Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!
torstai 8. maaliskuuta 2018
torstai 8. kesäkuuta 2017
Työasiaa – eli miten löytää uralle uusi suunta ulkomailla
Sitten seuraa työasiaa. Monet bloggarit ovat kirjoittaneet, keskustelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan muuttuneesta työelämästatuksesta perheen muuttaessa ulkomaille, eli käytännössä siitä, miten työura vaihtuu jonkinmoiseksi puolipäivätyöksi tai harrastukseksi, josta saa rahaa. Tässä linkit Helenan, Leenamarin ja Jonnan teksteihin asian tiimoilta. Kun ulkomaille muutetaan toisen työn perässä, siirtyy arjen pyörittäminen ainakin ensi alkuun kokonaan mukana muuttavan puolison harteille. Hommia kotonakin riittää, varsinkin jos perheessa on lapsia – sehän on selvää – mutta kuten Jonnakin kirjoittaa, jossain vaiheessa kannattaa etsiä tekemistä.
Itse olen ammatiltani opettaja, vaikka koulussa en ole päivääkään palkkatöitä tehnyt. Työelämä alkoi ja jatkui korkeakouluissa lapsen syntymään asti. Päivätyön ohella olen opettanut Suomi-koulussa mutta myös yksityistunteja, siis sparrannut ihmisiä kielikokeisiin ja tosielämän tilanteisiin. Lapsen jälkeen tutuiksi ovat tulleet after school clubit, kansalaisopisto ja toisinaan olen antanut myös yksityistunteja.
keskiviikko 25. tammikuuta 2017
Mitä jään Lontoosta ikävöimään?
Vajaan vuoden asustelu Lontoossa jätti meihin jälkensä, vaikka ollaankin koluttu jo monia Euroopan kulmia – tai ehkä juuri siksi. Ulkomaankomennus ja uusi asuinmaa antavat paljon enemmän, kun on matkassa avoimin mielin. Vaikka elimme omassa ulkomaalaiskuplassamme, joka Lontoossa on vähän liiankin helppoa, joitain perusenglantilaisia ja joitain Lontoolle ominaisia juttuja jää silti ikävä.
Ystävälliset englantilaiset naapurit
Olivat todella ystävällisiä – ainakin suomalaisen mielestä. Täällä Saksassa jään rikkominen vaatii vähän enemmän panostusta kuin Briteissä, mutta kun se on rikottu, voi välit olla mutkattomammat kuin brittinaapurien kanssa. Toki osa brittien kohteliaisuudesta menee kulttuurin piikkiin, mutta sitä minä en mamuna oikein oppinut lukemaan, joten kohteliaita yhtä kaikki. Toki oli niitäkin, jotka onnistuneesti katsoivat aina muualle, mitä täällä taas ei saa tehdä, vaan kotitalon kulmilla on turvallisempaa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita.Sunnuntaiaukiolot Englannissa
Se ettei tarvi hoitaa kaikkia asioitaan lauantaina ennen neljää, vaan että on sunnuntainakin aikaa, helpottaa työssäkäyvän elämää aika lailla. Erityisesti on jo ikävä sunnuntaipartureita.
torstai 8. joulukuuta 2016
Terveisiä Suomesta
Kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on aiheellista kirjoittaa postaus muutosta – tai oikeastaan muutoista. Loppukesän salamyhkäisestä Suomen-reissusta lähtien olemme nimittäin tehneet mökkikauppoja. Elokuinen pikapyrähdys piti tehdä, jotta saimme avattua asiakkuuden suomalaisessa pankissa. Matkaa seurasi lyhyt tarjoustenvaihto, kunnes myyjä lopulta hyväksyi vastatarjouksemme. Meillä ei kuitenkaan ollut heti aikaa lentää Suomeen kauppakirjoja allekirjoittamaan, koska mies halusi säästää lomanrippeet työsuhteen loppuun, jolloin olisi tarkoitus muuttaa, juhlia ja aloitella monenmoista uutta. Sovimme siis kauppapäivän marraskuulle, ja samalla saimme muutaman kuukauden aikaa sulatella ajatusta omasta mökistä.
Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.
Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena) arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.
Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.
Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.
Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.
Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.
Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.
Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.
Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!
Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.
Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena) arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.
Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.
Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.
Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.
Miltä Saksaan muutto tuntui?
Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.
Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.
Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.
Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Mamuäitinä kulttuurien ristituulessa
Vuosia ihmettelin ulkosuomalaisten perheiden ryhmäytymistä. Siinä missä itse pidin vierauden ja vähittäisen sopeutumisen tunteista, tuntui että perheet rakensivat ympärilleen hullunkurista pikku-Suomea, jossa oli suomalaisia tuttavaperheitä, tehtiin suomalaista ruokaa, syötiin jo iltapäivästä, katsottiin Suomen televisiota ja suomalaisia elokuvia sekä tietysti ulkoiltiin kuravaatteissa. Nyttemmin syyllistyn itsekin osittaisten Suomi-kulissien pystyttämiseen ja ylläpitoon, jota toteutan kasvatuksen nimissä. Enää en ihmettele, vaan kaipaan vinkkejä kulissien kokoamiseen.
Ulkosuomalainen äitiys: Maman Finlandaise
Lasten kielenkehityksen takia on hyvä, että ympärillä on suomenkielistä juttuseuraa muuallakin kuin iPadilla ja toki kokkailutkin on lapseutumisen jälkeen muuttuneet astetta suomalaisimmiksi, koska tässähän kasvatellaan pientä (ulko)suomalaista. Eräs ilta yllätin itseni jopa tekemästä nakkikastiketta tuoremakkaroista. Onnistui hyvin, vaikka kuoresta pursotetut pötkylät muistuttivat enemmän lihapullia ja hollantilaiset lihaliemikuutiot toivat kastikepohjaan oman pikantin keskieurooppalaisen tatsinsa. Suomalaisen keittiön klassikko, makaroonilaatikko, on myös meidän perheessä kiireisen viikon pelastaja. Lisäksi televisiostamme näkyy tarpeen vaatiessa aamutoimien ja ruuanlaittoaikaan suomenkielisiä lastenohjelmia, yritän koota ympärillemme samanikäistä suomenkielistä seuraa - sekä minulle että lapselle - ja totta kai käymme merimieskirkon muskareissa ja kerhoissa.
Pari viikkoa sitten sattumalta kirjakauppakierroksella Suomessa Helenan Maman Finlandaise -kirjan julkaisupäivänä, ja päätyihän se ostoskassiin. Osittain osuvan aiheensa, osittain herkullisen pastellivärinsäkin takia, ja tällä välin kirjasta on tullut jo pieni myyntimenestys. Samalla kertaa ostin pokkaritarjouksesta Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé, joten viime aikoina olen lukenut varsin pitkän oppimäärän ranskalaisesta vanhemmudesta. Molemmissa kirjoissa kasvatetaan lapsia useamman kulttuurin ristituulessa ja molemmista kirjoista opin paljon, myös itsestäni, vaikka muiden elämästä luinkin.
Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.
Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.
Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.
Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.
Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.
Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.
Ulkosuomalaisen elämää myötä- ja vastoinkäymisissä
Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.
Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.
Olen joutunut perustelemaan valtavirrasta poikkeavia valintojani ponnekkaammin kuin koto-Suomessa olisin joutunut, vaikka sitten vain itselleni. En ole Helenan tavoin hakenut oppia suomalaiseen äitiyteen neuvolasta, enkä ole koskaan oikein kunnolla päässyt äitiysasioista puhumaan ystävieni kanssa, enkä ollut seuraamassa, kun ystävistäni tuli äitejä. En oikein tiennyt miten suomalaisesta naisesta tulee äiti. Sen sijaan kävin naistentautien erikoislääkärien vastaanotoilla Unkarissa ja Saksassa ja äitiyden alkumetrit ihmettelin jokseenkin kielitaidottomana saksalaista äiteyttä, joka monestakaan syystä ei ollut minulle lainkaan luonteva rooli.
Oli toki mukavaa olla raskaana maassa, jossa odottavat äidit pääsevät aina bussissa ja metrossa istumaan sekä työpaikkaruokalassa isomman annoksen, mutta hieman rasittavampa oli se, että tuntemattomatkin tarjosivat apua kauppakassien kanssa eikä punttisalilla olisi enää saanut rehkiä, saati sitten oli asiaa uimahallin saunaan. Lisäksi lähes jokainen halusi varmistella, että poika on tulossa ja ainoa sallittu liikuntamuoto tuntui olevan äitiysjooga, jossa olisi yhtäkkiä pitänyt saada suora yhteys vatsanseudun valloittaneeseen ihmisenalkuun. Vastasyntyneen kanssa ei puolestaan olisi saanut lähteä kovinkaan kauas kotoa, koska lapsivuodeaika piti viettää vuoteessa eikä saanut stressata itseään minkäänlaisilla asioilla - ei fyysisillä, ei psyykkisillä. Hämmästyneenä kuuntelin suomalaisten ystävieni kertomuksia terveydenhoitajista, jotka passittivat heidät punttisalille lähes suoraan lapsivuodeosasastolta.
Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.
Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.
![]() |
| Ystäväpiirissämme kiertävä klassikko, joka kaivetaan esille epätoivon hetkinä. Onkohan tätä käännetty suomesksi? |
Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.
Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.
perjantai 19. elokuuta 2016
Supernopea Suomen-reissu
Viime viikolla huomasimme hämmästyneinä, että meidän täytyy pika-pikaa pyrähtää Suomeen näyttämään henkkareita oikoaksemme pari byrokraattista ryppyä. Pari päivää ehdin tuhlata ajatellen, että eihän rakas Suomeni nyt näin byrokraattinen ole ja kohta he tulevat vähän vastaan, ja lopulta riittää että lähettämme kopiot henkkareista sähköpostilla. Ei, eivät tulleet. Eivät sitten laisinkaan, vaan sama jankkaus tunnistautumisesta jatkui. Piti siis kaivaa kalenterit esille ja alkaa katsella lentoja sillä silmällä.
Mies vilkaisi työkalenteriin, jossa oli seuraavalla viikolla sattumalta yksi tavallista rauhallisempi päivä. Kun Saksan isovanhemmatkin olivat sopivasti kylässä, saimme varattua 16-tuntisen pikareissun kahdelle muutaman päivän päähän. Emme tällä kertaa pystyneet venyttämään Suomen-reissua kummastakaan päästä, koska vierashuoneen valloittajat vaihtuivat eilen isovanhemmista ystäviin. Seuraava viikonloppu ilman vieraita ja vierailuja olisi vasta syyskuun puolella, joten matkaan oli siis lähdettävä hetimiten.
![]() |
| Iltakoneessa matkalla Suomeen kannattaa istua vasemmalla niin näkee pitkän auringonlaskun ja pääsee hetkeksi satumaisiin lomatunnelmiin. |
Illan viimeinen kone Helsinkiin, iltapäivällä takaisin Lontooseen
Kunnon keski-eurooppalaisina kopioimme mukaan pinon virallisia asiakirjoja ja varmistimme, että mukaan tulivat myös kaikki passit ja henkilökortit. Edellispäivänä sitten suuntasimme illan viimeisellä koneella kauas pohjoiseen. Viiden tunnin ja 150 euron yöunien (joihin ei kuulunut edes aamupalaa) jälkeen suuntasimme aamulla henkilöpaperien tarkistuksen kautta takaisin lentokentälle ja alkuiltapäivän koneella koti-Lontooseen vieraitamme tervehtimään.
Se iski vasta kotimatkalla Piccailly-linjan maanalaisessa, kun lentokentältä lähtenyt tyhjä metrovaunu alkoi pikku hiljaa täyttyä kotimatkalaisista. Hammersmithissa loppuivat istumapaikat, Covent Gardenissa seisoskelijatkin alkoivat nojailla tahtomatta toisiinsa.
Se ulkosuomalaiselle niin tuttu tunne. Hieman tyhjä olo mutta jokin päässä surraa ylikierroksilla, ja päässä pyörii vain pari toistuvaa ajatusta, joista ei kummastakaan saa oikein kiinni. Onneksi oli kotona vastassa ystäviä sekä yli-innokas napero, joten haikeus ehti oikeastaan unohtua ennen kuin se kunnolla alkoikaan.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Kohtaamisia naapureiden kanssa
Kun viime postauksessa kerroin Saksan naapureistani, joiden kanssa ystävystyin, aloin muistella aikaisempia naapureitani, joihin matkan varrella olen törmännyt. Naapuri saattaa arvaamattaan olla naapurin ulkkikselle yksi harvoista kontakteista alkuasukkaisiin, kuten minun ensimmäiset naapurini Unkarissa. Sama pätee toki toisin päin, ja olenkin yrittänyt suhtautua naapureihini kohteliaasti muistaen olevani vieraana heidän maassaan.
Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä asustin italialaisen kämppiksen kanssa Budapestin seitsemännen kaupunginosassa erään suuren ja kauniin puiston laidalla. Naapureita oli laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, hiljaisia ja äänekkäämpiä. Paremmin tutustuin kahteen heistä. Ensimmäisen naapurin kohtasin pari viikkoa muuton jälkeen. Ovikello soi, ja oven avattuani totesin keskustelevani naapurini kanssa, vaikka hän ei itseään erityisemmin esitellyt. Naishenkilö tuli lupia kyselemättä suoraan sisään ja kertoi tuoneensa meille uudet keittiönverhot. Yhteisparvekkeelta hän oli näet huomannut, että meillä oli varsin peittävät keittiön verhot ja siis vähänlaisesti auringonvaloa. Tyrmistyneenä en oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua naapurin alkaessa omatoimisesti vaihtaa verhojamme, mutta vaihdettuaan punaruudulliset verhomme pitsiverhoihinsa hän suuntasi heti takaisin kotiinsa, joten verhot jäivät paikalleen. Illalla neuvottelin kämppikseni kanssa. Päätimme tarjota naapurille, mitä hän halusi, siis paremman näköalan keittiöömme, ja jättää verhot paikalleen, vaikka alkuperäiset olivat molempien mielestä nätimmät. Palautin pitsiverhot hänelle muutaman kuukauden päästä, kun olin muutamassa pois.
