SOCIAL MEDIA

maanantai 16. tammikuuta 2017

Asiaankuuluvalla aksentilla

Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomioni siihen, että kun napero puhuu suomea isälleen, tekee hän sen aika kuuluvalla saksalaisella aksentilla. Viime viikkoina olen kuunnellut usein sivusta, kun lapsi on ikään kuin opettanut isälleen suomea. Isänsä aloitteesta, ei napero vielä ole itse tehnyt aloitteita opettaa suomea kenellekään.

Onhan tästä tutkimustuloksiakin. Kaksikielisten aksentti muuttuu hiuksenhienosti ympäristön mukaan. Siis kun saksansuomalainen puhuu Saksassa suomea tai kun hän tekee saman Suomessa on havaittavissa pienen pieniä eroja – ei siis mitään ihmiskorvin kuultavaa, mutta jotain puheelle tapahtuu. Aika hurjaa, miten helposti mukaudumme ympäristöömme ja vielä ihan huomaamatta.

Jotakuta voi kiinnostaa, miksi mukautamme puhetapaamme – siis aksenttia. Kaikenlaisella mukautumisella haetaan ympäristön hyväksyntää eli ryhmän jäsenyyttä, ja se voi tapahtua huomaamatta. Tilanteen altavastaaja mukautuu yleensä enemmän kuin johtohahmo. Jos joskus on kiinnostunut testaamaan puhekumppaninsa mielipidettä itsestään, voi tehdä vaihvihkaisen eleen, kuten kallistaa päätään tai hipaista korvaansa, jos toinen tekee jotain samanlaista, on yhteisen sävelen etsintä alkanut. 

Kerran puutuin kuitenkin pelin kulkuun. Mies kysyi naperolta, miten jotain sanotaan suomeksi – en nyt muista mitä. Oikea vastaus kuulosti enemmän saksalta kuin suomelta, ja sanoinkin, että tuo oli kyllä saksaa, ei suomea. Napero naurahti, ja sanoi saman ilman aksenttia, ihan supisuomeksi. Tietoista touhua siis. Ei syytä huoleen.



torstai 5. tammikuuta 2017

Paljon, paljon jäätelöä!

Kolmas kieli jäi muuton myötä pois arkipäivästä ja naperon kieliympäristö muuttui muutenkin aikamoisesti lyhyen ajan sisällä. Vähemmistökielestä, suomesta, tuli loppuvuoden ajaksi enemmistökieli. Maanantaina taasen palasimme viiden viikon jälkeen Saksaan, joten suomi jäi vähemmistöön. Yhden kielen jäätyä pois odotin kahden jäljelle jäävän sanaston hurjaa kasvua sekä tietysti suomen saavan hetkeksi vähän dominantimman asemman saksaan verrattuna.

Jälkimmäinen oli ehkä vähän enemmän toiveajattelua, koska perheen saksanpuhuja on myös Suomessa. Ympäristökieliasemasta huolimatta suomen määrä tuskin merkittävästi muuttui naperon arkipäivässä, mutta puhujien määrä moninkertaistui – ja tämä näkyi ja näkyy edelleen naperon puheessa. Tällä hetkellä suomi ja saksa vaikuttavat olevan aika balanssissa, mutta saksankielisen päiväkodin aloitus näkyy varmasti pian. Täytyy vain pitää huoli, että ehdimme pitää tarpeeksi yksikielistä suomenkielistä aikaa (ks. lisätietoa alla olevasta linkistä) ja että kielet kehittyvät rinnakkain.

Näiden viikkojen ajan en ollut aivan yksin vastuussa suomenkielisistä aktiviteeteista. Vastuunjaon myötä napero oppi liudan synonyymeja monille sanoille, ja paljon, paljon asioita, joita hän tuskin minulta kuulisi. Itsehän sitä käyttää aika muuttumatonta sanastoa, varsinkin oman lapsen kanssa. Ystävien kanssa sitä puhuu useammasta asiasta ja tekee tyylillisiä valintoja (lue: käyttää synonyymeja), joita taaperon kanssa ei niin käytä. Tästä syystä lapsen voi olla vaikea ymmärtää muita kotikielen puhujia kuin omia vanhempiaan, joiden sanasto vaihtelee vähemmän. Tästähän varoitteli Soile monikielisyysluennollaan.

Suomessa oltiin koko ajan uusien asioiden ympäröiminä. Lunta, jäätä, liukkaita teitä ja sauna – muutamia mainitakseni. Paljon oli siis opittavaa, mutta osoittautui napero myös taitavaksi assosioijaksi. Saksan Eis voi olla kontekstista riippuen suomeksi joko jäätelö tai jää, vaikka voi saksaksikin sanoa Eiscreme (tai Eiskrem tai Eiskreme – rakkaalla lapsella on monta nimeä), jos haluaa. Naperosta tuli siis varsinainen sauna- ja jäisten juttujen ekspertti, vaikka lunta saimmekin odotella kotiovelle asti.

