SOCIAL MEDIA

maanantai 11. syyskuuta 2017

Toipilas ja Jokeri pokeri poks

Viikonloppuna oli pakko todeta, että syksyn eka räkätauti veti pidemmän korren siitä huolimatta, että ollaan miehen kanssa syöty viime viikot kilpaa sinkkitabletteja. Tänään jäin pikku toipilaan kanssa kotiin, vaikka olisi tuon ehkä jo tarhaankin voinut viedä. Tarhan säännöissä nimittäin mainitaan vain ja ainoastaan kuume hoitopäivän esteenä. Mielestäni ilman kuumettakin voi olla varsin kipeä, joten jäimme kotiin askartelemaan ja katsomaan Pikku kakkosta. 

Mies puolestaan suuntasi aamulla lentokentälle ja palaa työmatkaltaan vasta torstai-iltana, joten toiveissa on päästä jatkamaan arkea jo huomenna, että vältymme mökkihöperyydeltä. 

Friikkutyöt pystyy tekemään sairastuvalta käsin, opinnot hankalammin. Kun sain kuulla koulupaikastani sovimme miehen kanssa, että pyritään mahdollisuuksien mukaan jakamaan naperon toipumispäivät useamman tahon kesken. Käytännön kokemusta ei vielä ole siitä, miten helppo miehen on töihin ilmottaa jäävänsä päiväksi tai aamupäiväksi sairaan lapsen kanssa kotiin. Varovainen veikkaukseni onkin, että ei kovinkaan helppo ehkäpä lähes mahdoton.
perjantai 16. joulukuuta 2016

On äiti, on!

Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.

Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.

Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo. 

Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.

Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?

Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle. 

Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



tiistai 9. elokuuta 2016

Kuka sä oot?

Suomen loman jälkimainingeissa naperoa alkoi tosissaan kiinnostaa sinä–minä-suhteet. Kaikkein paras leikki tällä hetkellä on kertailla wer bist du tai kuka sinä olet -kysymyksin nimiä ja perhesuhteita. Olisin ajatellut, että tällaisiin keskusteluihin menisi vielä vuosi jos toinenkin, joten tämä on todellakin yllättänyt minut. 

Parin lomapäivän jälkeen alkoi sinät ja minät – tai oikeammin omistusta ilmaiseva mun – ilmestyä puheeseen suomeksikin, kuten odottaa osasin. Muutenkin oli hienoa huomata, miten nopeasti ihminen sopeutuukaan ympäristöönsä, koska viikon oleskelun jälkeen lapsen suusta pääsi enää todella harvoin saksankielisiä sanoja, ellei sitten oltu puhelimessa saksankielisten perheenjäsenten kanssa.

Monikielisen lapsen kielikylpy toisen vanhemman kotimaassa


Monelta kokeneemmalta ulkosuomalaisäidiltä olen kuullut, että suomenkielinen kielikypy Suomen-lomalla ei ole mikään itsestäänselvyys. Varsinkaan mikäli mukaan lähtee myös se muunmaankielinen perheenjäsen, joka oletettavasti viettää päivät pitkät töissä, lapsi–vanhempi-laatuaikaa tankataan sitten lomalla, ja suomalaisvaikutteet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos ei ole aikaa olla koko kesää Suomessa, kannattaa kaksikielisyydessä panostaa arkipäiväisiin asioihin kielikylpylomien sijaan. 



Mieluumminhan sitä olisi lomailtu koko konkkaronkka, mutta tällä kertaa mies ei ehtinyt töiltään mukaan, ja napero eli vajaa pari viikkoa lähes täysin suomenkielisessä ympäristössä. Suuren osan lomasta hän tutkaili vanhoja kotinurkkiani mumminsa kanssa. Tosiaankin tutkaili, koska jo kotinurkilta löytyi niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa. Mummilan puutarhass voia nähdä ja kokea paljon sellaista, mikä täällä Lontoon kotinurkilla on harvinaista herkkua: perhosia, heinäsirkkoja, vesileikkejä hiekkarannalla, punaherukoita pystyi syömään suoraan marjapuskasta ja perunat haettiin perunamaalta.

Monesti aikaisemmin olen miettinyt, miksi lapset oppivat isovanhempien luona niin mielettömästi uusia asioita ja käsitteitä. Syyksi en ole keksinyt muuta kuin niiden tuiki tärkeiden rutiinien rikkomisen. Kun rutiinien tilalle tulee yhtäkkiä paljon uusia asioita, on aivan luonnollista oppia paljon. Senhän takia me kaikki haluamme matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Haluamme uusia vaikutteita.