![]() |
| Pestiläinen yhteisparveke |
Toiseen naapurin tutustuin, kun rakas kämppikseni sairastui ja tarvitsi kuumemittaria. Onneksi muistin sanan unkariksi, joten lähdin pimpottelemaan ovikelloja - ilmeisestikin peri-italialaiseen tyyliin. Olinhan kuitenkin jo todennut, että näin on ainakin suht normaalia toimia Unkarissakin. Kolmannella tärppäsi, ikäiseni nuorimies avasi oven boksereissaan. Sain takelleltua lauseen suustani, vaikka objektin määräisyyden-epämääräisyyden ehdin unohtaa, koska, noh, naapurin vähäpukeisuus kummastutti. En suostunut palauttamaan kuumemittaria kämppiksen toivuttua, vaan panin asialle kielitaidottoman kämppikseni. Kovin monta sanaa palauttaessa ei tarvitsisi sanoa, kiitoksella pääsee jo pitkälle.
Seuraavana keväänä naapurin herra sai aivoverenvuodon ja joutui viikoiksi sairaalaan. Surimme tätä yhdessä, ja kyselin aina rouvan nähdessäni herran vointia. Vointi vaikutti lopulta kohenevan, ja pitkän odotuksen jälkeen eräs aurinkoinen alkusyksyinen päivä rouva kertoi miehensä kotiutuneen. Herran kotiuduttua naapurista alkoi kuulua useammin iloista laulua, naurua ja juttelua. He selvästi nauttivat toistensa seurasta entistä enemmän, niin kuin kuka vain tällaisen jälkeen. Rakkaudensanoja ei naapurissa enää säästelty. Eräs aamu olimme keittiössä aamiaisella, kun herra tuli avonaisen ikkunan taakse ja kyseli, miksi soitamme jatkuvasti pianoa. No mutta kun emme soita, vastasi kämppikseni. Oletteko varma? Kyllä olimme, koska meillä ei ollut pianoa. Kuka sitten soittaa? Emme olleet kuulleet soittoa päivisin. Iltaisin joskus kadun toisella puolella eräässä ravintolassa soitettiin unkarilaisia sävelmiä iltamyöhällä, mutta päivisin oli hiljaista. Tätä hän tuli kesän mittaan kyselemään useasti, joka kerta jouduimme sanomaan, että emme tiedä, mistä musiikki tulee. Herra oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, vaikka eleli toisinaan omassa maailmassaan. Rouvansa kanssa hän kuitenkin jaksoi leperrellä ja tanssia.
![]() |
| Maisema Budan kukkuloilta |
Erääseen toiseen naapurin herraan tutustuin ensin vähän etäisemmin. Olimme molemmat pyöräihmisiä, ja jokapäiväinen jännitysmomentti olikin, kumpi tulee ekana kotiin ja saa fillarinsa pohjakerroksen porraskaiteeseen kiinni. Kumpi taas kantaa omansa toiseen kerrokseen. Koska oletin olevani nuorempi ja jäntevämpi, kannoin fillarini useasti ylempään kerrokseen, jos vain suinkin kesähelteiltä jaksoin, vaikka olin kotona ennen naapuria. Eräs syksyinen aamu sitten viimein kohtasin toisen pyörän parkkeeraajan. Te taisitte tyhjentää kumini? Hämmästykseltäni en oikein osannut vastata, koska en heti ymmärtänyt ymmärtäneeni lauseen ihan oikein: tyyppi oikeasti syytti minua kumien puhkomisesta! En ollut minä, sain lopuksi sanottua, ja poistuin kiireesti kadulle pyörineni. Töissä kerroin tämän kollegoilleni, joista yksi riemastui ikihyviksi: että unkarilainen naapurini syytti ainoaa rehellistä naapuriaan, siis ainoaa suomalaista (kollegani mielipide) pyöränkumiensa tyhjennyksestä. Niin. Hän tosin ei tainnut tietää kansallisuuttani tai meihin usein liitettyä stereotypiaa rehtiydestä. Voi toki olla, että hänellä oli aikaisempia huonoja kokemuksia suomalaisista naapureista. Tai sitten muuten vain kaikki ulkkikset ovat aina vähän epäilyttäviä. Tiedä häntä. Sanomattakin selvää, että aloin kantaa fillarini joka päivä neljänteen kerrokseen, jossa asuin ja jossa ei ollut yhtään fillaroitsijaa, koska en halunnut olla negatiivisten stereotypioiden alullepanija.
Kun paria vuotta myöhemmin tuli taas aika vaihtaa asuntoa, suuntasin eräälle Budan vehreälle vuorelle uudehkoon kerrostaloon. Naapurin Marika-täti tuli esittäytymään jo muuttoviikolla ja näyttämään, miten oikeaoppisesti käytän pyykkitelinettäni. Olin kuulemmma koonnut sen parvekkeelleni väärin. Samalla hän ehti tehdä nopean tupatarkastuksen ja tervehtiä miestäni. Miehen nähtyään hän katsoi pitkään päästä varpaisiin ja totesi: tuo nyt ei sitten ainakaan unkaria puhu, vaikka mies parhaan taitonsa mukaan oli juuri toivottanut uudelle naapurilleni hyvät päivät. No ei puhunut, ainakaan kovin sujuvasti ja senkin vähän vahvalla aksentilla, mutta yritti nyt joka tapauksessa. Marikasta oli paljon apua koko naapuruutemme ajan. Kun olin muuttamassa pois, koki hän asiakseen tulla kertomaan minulle, että mistään koko kylällä en tule parempaa taloa löytämään, ja että hän ei todellakaan ymmärrä, miksi minun piti muuttaa. Tästä en enää tyrmistynyt. Tunsin jo unkarilaiset Marika-tädit.
Unkarin naapurit olivat ihania ja avuliaita vaikkakin uteliaita. Neuvoja jaettiin joka ongelmaan, vaikka sellaisia ei olisi kaivattukaan. Siinä missä Suomessa vanhemmat naiset eivät saa neuvoskella nuorempiaan, oli se Unkarissa aivan tavallista. Neuvoja ei saanut ainoastaan naapureilta, vaan myös kosmetologeilta, partureilta, hierojilta ja ihan kaikilta vanhemmilta naisihmisiltä, joilla oli hetki aikaa keskustella. Se miten näihin neuvoihin suhtautui, riippui toki ihan omasta itsestään, mutta ei lopettanut niiden tulvaa. Toki niitä arvostinkin, koska opin paljon, vaikkapa nyt hedelmien ostamisesta tai oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tietysti pyykkitelineistä ja keittiönverhoista. Mutta ehkäpä olisin pärjännyt vähemmälläkin neuvonnalla.