Oppipahan tuo myös avartamaan diftongejaan ja käyttämään lounaismurteisia si-imperfektejä niinkuin kunnon länsisuomalaisen kuuluukin. 





Uusi kotikaupunkimme olikin laittanut maiseman nätiksi kotiinpaluutamme varten. Maa oli satanut lumesta valkeaksi yön aikana, ja ammulennon jälkeisen kotimatkan viimeisen osuuden saimme ihastella lunta auton ikkunasta. Ehdimme vielä vähän pelata lumisotaa ja nähdä yhden lumiukon, ennen kuin lumi suli pois. Toivottavasti ei jäänyt tälle talvelle ainoaksi kerraksi.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Hiljainen hippula vai pieni papupata?

Viimeksi, kun kirjoitin naperon kielien kehityksestä, aiheena oli hiljaisen kauden loppuminen. Siitä aloinkin pohtia hiljaisen kauden kognitiivista tehtävää. Siis että miksi ollaan hiljaa. Hiljaa kun eivät ole vain lapset, hiljaa ovat myös aikuiset uudessa kieliympäristössä.

Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.


Pari päivää sitten kuuntelin naperon pulinaa nannynsa kanssa. Vähän myöhemmin utelin hoitotädiltä, onko hänen nuorimmasta ja hiljaisimmasta hoidokistaan yhtäkkiä tullutkin kunnon papupata. Kyllä, kuului vastaus, mutta monet repliikit olivat suoria lainoja hoitokavereiden repliikeistä - niistä jotka loistivat kouluvuoden alettua poissaolollaan. Selitys yhtäkkiä puheliaalle lapselle on toki hiljainen kausi mutta myös ryhmädynamiikka. Hän ei enää ollutkaan pienin ja hiljaisin vaan viettää aamupäivät kahden nannynsa kanssa.

Jokaisella meillä on paikkamme ryhmässä. Napero oli nuorin ja sen lisäksi hiljaisin. Kun toiset aloittivat alkusyksystä koulun ja esikoulun, hän alkoi puhua enemmän. Hän alkoi ensin täyttää hiljaisuutta tutuilla repliikeillä, joita aikaisemmin kuuli hoitokavereiden suusta, mutta pikku hiljaa, päivä päivältä hän puhuu spontaanimmin ja ihan omia juttujaan.


Kuvat ovat edellisviikonlopun teatteriesityksistä. Ylempi naapuruston Little Angel -nukketeatterista, jonka Let's Fly esityksen kävimme katsomassa, alempi kokkolalaisen Soiva sammakko -teatterin Merkillinen muukalainen -lastenteatteriesityksestä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Olivat molemmat aika elämyksiä sekä vanhemmille että lapselle.



tiistai 17. toukokuuta 2016

Kielistä, kielloista ja uhmasta

Vauvoilta harvemmin kielletään muita kuin vaarallisia tai terveydelle haitallisia aktiviteetteja. Leikki-ikäisten kieltolista on sitten jo pidempi, koska kiellettyä alkaa vaarallisten aktiviteettien lisäksi olla myös kaikenlainen ei-toivottu toiminta.

Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.

Väittäisin, että kieltosana oli yksi ensimmäisistä sanoista, jonka napero oppi aikoinaan ymmärtämään. Ensin suomeksi, sitten saksaksi. Reilun puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana se on käynyt läpi monta (enemmän ja vähemmän redundanttia) transformaatiota: ei - eikö - eikä - nei - nein - no, ja nykyisin toki elää useammassa kielessä rinnakkain, eli ensimmäisenä opittu ei suinkaan ole jäänyt käytöstä pois, vaikka se oikeaa muotoaan hakikin. 

Nyt se on ilmestynyt keskusteluihimme englanniksi. Uhmaikäisen sanavarastossa se on saanut pienen lisämerkityksen; siihen liittyy enemmän uhmaa kuin muiden kielen vastineisiin. Lapselle se vaikuttaisi lisäksi olevan vähän vahvempi kielto kuin toisinaan tehottomaksi todetut ei ja nein ja usein se lisätään tehostamaan jompaa kumpaa: ei das, no! (suom. ei sitä, ei!)

Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi.  En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.

Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en  kyllä usko että tämä on pysyvää.







keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Koulutielle

Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.

Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.

Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.

Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.

Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...

Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.

Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.

Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.

Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.

Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?

Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.

Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...

Huisin pitkä liukumäki.
Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä.









maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kaksikielistä kakkua kuulemassa

Pari viikkoa sitten kävimme kuulemassa luennon monikielisyydestä, ja perheemme kielistrategia hiottiin noudattamaan uutta oppia kertaluennosta. Sen verran otettuja olimme luennoijan lupauksista. 