Suomen-loma oli tällä kertaa vähän liian lyhyt. Ensimmäinen viikko meni kesänuhaa sairastaessa, ja siksi jäi monet rakkaat näkemättä ja peri tärkeää asiaa hoitamatta. Täytynee siis alkaa suunnitella syyslomaa kotikonnuille.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kaksikielistä kakkua kuulemassa

Pari viikkoa sitten kävimme kuulemassa luennon monikielisyydestä, ja perheemme kielistrategia hiottiin noudattamaan uutta oppia kertaluennosta. Sen verran otettuja olimme luennoijan lupauksista. 

En voi sanoa, että strategiamme olisi kokonaan muuttunut, koska käytämme edelleenkin OPOLia omaan perheeseemme sovellettuna. Teimme vain muutaman korjausliikkeen – jolla oli jo viikossa suuri vaikutus lapsen vähemmistökielen, siis suomen, käyttöön. Lienee hyvä mainita, että käytössä on vain suomi ja saksa, englantia emme lapselle puhu. Englannissa olemme asuneet vasta reilun kuukauden, joten englannilla ei vielä ole varsinaista enemmistökielen asemaa lapsen arjessa, vaikka hän sitä päivähoidossa oppiikin. Lapsen saksa on edelleenkin enemmistökielen asemassa, koska hän asui Saksassa melkein kaksivuotiaaksi asti.

Instaani seuraavat ehkä huomasivatkin, että olimme kuuntelemassa Biligual Caken Soilea. Soile on pitkän linjan monikielisyystutkija, joka nykyisin pitää luentoja monikielisyydestä sekä opastaa vanhempia ja muita kasvattajia toiminallisempien kielistrategioiden äärelle. 

Kaikki monikielisten perheiden vanhemmat tuntevat kaksikielisyyden perusjargonin: joka tuutista niin paljon kuin mahdollista, varsinkin vähemmistökieltä, ja sitten ehkä tulee jonkinlaista tulosta, jos pystyy käymään pitkillä kesälomilla vähemmistökielen maassa. Tämä perusjargon ei kuitenkaan oikein lupaa mitään, vaikka kaikkensa sille pitää antaa. Kuka ostaisi auton, jota tarvitsee jatkuvasti päättömästi rassata ilman parempaa tietoa varsinaisesta viasta? Kuka ostaisi kengät, joita pitää jatkuvasti kiillotella monenmoisilla linimenteillä ilman lupauksia käyttöiästä? 

Itsekään en oikein ollut kovin myyty, mutta ajattelin, että näin tulee tehdä, onhan tätä paljon tutkittu ja kaikki tekeväthän näin muutkin vastuuntuntoiset vanhemmat.

Monikielisyyteen on monta reseptiä ja välineet valitaan itse. 

Mitä siis oikein opin luennolla?

Luennolla kuulin pari klassista totuutta kielestä, jotka olin kyllä jo ennenkin tiennyt, en vain koskaan ajatellut niitä lapsen kielen omaksumisen kannalta. Ensinnäkin kieli on kommunikaatioväline, puhumaan ei opi kuin puhumalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla, lukemaan lukemalla.

Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Siis tunnista kolmeen tuntia päivässä. Se on aika vähän, kun vertaa perusjargonin niin paljon kuin mahdollista -määrään. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.

Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.

Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.

Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.

Soilen mukaan vähemmistökielinen vanhempi arvioi dikielisen lapsensa kielitaidon usein paremmaksi kuin se oikeasti on. Sama lapsi kun on voinut taaperona puhua varsin hyvin ja selviytyy edelleenkin arkielämän tilanteista molemmilla kielellään. Vanhempi kuitenkaan ei huomaa, että lapsi ei välttämättä selviä samoista tilanteista, jos juttukumppani on muu kuin oma vanhempi. Osa lapsen "kielitaidosta" voi selittyä kontekstuaalisella tiedolla, eli hän tulkitsee tilannetta, ei sen kielellisiä viestejä.

Kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.

Me otimme Soilen opit heti käyttöön, ja kuten jo mainitsin, jo viikon jälkeen keskustelin naperon kanssa suomeksi. Meidän kahden suomenkielistä jutustelua ei haitannut edes se, että reilu viikon ajan saimme kylään useamman saksan puhujan, ja sitä tuli joka tuutista ja koko ajan. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että keskustelemme suomeksi! Lisäksi huomaan paremmin, milloin naperolta puuttuu jokin sana jommasta kummasta kielestä, ja tiedän sitä hänelle tarjota. Enää en oleta mitään, enkä usko ennen kuin kuulen.