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Ystäväksi otettu
Petran innoittamana päätin jakaa pari ajatuksiani saksalaisista ystävistäni. Kuten Petrakin ohimennen mainitsi; suurin osa meistä ei osaa ajatella ulkomaalaista läheisenä ystävänä, vaan ulkomaalaiset ovat yksiselitteisesti ulkomaalaisia: on helpompi vedellä rajoja meihin ja teihin kuin elää niistä piittaamatta ja nähdä ihminen hassun aksentin sekä kummallisten tapojen takana.
Ystäväksi ulkomaalaiselle
Pari viikkoa sitten vietimme ystävieni kanssa vuosittaisen viikonlopun naisporukassa. Tapanamme on valita koteeksi jokin saksalainen kaupunki, junailla perille, vuokrata pyörät viikonlopuksi ja kruisailla niillä terassilta toiselle. Loppuillaksi pyörät pääsevät telineeseen lepäämään ja vaihdamme jalkaan tanssikengät. Tämän vuoden kohteeksi oli valikoitunut Bremen, ensi vuonna suuntaamme Oktoberfestille Müncheniin.
Nämä ystävät olen saanut parisuhteen kautta. He ovat siis miehen koulukavereiden puolisoja. Koulukaveruksilla on tapana tehdä vuosittain kolme reissua: miehet, naiset ja kaikki yhdessä. Jokainen on siis oikeutettu osallistumaan näistä kahteen. Viime vuosina kaveriporukkaan on kuulunut myös yksi sateenkaaripariskunta, mutta tämä uusi puoliso ei ole vielä äänestänyt jaloillaan kumpaan ryhmään hän ennemmin kokee kuuluvansa, miehiin vai naisiin. Ymmärrettävästikin häntä ei otettaisi mielellään mukaan miesten viikonloppuun, koska miehet keskustelevat myös parisuhteistaan, mutta en tiedä kokisiko hän olonsa luontevaksi naistenkaan seurassa. Nähtäväksi jää.
Kun tapasin nämä naiset miehineen ensimmäistä kertaa, en juurikaan osannut saksaa muutamaa fraasia enempää. Olin kyllä opiskellut lukiossa c-saksan tyydyttävästi, mutta olin sen myös kiitettävästi unohtanut. Onneksi kaksi heistä uskalsi puhua jonkin verran englantia. Kun vuosia myöhemmin Saksaan muutettuani suuntasin ensimmäistä kertaa naisten viikonloppuretkelle - joka muuten oli ollut muutaman vuoden tauolla lisääntymissyistä - osasin jo jonkin verran keskustella, mutta tiesin, että kanssani jutustelu vaatii kuulijalta paljon, koska toisinaan minua oli vaikea ymmärtää, toisinaan en löytänyt lainkaan oikeita sanoja.
Nämä naiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan kanssani keskusteltiin aksentista ja virheistä huolimatta. Vuosien myötä puheeni muuttuu sujuvammaksi, mutta arvostan heidän alun ennakkoluulottomuuttaan sekä kärsivällisyyttään minua kohtaan. Olin ja olen yksi heistä, vaikka olenkin ulkomaalainen. En edes löydä sanoja kuvailemaan, miten paljon arvostan heidän ystävyyttään.
Terapeuttista naurua
He tietävät, että kaikki on minulle vähän hankalampaa, siis aivan yllättävätkin asiat, eikä tyhmiä kysymyksiäni naureskella, vaikka hassuille kielivirheilleni kyllä nykyisin naureskellaan - mutta näille jaksan kyllä itsekin nauraa. Koen sen itse asiassa vapauttavan tunnelmaa hieman, että virheilleni nauretaan, jos ne kerran naurattavat. Niille naureskelua ei siis ainakaan tarvitse välttää sen takia, että olen ulkomaalainen, olenhan yksi heistä. Saanhan usein kuunnella ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut saksaa viime vuosien aikana. Tästä minun on puolestani kiittäminen heitä.
He ovat kaikki kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja vaikka muutama heistä on muuttanut opiskelujen takia muutamaksi vuodeksi isommalle paikkakunnalle, ovat he kaikki palanneet takaisin kotikulmille, kun perhettä on alettu perustaa. Erilaisista taustoista ja elämäntavoista huolimatta elämme kaikki aika samanlaista arkea, jonka tärkeitä elementtejä ovat perhe, monenmoiset työkuviot ja ystävät - vaikka ensivaikutelma voisi olla toinenkin. Eihän taustamme ole ensi näkemältä lainkaan samanlaiset.
Ystäviä naapurista
Toinen ystäväporukka, johon minut otettiin ennakkoluulottomasti mukaan oli Hampurin naapuruston naiset. Tässäkään porukassa en alussa loistanut keskustelutaidoillani, mutta tapaamiset oli minulle mittaamattoman arvokkaita, koska ilman näitä naisia ei minulla olisi ollut päivittäin mahdollisuutta keskustella naistenjuttuja saksaksi enkä olisi nähnyt yhtä läheltä, millaista arki on supisaksalaisessa perheessä sekä millaisia ilon- ja riidanaiheita supisaksalaisten arkeen kuuluu. Ja niin, aika samanlaisia ovat, ainakin riidanaiheet.
Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.
Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.
En tiedä, miten ennakkoluulottomasti itse suhtautuisin maahanmuuttajataustaisiin ystäväehdokkaisiin, jos itse en sellainen olisi. En tiedä miten mukavaa olisi kuukausikaupalla pinnistellä jatkuvasti, että ymmärtää toista. Toivon kuitenkin että useammat jaksavat tämän alkukankeuden, koska ystäviä voi löytyä yllättävistäkin paikoista eikä heitä ole koskaan liikaa.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Liian kiltti jonottaja
Loma miehen kotikonnuilla päättyi lentokenttäkaaokseen. Pääsimme matkaan puolisentoista tuntia myöhässä, koska lentokentän jokainen tietokone tilttasi jonottaessamme lähtöselvitykseen. En koskaan aikasemmin ollutkaan tajunnut, miksi useammat lentoyhtiöt päästävät lapsiperheet priority-jonoon, ennen kuin en sinne päässyt (koska halpalento) ja poikkeustilanteen vuoksi jonotin kaksivuotiaan kanssa helteisellä lentokentällä melkein kolme tuntia. Lentokenttävirkailijat hoitivat hommansa poikkeustilanteessa erinomaisesti, mutta jäin kaipaamaan naiset ja lapset ensin -asennetta, johon Saksassa harvemmin törmää.