En voi sanoa, että strategiamme olisi kokonaan muuttunut, koska käytämme edelleenkin OPOLia omaan perheeseemme sovellettuna. Teimme vain muutaman korjausliikkeen – jolla oli jo viikossa suuri vaikutus lapsen vähemmistökielen, siis suomen, käyttöön. Lienee hyvä mainita, että käytössä on vain suomi ja saksa, englantia emme lapselle puhu. Englannissa olemme asuneet vasta reilun kuukauden, joten englannilla ei vielä ole varsinaista enemmistökielen asemaa lapsen arjessa, vaikka hän sitä päivähoidossa oppiikin. Lapsen saksa on edelleenkin enemmistökielen asemassa, koska hän asui Saksassa melkein kaksivuotiaaksi asti.

Instaani seuraavat ehkä huomasivatkin, että olimme kuuntelemassa Biligual Caken Soilea. Soile on pitkän linjan monikielisyystutkija, joka nykyisin pitää luentoja monikielisyydestä sekä opastaa vanhempia ja muita kasvattajia toiminallisempien kielistrategioiden äärelle. 

Kaikki monikielisten perheiden vanhemmat tuntevat kaksikielisyyden perusjargonin: joka tuutista niin paljon kuin mahdollista, varsinkin vähemmistökieltä, ja sitten ehkä tulee jonkinlaista tulosta, jos pystyy käymään pitkillä kesälomilla vähemmistökielen maassa. Tämä perusjargon ei kuitenkaan oikein lupaa mitään, vaikka kaikkensa sille pitää antaa. Kuka ostaisi auton, jota tarvitsee jatkuvasti päättömästi rassata ilman parempaa tietoa varsinaisesta viasta? Kuka ostaisi kengät, joita pitää jatkuvasti kiillotella monenmoisilla linimenteillä ilman lupauksia käyttöiästä? 

Itsekään en oikein ollut kovin myyty, mutta ajattelin, että näin tulee tehdä, onhan tätä paljon tutkittu ja kaikki tekeväthän näin muutkin vastuuntuntoiset vanhemmat.

Monikielisyyteen on monta reseptiä ja välineet valitaan itse. 

Mitä siis oikein opin luennolla?

Luennolla kuulin pari klassista totuutta kielestä, jotka olin kyllä jo ennenkin tiennyt, en vain koskaan ajatellut niitä lapsen kielen omaksumisen kannalta. Ensinnäkin kieli on kommunikaatioväline, puhumaan ei opi kuin puhumalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla, lukemaan lukemalla.

Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Siis tunnista kolmeen tuntia päivässä. Se on aika vähän, kun vertaa perusjargonin niin paljon kuin mahdollista -määrään. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.

Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.

Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.

Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.

Soilen mukaan vähemmistökielinen vanhempi arvioi dikielisen lapsensa kielitaidon usein paremmaksi kuin se oikeasti on. Sama lapsi kun on voinut taaperona puhua varsin hyvin ja selviytyy edelleenkin arkielämän tilanteista molemmilla kielellään. Vanhempi kuitenkaan ei huomaa, että lapsi ei välttämättä selviä samoista tilanteista, jos juttukumppani on muu kuin oma vanhempi. Osa lapsen "kielitaidosta" voi selittyä kontekstuaalisella tiedolla, eli hän tulkitsee tilannetta, ei sen kielellisiä viestejä.

Kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.

Me otimme Soilen opit heti käyttöön, ja kuten jo mainitsin, jo viikon jälkeen keskustelin naperon kanssa suomeksi. Meidän kahden suomenkielistä jutustelua ei haitannut edes se, että reilu viikon ajan saimme kylään useamman saksan puhujan, ja sitä tuli joka tuutista ja koko ajan. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että keskustelemme suomeksi! Lisäksi huomaan paremmin, milloin naperolta puuttuu jokin sana jommasta kummasta kielestä, ja tiedän sitä hänelle tarjota. Enää en oleta mitään, enkä usko ennen kuin kuulen.

Nyt tiedämme millä eväin eteenpäin ja parasta tässä on se, että uskon Soilea, saimmehan jo todisteitakin – ilman joka tuutista tulevaa virikettä sekä monen viikon kielikylpyjä yksikielisessä ympäristössä. Tämä toimii meillä ja ehkä teilläkin, joten mene kuulemaan häntä! Soilelta saa apua myös skypeitse.



torstai 17. maaliskuuta 2016

Hiljainen vaihe

Uudessa kieliympäristössä on varsin tavallista, että lapsi hiljenee hetkeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi ei alakaan käyttää (vaikkapa sitä) uutta ympäristökieltä vaan pysyy hiljaa. Lähipiiristäni olen kuullut, että hiljainen vaihe (silent period) voi kestää jopa vuosia, mutta että sitä ei välttämättä tule laisinkaan tai se ei välttämättä koskekaan uutta kieltä.

Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää: ollaanko hiljaa vai alkaako puhe soljua hoitotädin rutiinien myötä toistuvien repliikkien merkityksen valjetessa lapselle. 

Muutaman viikon kokemuksen perusteella voin sanoa, että meillä ollaan oltu ainakin hieman hiljempaa – siis minun kanssani. Varsinkin kun olemme ympäristöissä, joissa on paljon englanninkielisiä lapsia, ja kielen lisäksi tilakin on uusi. Aiemmin niin reipas puuhastelija tarvitsee vanhemman jatkuvasti viereensä. Rauhallisuus jatkui eiliseen asti, jolloin lapsi melkein liittyi muiden lasten piiloleikkiin läheisellä leikkikentällä. Ainut este piilottelulle oli se, että hän ei leikin periaatetta vielä ymmärrä, vaan juoksenteli iloissaan sinne tänne – sellaiseltahan se aloittelijan silmiin näyttää. Joka tapauksessa olin tästä aika yllättynyt viime viikkojen kokemusten jälkeen, mutta sitäkin iloisempi.

Hoitotädiltä olen toisaalta kuullut aivan muuta. Kun lapsi on tuttujen lasten seurassa, on hän kaikkea muuta kuin hiljaa, siis aivan oma itsensä. 

Yksi laulu lisää on kuitenkin todistetusti tullut omaksuttua englanniksi: Wheels in the bus go round and round, round and round... kuului eräs aamu, ei kylläkään spontaanisti, vaan lapsi lauloi videon mukana. Tämä on kuulemma naperon hoitokaverin lempilaulu, joten sitä lauletaan paljon, ja näin se sitten pääsi osaksi juniorinkin laulurepertoaaria varsin nopeasti. Hän kun on kova laulamaan, osaa lukemattomien lastenlaulujen sanoja sekä suomeksi että saksaksi ja lisäksi sepustaa toisinaan omia laulujaan.

Ja pari päivää sitten se tuli, ensimmäinen englannin spontaani lausahdus. Lapset olivat etsimässä jotain (en tiedä mitä, koska tämä on toisen käden tietoa), jonka sitten napero oli löytänyt ja todennut here it is. Reilu kaksi viikkoa siihen meni, joten taisi olla varsin nopeaa toimintaa. Hoitotäti oli tästä todella iloinen, mutta ei niinkään yllättynyt, koska lapsella on tapana toistella hänen sanomisiaan.

Hetken ehdin miettiä, että omaksuuko napero laisinkaan englantia. Kommunikointi hoitokaverien kanssa näkyi sujuvat varsin hyvin saksaksikin. Napero siis huuteli saksaa ja/tai omiaan ja hoitokaverit vastasivat saksaksi ja/tai omalla kielellään. Ehtipä hän jo opettaa hoitokaverilleen sanan: nein, joten kielenomaksuminen taitaa olla molemminsuuntaista.

Ei siis ainakaan aloitettu hiljaisuudella. Saas nähdä tuleeko hiljainen vaihe myöhemmin.




keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 3

Naperosta on tullut varsin taitava sanojen sepittäjä. Eräs aamu hän kuuli lentokoneen äänen heti herättyään ja totesin das flentää (fliegt+lentää=flentää). Kun otin tämän aamiaispöydässä puheeksi miehen kanssa, napero vain toisteli, flentää, flentää. Se ei siis ollut hetkellinen lapsus vaan ihan oikea sana sana.

Toinen kielirajat rikkova sana pääsi ensi kerran ilmoille parisen päivää sitten, kun legorekat menivät kaikki kerralla palasiksi: alle Legos sind kaputti, siis suomeksi kaikki legot ovat rikki, mutta saksalaisen kaput-sanan perään on ilmestynyt niin suomalainen loppu-i. Otin samalla aamiaisella tämänkin puheeksi, ja lapsi totesi kaputti kaputti, sekään ei siis ollut hetkellinen hairahdus vaan ihka oikea sana.

Suurkaupungin sininen hetki

En tiedä löytyykö Lontoosta tienoota, jossa lentokoneita pörräisi vähemmän, mutta epäilen. Neljä lentokenttää, joista kolmella vilkkaasti liikennettä, neljännellä vielä enemmän. Ensi alkuun pidin lentokoneen äänistä. Jatkuvasti yläpuolella kaartelevat lentokoneet kertoivat, että me ei olla ainoita, jotka juuri tulivat ja ovat vielä vähäsen hukassa. Nyt niihin on jo tottunut, vaikka pilvisenä päivänä niitä näkyy ja kuuluu vähän vähemmän.

