisin, mistä meillä kotona puhutaan, koska kielipolitiikkamme ei ole minkäänlaisen tietoisen työskentelyn lopputulos, vaan elätyn elämän myötä syntynyt kompromissien yhteensulauma. Nykyisin tosin ohjailemme tätä omankurista kielikollaassia haluamiimme suuntiin kasvatuksen nimissä.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin kotikielistämme meidän aikuisten näkökulmasta.

Kun löin hynttyyt yhteen ulkkiksen kanssa ulkomailla, tiesin, että ei tule olemaan kielellisesti helppoa. Me kun emme juurikaan osanneet toistemme äidinkieliä. Yhteisen kotikielen valinta oli kuitenkin aika helppoa: vaihtoehtoja oli kaksi (unkari ja englanti) ja molemmat siinä mielessä tasa-arvoisia, että kumpikaan ei ollut kummankaan äidinkieli. Tosin miehen unkari oli sen verran englantia heikompi, että kotikieleksi valikoitui loppujen lopuksi englanti. 

Pari muuttoa myöhemmin olimme miehen kotimaassa, ja sain oivan tilaisuuden aktivoida koulussa oppimaani saksaa ja petrata sitä vielä siitäkin. Osa oli toki muistunut mieleen edeltävillä Saksan matkoilla, joten ihan niin heikoilla jäillä en ollut kuin olisi heti voinut uskoa. Kahdenkeskiseen kommunikointiin oli jokseenkin jämähtänyt englanti, vaikka yritin sitä järjestelmällisesti saksaksi vaihtaa. Mies syytti huonoa kielipäätään siitä, ettei osannut vaihtaa keskustelukieltä äidinkielekseen tai siis osasi kyllä, mutta kolmannessa, viimeistään viidennessä lauseessa kieli oli vaihtunut huomaamatta englantiin minun jatkaessa itsepintaisesti saksan harjoittelua. Sitten tajusin: miksi yrittäisimme olla yksikielinen asuinyksikkö, kun oikeasti meillä on kaksi kieltä? Nykyisin kielitreeniseuraa on onneksi tarjolla muuallakin kuin kotona, joten vastuu ei enää ole yksin miehen harteilla.

Tässä joitain sanastonoppimismatskuja menneiltä vuosilta.

Pikku hiljaa alkoi kotiin kehkeytyä hullunkurinen kielten sekamelska, mikä katalysoitui juniorin synnyttyä: Suurin osa kommunikoinnista tapahtuu saksaksi, kun keskustelussa on mukana me kaikki. Kun puhun lapselleni, puhun suomea – välillä vaikka isänkin pitäisi ymmärtää, ja välillä hän ymmärtääkin. On hän jonkin verran ehtinyt suomea opiskella, ja nykyisin oppii päivittäin lisää lapsen mukana. Tällä hetkellä tosin vähemmän, koska asumme suurimman osan viikosta eri maissa, mutta eiköhän tilanne palaa entiselleen muuton myötä. Kun olemme kahdestaan miehen kanssa, kieli vaihtuu aika usein englanniksi. Menneinä vuosina puhuin enemmän suomea odottamatta suomenkielistä vastausta, viime vuosina olen tästä vähän joustanut – toivottavasti vain hetkellisesti. (Nyt ehkä ystävät ymmärtävät, miksi vastaamme aina jotain enemmän tai vähemmän sekavaa, kun kotikieliasioita tiedustellaan.)

Tiedän että useat valitsevat samankaltaisissa ympäristöissä keskustelukieleksi ympäristökielen, mutta  itse tykkään muistuttaa itseäni: emme ole yksikielinen perhe, emme ole yksikielinen perhe... Helpointahan olisi oppia miehen äidinkieli ja jättää suomen sekoittaminen tähän soppaan vähemmälle, mutta ei, sitä en aio tehdä. Pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki kaikki kielet oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea. En kuitenkaan tarkoita, että muiden samankaltaisissa tilanteissa tarvitsisi tehdä samoin. Pidän jälkipostmodernista maailmastamme juuri sen takia, että me saamme kaikki määritellä itsemme (poikkeuksiksi) ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Jokainen siis valitsee itselleen parhaiten sopivan yhdistelmän siitä mitä milloinkin on tarjolla, kunhan jälkikasvua kouliessaan ei unohda vastuuasemaansa.

Kun iltarutiinien myötä viidettätoista kertaa käännän miehelle kylpyä saksaksi ja kerron minne lapsi haluaa, kun hän haluaa omaan sänkyyn, on kärsivällisyyteni joskus koetuksella. Silloin yritän pitää mielessä, että täysipäiväisen työn ohella ei ole niin helppoa oppia asioita, varsinkaan kun lapsiperheessä aikaa on entistä vähemmän ja että kertaus on opintojen äiti. Olen varma, että joku ilta hän muistaa näidenkin sanojen merkityksen, eikä minun niitä enää tarvitse kääntää. Mielessä on hyvä pitää myös, että aikuisoppijoilla tärkeintä on motivaatio, joka on uskomattoman helppo nollata hetkessä. Meillä kaikilla kun on liuta kielenoppimiskokemuksia takanamme, ja osa näistä on väistämättä huonoja. Joko opetus on ollut huonoa tai sitten motivaatio on tositilanteessa joutunut koetukselle. Itse olin kauhuissani aloitellessani koulusaksan kertailua, koska mieleeni palasi yläasteen saksan tuntien tunteiden sekamelska. Pääosissa olivat pakko ja häpeä. Siis pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea.