Turvatarkastuksen jälkeen päädyin lastaamaan lapsen ja tavarat pantilliseen käsimatkatavarakärryyn (jossa sarjakuvin kielletään lapsen kuljetus) ja spurttijuoksuun. Lähtöselvityksessä kun eivät osanneet kertoa, miten kauan kone odottaa. Lopulta olimme koneessa toiseksi viimeisinä. Suurin osa matkustajista oli ehtinyt laukkunsa jättää ennen tietokonetilttiä, joten heille ongelmat ilmenivät vain portilla ja koneessa odotteluna.
Vika lienee minussa itsessäni. Olen perusluonteeltani aivan liian kiltti jonottaja. Poikkeustilanteessa pitäisi ryhtyä röyhkeämmäksi ja ottaa kyynärpäät käyttöön eikä taakseen saisi vilkuilla. Lapsi kainalossa ei auta, ei edes huutava lapsi eikä varsinkaan, jos matkustat lapsen tai kahden kanssa yksin. Armoa emme saaneet myöskään matkustamohenkilökunnalta, vaan juomatarjoilua saimme odottaa koneeseen pääsyn jälkeen vielä puolitoista tuntia. Se on aika pitkä aika kaksivuotiaalle, siis ensin reilu kaksi tuntia jonossa, sitten puolitoista koneessa.
Mitä tästä opin? Vaikka lähtisin lapsen kanssa tunnin lennolle, pakkaan eväät koko loppupäiväksi. Loppujen lopuksi olin kuitenkin ihan tyytyväinen, että pääsimme kotiin ja muut jonottajatkin pääsivät koteihinsa ja lomillensa.
maanantai 30. toukokuuta 2016
Loma entisillä kotikulmilla
Ongelmat alkavat jo pakatessa, kun ei oikein osaa ajatella pakkaavansa lomamatkaa varten. Tuntuu vähän kuin olisi kotiin menossa, mutta ei sitten kuitenkaan, koska koti on jo taas jossain muualla. Sitten kuin matkan laatua itselleen todistellakseen pakkaa tavallistakin säntillisemmin ne lomatarvikkeet mukaan.
Matka jatkuu lentokentältä sukulaisiin, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sukulaisiin, josta rakkaan ystävän luo kylään, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sitten viimein kotiin. Kotimaansa asukkeja voisi moinen pyöritys pyörryttää.
Matka jatkuu lentokentältä sukulaisiin, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sukulaisiin, josta rakkaan ystävän luo kylään, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sitten viimein kotiin. Kotimaansa asukkeja voisi moinen pyöritys pyörryttää.
![]() |
| Matkamaisemia miehen kotikonnuilta. |
Sitä tietää hyvin minne on menossa ja millainen sää siellä on, mutta vaikeampi on ajatella, että arjen askareiden sijaan on tosiaankin tarkoitus lomailla. Tai ainakin jotain sinne päin. Siis ilman hotellia, uima-allasta ja illallisen jälkeisiä auringonlaskuja. Tiedossa on tosin sukulaisia, ystäviä ja vanhoilla kulmilla herkitelyä. Siis paljon rakkaita, rakkautta ja niitä kotikulmia, ei niinkään lepoa ja uuden etsintää.
Monta kertaa, jo viikkoja ennen varsinaista lomaa, huomaa miettivänsä keitä kaikkia täytyy tavata, mutta tapaamisia ei sitten saakaan sovittua. Yllättää itsensä ajattelemasta, että turha sitä on kalenteria liiaksi täyttää, ettei mene juoksemiseksi, vaikka varsinainen syy on kaveriähkyn ja siitä johtuvan henkisen krapulan välttely. Kaikki vois olla hetken kuin ennenkin, paitsi ettei ole, ja että jos nyt niin näyttää melkein olevankin, kotiutuminen uuteen paikkaan saa takapakkia. Parempi siis pysytellä turistina ja nauttia lomahetkistä niiden muutaman kanssa, joita tapaa.
![]() |
| Futuristisempi menopeli |
Jos joku teistä klaaraa tämän kaiken vähän paremmin, kertokaa salaisuutenne.
torstai 19. toukokuuta 2016
Pyöräillen paikasta toiseen
Miljoonametropolin keskustaan muuttaminen tarkoitti meille autosta luopumista. Täytyy myöntää, että etukäteen mietimme paljon, miten selviämme lapsen kanssa autotta, vaikka lapsi tuskin autoa kaipaa. Taitaa autot olla vanhemmille tärkeämpiä. Paikallisen ystäväperheen mukaan autosharing on näillä kulmilla helppoa, kunhan lastenistuin on omasta takaa, joten päätimme yrittää. Jos autoton elämä osoittautuisi liian hankalaksi, oli varasuunnitelma ottaa miehelle töistä tarjottu auto.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Autosharingia emme ole vielä alkaneet selvitellä, eikä viikonloppureissullekaan ole vielä pohdittu vuokra-autoa. Sen sijaan käytämme paljon julkisia, junia, jolloin nappaamme lapsen usein kantorinkkaan, sekä pyöriä, vaikka en ensimmäisten viikkojen pyöräkokeilujen jälkeen uskonutkaan uskaltavani pyöräillä lapsi kyydissä. Nyttemmin olen huomannut, miten paljon nopeammin pyörällä paikasta toiseen pääseekään, kunhan suunnittelee reitit oikein! Vaikka sivukaduilla pysyttely pidentää matkaa vähäsen, olemme silti paljon nopeampia kuin muuten olisimme. Harvemminhan sitä lapsen kanssa toiselle puolelle kaupunkia suunnataan, ja miten paljon enemmän sitä sivukaduilla kaikenlaista näkekään (kissoja, oravia, lintuja ja koiria!), kun liikenteen melulta on avoinna muille aistiärsykkeille.
![]() |
| Kunnon eväät mukaan! Istuimia meillä on kaksi: tällainen jota ei voi säätää, sekä sellainen jonka selkänojan saa laskettua. Päikkäriaikaan suosimme jälkimmäistä. |
Vaikka toitotan monesti paikallisten tapojen omaksumisen tärkeyttä ja sulautuvani valtaväestöön melko nopeasti, pyöräily on minun yhden naisen vastarintani. Siitä en halua luopua, vaikka kuinka herättäisin kummastusta lapsen kanssa pyörän päällä.
Yhdellä ensimmäisistä pyöräretkistämme muutamaa vuotta nuorempi cityläinen tuli kertomaan, miten hän kunnioittaa mutta silti ihmettelee, miten te äidit teette sen. Niin minkä? Pyöräilette jälkikasvunne kera täällä miljoonakaupungissa. Valitettavasti minun piti tuottaa hänelle pettymys ja kertoa meidän meidän muuttaneen Lontooseen edellisviikolla ja että kokeilukertoja tässä vedellään, enkä niiden perusteella ollut kovin vakuuttunut lapsen kanssa pyöräilyn mahdollisuuksista tuolloin. Pettymystä tasoittaakseni kerroin meidän kyllä pyöräilleen entisessä kotikaupungissamme, jossa sielläkin oli lähes pari miljoonaa asukkia, mutta tämä ei enää vakuuttanut keskustelukumppaniani cityperheen pyöräilymahdollisuuksista.