Kun pari viikkoa sitten siirryimme pysyvämmin uudelle maalle, tuli myös kielikoktaileihin uusia mausteita. Yksi ensimmäisistä kolmikielisistä lausahduksista oli iskä auch morning. Kun vielä asuimme väliaikaisasunnossa, oli yksi lapsen lempipuuhista hihkaista vastaanottovirkailijalle heit saksalaisella hallolla. Tästä tulikin yksi päivien kohokohdista, sekä lapselle että yhdelle respoista. 

Yksi aamu aloimme opettaa lapselle morning-sanaa, koska hän tervehti respaa saksaksi. Lapsi mietti sanaa pitkään ja kertailin hänelle: äiti sanoo huomenta, iskä sanoo morgen ja setä sanoo morning. Lapsi huomasi pienen ristiriidan, koska iskä oli tosiaankin juuri sanonut morning respalle: iskä auch morning. Kaiken ne huomaa.

Lapsi poimi ympäristöstään paljon sanoja matkimalla. going down tarttui hissistä. thank you ravintolasta. Hoitotädinkin mukaan matkiminen tapahtuu kuin luonnostaan. Ehkäpä tämä yksi oire aikaisemmin diasoimastani reseptiivisyydestä. Spontaaneja englanninkielisiä sanoja ei ole vielä tullut (happy birthday -laulun lisäksi) ja yhden good morningin lisäksi.









maanantai 8. helmikuuta 2016

Päiväkotia ja mitä näitä nyt on

Muuttojärjestelyt ovat päässeet siihen pisteeseen, että meillä on osoite. Osoite! Osoite mahdollistaa maahanmuuttajalle monenlaisia asioita, kuten vaikkapa päivähoitopaikan haun.

Päivähoito on Briteissä turkasen kallista ja tarjonta varsin värikästä. Edellisessä postauksessa mainitsemani muuttoapulainen kertoikin erään asiakkaansa itkeneen lohduttomana, koska lapsi piti laittaa tarhaan, jossa nyt sattui olemaan tilaa määrätystä päivästä lähtien. Tarha oli kamala, mutta pakko on pakko, koska työt alkoivat heti.

Koska sitä haluaa tarjota lapselleen parasta ja tarvitsee aikaa töilleen, täytyy unohtaa sosiaalidemokraattinen yhteiskunta kunnallisine päivähoitoineen, tehdä taustatyönsä mahdollisimman hyvin ja maksaa mukisematta. En halua lapseni liittyvän parinkymmenen kaksivuotiaan huutojoukkoihin ja syövän popkornia välipalaksi, joten hommiin.

Haluamme ensi alkuun lapsellemme äidinkielisen hoitajan sekä mahdollisimman pienen hoitoryhmän, mutta kuitenkin ryhmän, koska hän nauttii hoitopäivistä juurikin toisten lasten takia.  Hyvä lisä olisi, että hakuaikoja voisi neuvotella, koska kaikkien perheenjäsenten työpäivien pituus tulee vaihtelemaan. Päädyin siis selvittelemään perhepäivähoito- ja nanny share -vaihtoehtoja. Perhepäivähoitajat (childminder) tekevät töitä kotoaan kuten Suomessakin, mutta monet hakevat lapsia koulusta (school pick ups), joten iltapäivissä voi olla menoa ja meininkiä. Yllätyksekseni perhepäivähoitajatkin tarjoavat pitkää päivää, toisin kuin täällä Saksassa, joten normipäivä ei näytäkään loppuvan päikkäreihin, vaan voi jatkua iltakuuteen asti.


Pari päivää meni ensin mietiskellessä, mitä sitä voi täältä käsin jo tehdä. Tutustuin mahdollisuuksiin ja päätin alkaa etsiä sekä perhepäivähoitajia että nanny share -perheitä alueeltamme. Sitten tein profiilit parille eri sivustolle, joita tuttavat suosittelivat (childcare.co.uk ja nannyshare.co.uk) ja jäin odottamaan viestejä.

Mietin vielä yhden päivän ja päätin itsekin olla aktiivinen ja viestitellä muille. Kirjoitin muutaman viestin ja jäin taas odottamaan. Päivä meni ja viestejä ja vastauksia alkoi tupsahdella. Sovin skype-tapaamisia, laskeskelin nanny sharen kustannuksia ja yritin selvitellä perhepäivähoidon kustannuksia. Yllätyksekseni nanny share vaikutti perhepäivähoitoa edullisemmalta vaihtoehdolta. Uskoisin, että lastenhoitajan palkatessaan saa itse vaikuttaa päivän sisältöön, syömisiin ja ryhmän kokoon enemmän kuin jos päätyy ostamaan palvelun perhepäivähoitajalta. Lisäksi päivän pituus lienee paremmin neuvoteltavissa.