Nyt tiedämme millä eväin eteenpäin ja parasta tässä on se, että uskon Soilea, saimmehan jo todisteitakin – ilman joka tuutista tulevaa virikettä sekä monen viikon kielikylpyjä yksikielisessä ympäristössä. Tämä toimii meillä ja ehkä teilläkin, joten mene kuulemaan häntä! Soilelta saa apua myös skypeitse.



perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






torstai 15. lokakuuta 2015

Eka lause

Eräänä kauniina ja aurinkoisena syysaamunana kuului aamiaspöydässä: mennään ulos. Alkuyllätyksen jälkeen yritin pistää vauhtia aamutoimiin.

Kommentti ei liittynyt mitenkään aikaisempaan keskusteluun eikä tilanteeseen. Kuten jo mainitsin, olimme syömässä aamupalaa. Myönnän etten ole aamuihmisiä ja vitkuttelen tilanteen salliessa mielelläni aamiaispöydässä, mutta että... Jostain syystä tämä tuli kuitenkin yllätyksenä, vaikka lyhyet keskustelut juniorin ovat jo arkipäivää.

Sen sijaan en ole lainkaan yllättynyt, että ensimmäinen kunnon lause liittyi ulkopuuhiin, vaan iloinen ettei se koskenut tablettia, -pelejä tai jotain muuta tietoteknistä vempelettä, joita olen viime aikoina joutunut hyödyntämään paljon pikku matkalaisen viihdytykseen. 

Mainittakoon vielä, että (ulos-sanan) s oli varsin suhinainen ja ääntyi siis väärässä paikassa, mutta samapa tuo. Tiedän, että oikeakin ääntöpaikka on hallussa. Pohdiskellessa heräsi mielenkiinto selvittää, missä iässä eilen mainitsemani hankalat äänteet (ärrä, ässä) on mahdollista lausua oikeaoppisesti. Se milloin lapsi nämä oppii, vaihtelee varmasti paljon.

Loppuviikosta suuntaamme toiselle, tällä kertaa parin viikon mittaiselle, kodinetsintäreissulle tulevaan kotikaupunkiimme. Seuraavat kuulumiset siis sieltä. 
perjantai 25. syyskuuta 2015

Juttukaveria tekemässä

Olen kuullut monilta jo vuosikymmeniä ulkomailla asuneilta suomalaisilta, miten tärkeitä keskustelukumppaneita omat lapset olivat menneiden vuosikymmenien aikana. Kielelliset kontaktit kotimaahan loma-aikojen ulkopuolella tapahtuivat joko puhelimitse tai radioitse. Soittelu oli kallista puuhaa viime vuosiin asti, ja radion kuuntelu taas ei 1990-luvun alkuvuosiin asti ollut ihan joka maassa sallittua puuhaa. Nopein ja varmin keino oli monelle tehdä juttukaveri itse.

Y-sukupolven edustajana kuuntelin tällaisia puheita hymynvirne kasvoillani. Onhan minulla tietokone ja internetyhteys: pystyin soittamaan lähes kenelle vain ilmaiseksi ja katsomaan ja kuuntelmaan lähes mitä vain halusin. Nyttemmin, seitsemän ulkomaanvuoden jälkeen, alan itsekin kaivata suomenkielistä juttukaveria kotiin – siis sellaista joka myös vastaa suomeksi. 

Viime päivinä juniori on pelkän vastailun sijaan myös alkanut kertoa mitä mieleen pilkahtaa. Aikaisemminhan kommentoitiin lähestulkoon vain asioita, jotka olivat näköetäisyyden päässä. Kommenttien uutisarvo oli siis varsin matala, vaikka näistäkin kommenteista ilahduin ikihyviksi.

Nämä uudet kommentit kaikenlaisista mieleenpilkahduksista saavat sydämeni sulamaan. Ne ovat peili juniorin ajatuksiin, joista aikaisemmin sai vain vihjeitä.

Pari päivää sitten menimme hoitopäivän jälkeen leikkikentälle. Satuimme menemään leikkikentälle, jossa usein tapaamme oletettavasti hänen parasta kaveriaan, joka olkoon nyt vaikka Minna. Juniori sanoi Minna tuolla. Sydämeni suli. Juniori muisti kaverinsa ja oli toiveikas, että tänne tultiin kaveria treffaamaan. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin valitettavasti pettymään, mutta äkkiäpäs se unohtui.

Harmaa päivä, tyhjä leikkikenttä


Kun lähes kaikki muut lähipiirissä kertovat ajatuksistaan jollain muulla kuin äidinkielelläni, on uskomattoman kaunista kuulla näitä vaikkakin toistaiseksi varsin lyhyitä lausahduksia äidinkielelläni. Sitten tajusin, että teen tässä itselleni suomenkielistä juttukaveria. Parempi tehdäkin hyvä sellainen.