![]() |
| Ainut mikä pyörästä ja kantorinkasta puuttuu, on tällainen torkkutuki. |
Tuolloin en ollut vielä ymmärtänyt vältellä pääkatuja ja pysyä pois tietyiltä sivukaduiltakin ruuhka-aikoina. Googlen ehdottama reitti ei siis ole paras mahdollinen pyöräilevälle kaupunkilaisäidille, vaan paras reitti löytyy etsimällä ja olosuhteet mukaan laskien. Kahden vilkkaan pääkadun läheiset sivukadutkin ovat vilkkaita ruuhka-aikoina, mutta mitä kauempana pääreiteistä ollaan, sitä vähemmän autoja on.
Näiden oivallusten jälkeen alkoi pyöräily taas maistua, ja viimeksi viiletimme pyörän päällä tänä aamuna. Hiljaisilla sivukaduilla uskaltaa jopa ottaa niin kovat vauhdit, että takapenkiltä alkaa kuulua riemunkiljahduksia, ja mikäs sen ihanampi aamun aloitus olisikaan.
lauantai 14. toukokuuta 2016
Hiljaisia nuo suomalaiset
Pari kuukautta sitten kuulin eräältä aikuiselta suomalaissyntyiseltä kolmannen kulttuurin kasvatilta kiinnostavan, vaikkakin ensi kuulemalta aika kliseisen, mielipiteen. Hänen mielestään suomalainen kulttuuri rajoittaa ihmisten sosiaalista kanssakäyntiä paljon, ja tästä syystä hän koki suomalaisten elämäntyylin varsin yksinäiseksi. Hän asui ensi kertaa Suomessa vasta aikuisella iällä, joten hän ei ollut sosiaalistunut supisuomalaiseen kulttuuriin lapsesta asti. Helpotuksen tiukahkon sosiaalisen koodiston kanssa elämiseen toi kuitenkin lähempi tutustuminen japanilaiseen kulttuuriin, jonka käytösnormit hän totesi vieläkin tiukemmiksi.
Uskoisin, että edellisen voi monikin Suomessa kasvaneista ulkosuomalaisista allekirjoittaa. Ulkosuomalaisuuden alkuaikoina Suomessa niin puhelias suomalainen onkin se hyvin stereotypiaa toteuttava hiljainen suomalainen kaikkialla muualla, kunnes sitten alkaa pikku hiljaa omaksua kaikenlaisia vaikutteita ympäröivästä kulttuurista. Vaikka ympäröivä kulttuuri näkyy ensin ehkäpä vain jääkaapissa, näkyy se ennemmin tai myöhemmin myös käytöksessä.
En voi sanoa olevani kolmannen kulttuurin lapsi, mutta jossain määrin irti useamman kulttuurin normaalia koskevistä säännöistä. Jos teen jotain omituista, hassua tai väärää täällä Briteissä (tai Saksassa tai ihan missä vain Pohjoismaiden ulkopuolella) saan luultavasti osan siitä anteeksi, koska en selvästikään ole britti (enkä saksalainenkaan). Jos tekisin jotain omituista Suomessa, minulle varmastikin tuhahdeltaisiin vähän todennäköisemmin, koska en ulkonäöltäni enkä puheeltani erotu alkuasukkaista juurikaan, ja minun siis odotettaisiin noudattavan kirjoittamattomia käytössääntöjä kuten kunnon suomalaisen kuuluukin.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Paluumuuttohaaveista
Aina silloin tällöin jokainen ulkosuomalainen varmasti mietiskelee paluuta kotimaahan; onnistuisiko, sujuisiko helposti vai onko se sittenkään järkevä ajatus. Juhlapäivien tienoot ja kesälomailut ovat varmasti piikkejä paluumuuttohaaveille. Toisilla paluuhaaveet voivat olla totisempia, toisilla kaukaisempia, joiden ei koskaan oletetakaan toteutuvan. Joillekin riittää vain ajatus siitä, että joku päivä voi vielä palata. Toiset haluavat konkreetimpaa keskustelua ja alkavat suunnitella paluuta. Muille ulkosuomalaisille näistä harvemmin puhutaan.
Muutama ystäväni on lähtenyt takaisin vuosikymmenen tai kahden ulkomailla asustelun jälkeen. Päätökset ovat olleet loppuun asti mietittyjä ja ne ovat pitäneet, vaikka paljon on pitänyt taakseen jättää. Helppoa paluu tuskin on ollut, siis käytännön asioiden järjestelyn jälkeen, vaikka sitä ei ole minulle kerrottukaan. Olen kuullut monet ihastelut paperiasioiden setvimisessä: Puhelinliittymän sai kahdessa minuutissa! Ajanvaraus hoitui netissä! Sekä muista uusvanhan kotimaan ihanuuksista: Talkkari säätä lämpöpatterit vaikka itse olisi töissä, koska yleisavain! Kaiken voi maksaa nettipankissa! Uudelta parvekkeelta avautuu ihana metsämaisema! Naapurien kanssa ei tarvitse jutella!
Paluumuuttaja pääsee nauttimaan nostalgiasta sekä yksinkertaisesta elämästä: Pingviinituuteista, valoisista kesäöistä, nuotiomakkarasta ja hämyisistä talvi-iltapäivistä. Syysilma tuntuu raikkaalta ja järvivesi kylmältä. Verovirkailijaa ymmärtää, työkkärin ohjeet ovat yksinkertaiset eikä nettipankkia avatessa nouse verenpaine. Kaikki tarvittava löytyy ilman päiväkausien selvittelyä ja työpäivä lyhenee kertalaakista lounastauon verran. Mutta mitäs sitten jos ensimmäinen kesä onkin kylmä, syksy sateinen ja talvi leuto, haaleneeko rakkaus?
Monet uudet tavat täytyy myös unohtaa tai ainakin piilottaa: hissiin mennessä ei kuulu tervehtiä toisia, lounaan aluksi ei toivoteta ruokahaluja eikä todellakaan tilata viiniä ruuan kyytipojaksi, pubissa ei maksella toisille kierroksia eikä poskipusuja jaella kenellekään ja kahvilassa pöytään istutaan vasta kun on kahvi kaadettu ja maksettu.