Juteltuani yhden perheen kanssa skypessä olin varmempi siitä, mikä meille on paras vaihtoehto ja miten sen helpoiten toteuttaa. Taas kävi mielessä sosiaalidemokraattisen yhteiskunnan tarjoamat palvelut, mutta muistin myös ilmaisen tukiverkon vaikutuksen sekä haittapuolet: valinnanvaraa on, mutta loppujen lopuksi puolestasi päättää joku toinen, ja kun jotain saa ilmaiseksi, tulee sitä harvemmin mietiskeltyä positiivisesta näkökulmasta.


Ilmainen päivähoito ei kuitenkaan ole osa monenkaan vanhemman todellisuutta edes maantieteellisesti kovin lähellä sosiaalidemokratian mekkaa. Tähän asti meilläkin oli onnea, joka ei mitenkään riippunut meistä, vaan osavaltiomme lainsäädännöstä.









torstai 14. tammikuuta 2016

Kaikki mukaan -strategia

Kaksi- ja monikielisille perheille eniten hypetettävä kielistrategia lienee OPOL (one parent, one language). Nyt olisi tarkoitus lyhyesti kritisoida sitä – unohtamatta kuitenkaan sen hyviä puolia. OPOLia on hehkutettu jotakuinkin sata vuotta. Sen periaate on, että omaksuminen tapahtuu kielittäin/ihmisittäin ja että lapsi menee kielissä sekaisin, jos ympäristö ei tarjoa hänelle niitä johdonmukaisesti. (Muita strategioita on mm. vähemmistökieli kotikielenä tai 1 vanhempi = 2 kieltä.)

Peukutan OPOLia: Se sopii meillekin parhaiten, koska emme osaa toistemme kieliä mitenkään täydellisesti. Meille sopii siis hyvin se, että minä puhun suomea ja mieheni saksaa. Näin pääpiirteissään toimimmekin, koska lapselle on hyvä puhua kielellä jota osaa hyvin. Ikään kuin varmuuden vuoksi lähes kaikki perheemme kaksikielisyydestä kuulevat varmistavat, että kai puhut suomea ja kai se jossain saksaakin kuulee. Puhun ja kuulee. Siltä osin siis kaikki kunnossa. (Olen toki myös törmännyt kysymyksiin siitä, että miksi haluan puhua lapselleni suomea, mutta en ole oikein osannut vastata, koska mielestäni emme ole puhuneet samasta asiasta.)

OPOLia vastaan kuitenkin sotii mielessäni ensinnäkin se, etten usko ettei omaksumiseen johtava oppiminen saisi sisältää ristiriitoja ja ettei lapsi niistä yli pääsisi. Lapset kun ovat uskomattoman hyviä oppimaan ja ymmärtämään. Lisäksi olen jälkipostmoderni yy eikä minulle/uun tietenkään sovi mitkään säännöt. Minulle on myös päivänselvää, etten voi täysin poistaa arkielämästäni tilanteita, joissa lapseni läsnäollessa en puhu suomea. Miten sujuu vierailu saksankielisten sukulaisten tai ystävien luona? Tai kun tapaamme sekalaista ystäväjoukkoa, jossa ainut yhteinen kieli on englanti? Puhumattakaan tilanteista, joissa lapsen puhuttelu vieraalla kielellä, jota kukaan muu ei ymmärrä, käsitettäisiin epäkohteliaaksi. (Esimerkkinä tilanne, jossa lapsi alkaa kaupassa kosketella banaaneja, eikä minun ymmärretä sitä häneltä kieltävän.)

Uskon, että lapsen maailma ei epäjohdonmukaisuuksista kaadu, ja että hän osaa nämäkin ristiriitaiset kielitilanteet selvittää ja myöhemmin elää niiden kanssa (ehkäpä jopa vähän paremmin, koska niistä on kokemusta)*. Kielen myötä lapsi sosiaalistuu osaksi ympäristöään. Olkoon se sitten yksi- tai monikielinen.

Uskon myös vahvasti sekä maha- että symbioosivaiheen erilaisuuteen, ja että silloin lapselle on tärkeää tunnistaa vanhempansa ja että tunnistus tapahtuu muun muassa kielen perusteella. Tai oikeastaan kielen suprasegmentaalien (mm. intonaatio), jotka hän on äidin vatsaan asti jo kuullut ja ne viestivät hänelle tutun tyypin läsnäolosta. Näköaistiin tuolloin ei voi tukeutua, joten kuulo- sekä myöhemmin tunto- ja hajuaistimukset tuovat tiedon ympäristöstä.