Kohta jää saksa muuton myötä vähemmistöön kodin ulkopuolella ja ympäristökieli vaihtuu englanniksi. Tämä näkyy väistämättä jotenkin myös kotona, koska haluan varmistaa, että lapsi oppii sitäkin suht nopeasti, eikä jää sivustakatsojan rooliin uudessa hoitopaikassaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. En myöskään halua välittää lapselleni minkäänlaista asennetta, että yksi kieli olisi tyhmempi, tärkeämpi, huonompi, fiinimpi, kamalampi tai sallitumpi joissakin tilanteissa kuin joku toinen kieli. Kokemukseni mukaan myös tällainen vaikuttaa paljon motivaatioon.

Haluaisin lopuksi vielä tähdentää, että minulle on tärkeää valita kieli sekä tilanteen (osallistujien) mukaan että omien taitojeni mukaan. Joku viisas on joskus sanonut, että oppimista tapahtuu vain kun jättää oman mukavuusalueensa. Itse olen sitä mieltä, että sinne täytyy pystyä aina palaamaan, kun meno alkaa mennä liian hurjaksi tai muuten vain siltä tuntuu. Itse välttelen epämukavuusaluettani erityisesti iltaisin. Siksi elämme varsin vaihtelevassa kieliympäristössä täällä neljän seinämme sisällä. Se sopii meille.

--

Jos ja kun miettii itselleen sopivinta kielikollaasia, kannattaa tutustua Rita Rosenbackin englanninkieliseen blogiin.











maanantai 26. lokakuuta 2015

Eikö!

Viime viikkoina uhman elkeet ovat alkaneet näkyä kanssakäymisessä. Oma tahto ja periksiantamattomuus ovat luonteenpiirteitä, joita osaan tietyissä konteksteissa arvostaa. Vaatii asteen verran enemmän kärsivällisyyttä arvostaa niitä kohta uhmaikäisen poikansa kanssa. Meillä harvemmin on mihinkään kiire, mutta jos olisi, huh. Aamukiireuhmaa en jaksa vielä edes ajatella.

Olen siis kuullut aikaisempaa enemmän kielteisiä vastauksia nei! kuin myönteisiä (jaa). Demokratian ja sovinnollisuuden nimissä olen alkanut kysellä keskustelun jatkoksi eikö? joka on nyt tarttunut kysymyspartikkeleineen juniorin sanastoon kieltosanan perusmuotona. Sinänsä mukava lisä, että se on suomen kielen sana, kun aikaisemmin sekä kiellot että myönnöt kuuluivat lähinnä vain saksaksi. Tässä esimerkki aamuisesta keskustelustamme.

- Laitetaan housut, paita, takki ja kengät ja sitten mennään ulos.
- Eikö!

Onko tämä sitten askel eteenpäin vai taakse? Eteenpäin tottakai – siis kaksikielisen kehityksen kannalta. Eihän lapsi kysymyspartikkeleja osaa vielä perusmuodoista erotella, koska poimii sanansa puheesta, jossa sanat harvemmin perusmuodoissaan esiintyvät. Ei tulisi mieleenkään korjata häntä. Kyllä hän sen oppii, anteeksi, siis omaksuu puheesta.

Paljon muitakin aiemmin vain saksaksi tulleita sanoja on alkanut kuulua suomeksi (maito, äiti). En tiedä, onko syynä reilu viikon oleskelu Briteissä (tuskinpa) vai vähentynyt saksankielinen keskusteluseura. Isä tekee ympäripyöreitä päiviä ja hoitotädille mennään seuraavaksi vasta reilu viikon päästä. Samanlaisesta suomen lisääntymisestä kirjoitin muutama viikko sitten viime visiitin yhteydessä. Mistään radikaalista saksankielisen puheen vähenemisestä ei kuitenkaan ole kyse. Keskustellessaan saksankielisten perheenjäsenien kanssa kasvotusten tai tabletilla, hän käyttää lähes sataprosenttisesti saksaa.

Lapsen oppimista voi kutsua imitoinniksi tai peilaukseksi. Itse pidän peilaus-sanasta, koska sitenhän lapsi käyttäytyy: lapsen käytös on pitkälti ympäristön ilmiöiden toisintoa, oli se sitten kieltä tai muuta toimintaa. Kaksilapsisen ystäväperheemme vanhemmat kertoivat meille noviiseille parisen viikkoa sitten, miten turhauttavaa on lapsen kanssa väittely, koska tällä väittelyparilla on kaikki samat repliikit ja maneerit kuin itsellä. Lapsihan on oppinut taisteluaseensa tai ainakin osan niistä juurikin vanhemmiltaan. Tätäkin ajatellessa käy kylmänväreet selässä. Tapella nyt itsensä kanssa.