Alku ei kuitenkaan välttämättä ole helppo: monet paluumuuttajat kokevat syrjintää työelämässä tai työhaastatteluissa eikä vapaa-ajan aktiviteetitkaan tule kotoa hakemaan. Paluumuuttajan tarvitsee tehdä töitä asettuakseen ihan yhtä lailla kuin maahanmuuttajan, mikä voi omassa kotimaassa tuntua oudolta. Mitä kauemmin on oltu pois, sitä enemmän on työnsarkaa. Jos on vielä opiskellut tutkinnonkin ulkomailla, voi joutua sen laatua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa, varsinkin jos opiskelumaa tai -kaupunki ei ole keskustelukumppanille tuttu. Kotoutumisen tohinoissa voi huomata joutuneensa me–te-jaottelun ulkoringille ei kenenkään maalle, josta on yritettävä takaisin muiden alkuasukkaiden joukkoon.
Meille paluumuuttohaaveet ovat aika kaukaisia, mutta silti silloin tällöin mielessä. Olemme sopineet, että Suomeen muuttoa aletaan miettiä konkreetimmin, jos toiselle meistä on töitä tarjolla. Silloin tällöin käymme haastatteluissa, vaikka etsimme töitä aika verkkaiseen tahtiin ja varsin passiivisesti. Yritämme kuitenkin luoda ja pitää yllä jonkinlaisia verkostoja. En kuitenkaan usko, että paluumme konkretisoituu lähitulevaisuudessa. Syitä tälle on monia; sekä yhteiskunnallisia että ammatillisia.
Emme silti halua unohtaa ajatusta kokonaan, joten toisinaan keskustelemme siitä. Silloin tällöin kun ajatus Suomeen muuutosta näyttää ajatuvan kauemmas ja kauemmas, alamme selailla myynnissä olevia mökkejä ja haaveilla omasta kesäparatiisista.
maanantai 18. huhtikuuta 2016
Sarjamuuttajan ystävyydet
Kun nyt olen ollut viime vuodet ystäväbisneksessä useinmiten etsivällä kannalla, ystävyyssuhteiden kiemuroita on tullut mietittyä aika paljon monelta eri kantilta. Joka muuton jäljiltä jää useampi ystävä netti- ja puhelinyhteyksien päähän, ja asettumisen jälkeen on aika etsiä uusia, vaikka miten kaipaisi niitä entisiä. Ystävät on elämän suola ja monessa tilanteessa tosi tarpeen, joskus puolisoakin tarpeellisempia. Eikä aina ja kaikilla ole puolisoa. Ystäviin siis kannattaa panostaa.
Päätin kirjoittaa aiheesta, koska kuulen usein koulukavereitteni ihmettelyä siitä, miten jaksan aina aloittaa alusta ja etsiä ystäviä, kerta toisensa jälkeen. Tämä kun ei ole valinnaista, se on olosuhteiden asettama pakko.
Päätin kirjoittaa aiheesta, koska kuulen usein koulukavereitteni ihmettelyä siitä, miten jaksan aina aloittaa alusta ja etsiä ystäviä, kerta toisensa jälkeen. Tämä kun ei ole valinnaista, se on olosuhteiden asettama pakko.
Olen ollut todella onnekas, koska olen aina onnistunut löytämään ihania ihmisiä. Pääpainoa en kuitenkaan voi laittaa sanalle aina, koska joskus on mennyt uudessa paikassa pitkäänkin, ennen kuin ystävänhahmoinen sielunkumppani on löytynyt.
Ystävyyssuhteessa mielestäni on parasta se, että voi antaa toiselle jotain. Auttamisesta ja antamisesta tulee aina hyvä mieli. Lempisanontani ystävyydestä onkin hädässä ystävä tunnetaan. Vaikka tämän usein kuulee negatiivisessa kontekstissa, itse en näe sitä lainkaan negatiivisena. Ehkäpä näenkin sen eri valossa juuri ulkomaan vuosieni takia. Koska minulla ei ole aina ollut perhettä auttamassa, on ollut tilanteita, joissa ystäviä on todellakin arvostettu.
Hankalinta ystävyyssuhteessa on puolestaan sen muutokset: kun yhtäkkiä lähellä asuneesta luottokaverista tuleekin etäkaveri. Muuton kiireiden takia ei ehdi ottaa yhteyttä useampaan viikkoon, vaikka mietiskelty on varmasti puolin ja toisin.
Hankalinta ystävyyssuhteessa on puolestaan sen muutokset: kun yhtäkkiä lähellä asuneesta luottokaverista tuleekin etäkaveri. Muuton kiireiden takia ei ehdi ottaa yhteyttä useampaan viikkoon, vaikka mietiskelty on varmasti puolin ja toisin.
Ei ystävien etsiminen suinkaan helppoa ole ollut. Kerta toisensa jälkeen sitä joutuu patistamaan itsensä liikkeelle ilman välittömiä takeita onnistumisesta.
Useinmiten ulkomaille asetuttuaan aloitetaan kaverinhakukierrokset kollegoista tai maanmiehistä. Jos kollegat ovat kiireisiä ja maanmiesten seura ei kovin houkuttele – juurihan sieltä lähdettiin – menee helposti sormi suuhun. Kadulla kuitenkaan ystäviin harvemmin törmää, joten jotain täytyy tehdä. Paikallinen puoliso auttaa hyvään alkuun, mutta mitä tehdä ilman sellaista?
Helpoimmalla varmasti pääsee, jos onnistuu tapaamaan ihmisiä, joilla on samankaltainen elämäntilanne, samoja kiinnostuksen kohteita tai samankaltaisia harrastuksia. Joku voisi vielä lisätä, että samankaltainen tausta auttaa myös, mutta itse haluan ajatella, että jaksan tutustua sellaisiinkin ihmisiin, jotka tulevat erilaisista asetelmista kuin minä itse. Sanotaanhan että ystävät rikastuttavat elämää.
Jos haluaa takeita onnistumiselle eikä tykkää investoida tyhjään, kannattaa analysoida omaa käyttäytymistään: kuunteleeko mieluummin vai tykkääkö rupatella paljon. Hiljainen pohjoismaalainen ja ujo latino voi olla hyvä pari, mutta joskus puhelias spaniaardi saa ujon skandinaavin löytämään kadoksissa olleen juttelijansa tai sitten kuulijaa kaivannut löytää sen, joka mieluiten kuuntelee. Keskustelubalanssi on kuitenkin hyvä yrittää pitää, jotta tapaamisista jää molemmille jotain käteen.
Helpoimmalla varmasti pääsee, jos onnistuu tapaamaan ihmisiä, joilla on samankaltainen elämäntilanne, samoja kiinnostuksen kohteita tai samankaltaisia harrastuksia. Joku voisi vielä lisätä, että samankaltainen tausta auttaa myös, mutta itse haluan ajatella, että jaksan tutustua sellaisiinkin ihmisiin, jotka tulevat erilaisista asetelmista kuin minä itse. Sanotaanhan että ystävät rikastuttavat elämää.