Kun vauvan huomio alkaa kiinnittyä muille kielen tasoille (esim. äänteet ja sanat), on tärkeää tarjota riittävästi ärsykkeitä, siis puhetta kaikilla kielillä. Kieltä omaksuttaessa säännöt pitää selvittää saatavilla olevasta puheesta ja lisäksi omaksutaan malli käyttää kieltä. Omaksuminen ei tapahdu tietoisella tasolla, joten strategisen stressin voi unohtaa. Tärkeää on puhua, puhua ja puhua, erityisesti vähemmistökieltä. Ärsykkeiden ja mallin puute muodostuu useammin kynnyskysymykseksi vähemmistökielen puhumiselle kuin enemmistö- tai ympäristökielellä kommunikoinnille.

Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi haluaa puhua. Jos hän ei halua, ei hän varmasti puhu. Siis kaikenlainen lapsen luontoa tukematon toiminta (vänkkääminen, pakottaminen, kiristys ja uhkailu) on vain haitoksi. Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä heidän vanhempansa toivovat? Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä mummi, pappa, kummi tai täti pyytää? Nyt aletaan olla asiani ytimessä...

Pienen ulkosuomalaisen taianomainen suomalaisuushetki,
 joka ei varmasti unohdu, ainakaan ennen ensilumia. 
... riittävän mallipuheen ja puhemotivaation ohella tärkeää on ystävä- ja perhepiirin apu ja tuki. Siis esimerkiksi sinun. Päädyit varmasti lukemaan tätä sen takia, että lähipiirissäsi on monikieliä. Paras vaihtoehto on tietysti visiitti ja lapsen kanssa puuhastelu. Voit laulaa, lukea tai vähän vanhemman kanssa jo jutellakin. Jos ei pääse kylään, puhelinsoitto on hyvä vaihtoehto. Nykyään on tarjolla kaikenlaista näköpuheluankin, jos tuntuu että taaperon kanssa menee monologiksi. Pari minuuttia riittää, eihän se pitempään jaksaisi keskittyäkään.

Jos itse olet monikielen vanhempi, voit tukea muita. Leikkitreffit, muskari, satupiiri, kotivisiitti tai muumi-dvd:iden lainaaminen voi olla juuri se pieni asia, joka vaihtaa yhden iltapäivän kieleksi suomen. (Lasten lisäksi tämä motivoi vanhempia!!)

Kaksikieliseksi kasvattaminen olkoon siis koko yhteisön tehtävä.

--
*Huomautuksen sana: Koko tekstin oletuksena on, että lapsella ei ole kielen kehitysen erityisvaikeuksia.





perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viikonlopun palloilutunnelmia

Viikonloppu palloiltiin asuntonäytöissä sekä käväistiin Rugby-turnauksen fanialueella. Sinne suuntasimme tuttavaperheen kanssa iltapäivää viettämään. Lapset saivat rauhassa juosta pallojensa perässä, kun aikuiset yrittivät seurata peliä valkokankaalta. Juniori sai rugby-pallon, koska ystävien mielestä ei ollut hyväksyttävää jalkapalloilla rugby-katsomossa. 



torstai 22. lokakuuta 2015

Lapsi oppii kyllä, entäs minä?



Kaupungin kaduille maalatuilla muistutuksilla yritetään pelastaa hajamielisiä kaduntallaajia sekä mannereurooppalaisia autojen alta. Pääni pyörii kuin tennistuomaristossa, motorinen muistini kun vieläkin kertoo autojen hyökkäävän vasemmalta. Miten kauan muutos kestää? Aikuisilla varmasti kuuuuukausia pidempään kuin lapsilla. Sitten mennään lomailemaan kotiin ja kaikki pitää aloittaa lähes alusta.

Juniori tervehti pari päivää sitten naapuria takaisin sanomalla jotain morning-tyyppistä – viikon jälkeen. Saksalainen haloo on alkanut kuulostaa enemmän englantilaiselta heloulta, mikäli se vastaa anglonatiivin tervehdykseen. Mitenköhän kauan minulla sen oppimiseen meni tai menisi, jos en olisi näitä jo ala-asteella oppinut?

Uudessa kulttuurissa huomaan aina yrittäväni mukautua muiden käytökseen mahdollisimman paljon. Esimerkkinä vaikka bussin odotus bussipysäkillä. Tarkkailen huomaamattani, miten ihmiset muodostavat jonon vai muodostavatko laisinkaan, kun bussi lopulta tulee. Lähes poikkeuksetta ikäihmiset ja äiti-ihmiset päästetään ensin, vaikka ei joka paikassa. Tämän jälkeen alkaa monesti anarkia, vaikka on myös kulttuureja, joissa seuraavaksi on naisten vuoro vanhemmasta nuorempaan – ja lopuksi miehet. Omassa kotikulttuurissani bussiin astuu ensin ensin bussipysäkille saapunut, koska jono alkaa monesti muodostua jo bussia odottaessa.