Jos haluaa takeita onnistumiselle eikä tykkää investoida tyhjään, kannattaa analysoida omaa käyttäytymistään: kuunteleeko mieluummin vai tykkääkö rupatella paljon. Hiljainen pohjoismaalainen ja ujo latino voi olla hyvä pari, mutta joskus puhelias spaniaardi saa ujon skandinaavin löytämään kadoksissa olleen juttelijansa tai sitten kuulijaa kaivannut löytää sen, joka mieluiten kuuntelee. Keskustelubalanssi on kuitenkin hyvä yrittää pitää, jotta tapaamisista jää molemmille jotain käteen.
Keskusteluissa kannattaa alkuun myös muistaa jutteluaiheiden kulttuurisidonnaisuus. Vaikka luottoystävien kanssa keskustelunaiheet ovat aika samoja joka kulttuurissa, tutustumisvaiheessa tarkkailen ympäristöäni ja pysyttelen valtavirrassa. Jos molemmat ovat ulkomailla, varsinaista sitovaa kulttuuria ei ole ja ystävystyminen on nopeampaa. Itse suitsin ironiaani, kun en ole suomalaisessa seurassa, vaikka tiedän että juuri sen takia meitä herttaisina pidetään. Pieninä annoksina. Liika on liikaa.
Mihin kuuluu katsella? Itse olen tällaisessa tilanteessa aloittanut liudan uusia harrastuksia sekä tavannut ihmisiä, joilla on ollut jonkinlainen intressi kotimaahani. Uudet harrastukset eivät ole olleet kaikkein toimivin kikka, koska se uusi harrastus voi olla uuden ystäväkandidaatin intohimo, siinä missä itselle se osoittautuukin varsin tylsäksi toiminnaksi. Fennofiilitkään eivät aina ole olleet kanssani samalla aaltopituudella, mutta monia mukavia tuttavuuksia ole tehnyt.
Mistä näitä ihmisiä löytyy, jos oma verkosto uudessa maassa on vielä kovin pieni? On olemassa useampikin portaali, joita olen menneinä vuosina käyttänyt. Olen suosinut Internationsia ja Meetupsia. Viimeisin näistä on mielestäni helpompi käyttää, koska sieltä voi heti sisään kirjauduttuaan valita mieleisensä tapaamisen ja lähteä mukaan vaikkapa jo samana iltana, ja mikäli mieleistä tekemistä ei löydy, voi perustaa oman tapaamisen. Nuoremmilla on varmasti nuorekkaampia vinkkejä kuin minulla, mutta nämä ovat olleet aktiivisia omissa kaupungeissani, kun tarvetta on ollut.
Tärkeää on myös tavata paljon ihmisiä, vaikka jotkut tuntuisivat vähän omituisiltakin. Niillä omituisilla kun voi olla tosi mukavia tuttuja, joita ei ikinä tapaisi, ellei viettäisi aikaa niiden ensimmäisten tuttujen kanssa. Lisäksi ne vähän omituiset voi alkaa tuntua mukavemmilta, kun jomman kumman elämään ilmenee jotain mitä sillä toisella on jo – kuten nyt vaikka työ, samanmaalainen kummallinen puoliso tai sitten vaikka napero.
Mistä näitä ihmisiä löytyy, jos oma verkosto uudessa maassa on vielä kovin pieni? On olemassa useampikin portaali, joita olen menneinä vuosina käyttänyt. Olen suosinut Internationsia ja Meetupsia. Viimeisin näistä on mielestäni helpompi käyttää, koska sieltä voi heti sisään kirjauduttuaan valita mieleisensä tapaamisen ja lähteä mukaan vaikkapa jo samana iltana, ja mikäli mieleistä tekemistä ei löydy, voi perustaa oman tapaamisen. Nuoremmilla on varmasti nuorekkaampia vinkkejä kuin minulla, mutta nämä ovat olleet aktiivisia omissa kaupungeissani, kun tarvetta on ollut.
Tärkeää on myös tavata paljon ihmisiä, vaikka jotkut tuntuisivat vähän omituisiltakin. Niillä omituisilla kun voi olla tosi mukavia tuttuja, joita ei ikinä tapaisi, ellei viettäisi aikaa niiden ensimmäisten tuttujen kanssa. Lisäksi ne vähän omituiset voi alkaa tuntua mukavemmilta, kun jomman kumman elämään ilmenee jotain mitä sillä toisella on jo – kuten nyt vaikka työ, samanmaalainen kummallinen puoliso tai sitten vaikka napero.
Miten olen onnistunut pitämään yhteydet kavereihin? Varsin vaihtelevalla menestyksellä eri aikoina. Haluan kuitenkin ajatella, että ystävät säilyvät ystävinä, vaikka elämä ja tilanteet muuttuvat eikä aika riitä aina kaikkeen. Kun sain lapsen, tuntui helpommalta kirjoitella ja jutella niille, joille oli viime vuosina myös syntynyt muksuja, vaikka en halunnut ajatella, että naperottomat jäävät kokonaan ilman huomiotani. Nyt kun tilanne on omassa pääkopassa tasoittunut, yritän pitää enemmän yhteyttä niihin ystäviini, joihin yhteydenpito jäi viimeisten vuosien aikana vähemmälle. Muuttojen myötä huomio on aina alkuun keskittynyt uusiin kuvioihin, mutta jossain vaiheessa sitä sitten riittää taas huomiota niille vanhoillekin ystäville, vaikka pääpaino on hyvä pitää tässä ja nyt.
Vaikka en yksi kesäloma ehtisi tavata jokaista tärkeää ihmistä Suomessa (ja nykyisinhän yritän vältellä kaveriähkyä), seuraavana kesänä voi käydä parempi tuuri tai sitten saan vuoden aikana odotettuja kyläläisiä.
Jos jotain hyvää voi tästä jatkuvasta muuttamisesta kavereiden näkökulmasta nähdä, niin aina on kyläreissulla jokin kiva uusi kaupunki katsastettavana ja riittääpähän ainakin juteltavaa, kun ei olla pitkään aikaan nähty!
Jos jotain hyvää voi tästä jatkuvasta muuttamisesta kavereiden näkökulmasta nähdä, niin aina on kyläreissulla jokin kiva uusi kaupunki katsastettavana ja riittääpähän ainakin juteltavaa, kun ei olla pitkään aikaan nähty!
Viikonlopun saimme viettää monenlaisessa ystäväseurassa. Yhdet löysimme netistä, toiset olivat opiskelututtuja ja yksiin törmäsimme varsin hassussa paikassa. Mies haki lentokentältä Suomen-vieraita, ja alkoi ajankuluksi jutella viereisen penkin äidin kanssa, jolla oli samanikäinen tyttö. Siitä se sitten alkoi... Mikä on yllättävin tilanne missä sinä olet tulevaan ystävään törmännyt?
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)

