Nämä pienet seikat ovat mielestäni yhtä tärkeitä kuin kielitaito, mutta mistä niitä voi oppia muuta kuin maassa asumalla? Tämäkään ei oikein toimi, mikäli kulttuurisokki on sokaissut näkemään kaiken ympäröivän negatiivisessa valossa. Kulttuurin hiljaisen tiedon oppikirjoihin en ole törmännyt oikein muuten kuin bisneskontekstiin kirjoitettuina.

Motorisen muistin ja oppimisen hankaluuksista vielä edessä on koitos opetella ajamaan autolla. En aio edes yrittää, ennen kuin kävely sujuu joten kuten. Kollegan englantilainen vaimo kertoi, että suurimmat hankaluudet välttää, jos on yksi turvareitti molemmissa maissa (siis sekä oikean- että vasemmanpuolisessa liikenteessä), ja tämä reitti täytyy opetella niin hyvin, että sen ajaisi vaikka unissaan tietämättä kummassa maassa on. Hänen tapauksessaan tämä reitti kulki kotoa lastentarhaan. Maan vaihtuessa lomailun tai lomaltapaluun takia, täytyy ensin ajaa tämä reitti, ja sitten vasta lähteä muualle seikkailemaan.

Lopuksi hiljaista tietoa suomalaisista niille, jotka eivät syystä tai toisesta tähän viime päivien someilmiöön ole vielä törmänneet: http://finnishnightmares.blogspot.fi.











tiistai 15. syyskuuta 2015

Yhdestä kahteen sanaan



Muistan hämärästi tenttineeni lapsen kielen kehitysestä hyvät tiedot reilu vuosikymmen sitten. Tenttikirja tuli hyvin tankattua, mutta tiedot jäivät varsin vähälle käytölle ja ovat kertauksen puutteessa päässeet unohtumaan. Tarkoitukseni oli äitiysloman aikana kerrata tenttimatsku, jotta tiedän, mihin huomio tulee kiinnittää, kun päristely alkaa muuttua kielellisemmäksi.

Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että en ollut tätä opusta kopioinut vaan lukenut kirjastossa, jonka ovet eivät näin ulkomaille käsin enää avaudu. Tein pari varsin ponnetonta hakua Amazonin nettikirjakaupassa ja asia jäi lepäämään laakereilleen – ja lapsi alkoi availla puhumistarkoituksessa suutaan äidin huonoista tiedoista huolimatta.

Sen verran muistan, että kun sanoja alkaa tulla, tulee ensin yksisanavaihe, sen jälkeen kaksisanavaihe (anteeksi suomenkieliset kökkötermit: one word phase, two word phase). Kirjallisuuden mukaan usein tässä kohtaa myös alkaa ensimmäisen kunnon kieliopillisen kategorian omaksuminen. Kyseessä on siis genetiivistä, jolla niin helposti omistusta ilmaistaan. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kieliopillisia kategorioita on jo omaksuttu hurjasti, avut tämän ilmaisemiseen vain vähän liian rajalliset.

Meillä on kokeiltu kahden sanan rakenteita jonkin aikaa. Ensimmäinen oli Papa takki. (Tässä kohtaa hyvä mainita, että lapsi omaksuu suomen ja saksan kielet ja on nyt noin puolitoistavuotias.) Äiti oli ihastuksesta haltioissaan - olihan juuri jotain merkittävää tapahtunut. Lapselle oli tärkeää aina näyttää mikä kenkä, takki, huivi ja pipo kenellekin kuului ulos lähtiessä. Ulkovaatteiden pukeminen kun on yksi päivän kohokohtia, sai innostus runosuonen avautumaan juuri vaatenaulakolla. Tätä ennen hän aina näytti tiettyä pukinetta ja kertoi kenelle se kuuluu Mama, Papa. 

Mikä, kuka, kenen?


Sitten seurasi usean viikon tauko ja nyttemmin kaksisanaiset rakenteet ovat tulleet puheeseen jäädäkseen. Enää ei kieliä kovin sekoiteta (Mama kenkä), vaan sanat löytävät samankielisen parinsa (Papa jakki - siis ainakin melkein) ja nykyisin osoitellaan muuallakin kuin eteisessä naulakon edessä. Viikko sitten koin toisen yllätyksen: Papas kenkä. Annettakoon anteeksi paha sanasto-relapse, koska mukaan on tullut genetiivi!


Samapa tuo, vaikka onkin saksan genetiivi. Muistaakseni nasaaliäänteet (siis n, ng) ovat muistaakseni yksi vaikeimmista äänneryhmistä oppia ääntämismotoriikkaansa takia. Tulkoon, kun tulee, pääasia on, että lapseni on alkanut taivuttaa!