Tämä kummallisen kammottava vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapsella eskarikuukausi kotikulmillani Lounais-Suomessa. Tarkoitus oli myös harjoitella luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa tammikuun paukkupakkasissa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin ihan kivasti meiltä molemmilta, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi ikävä kyllä haaveeksi lumen puutteen takia.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
perjantai 27. huhtikuuta 2018
Mitä meille kuuluu?
Koska kulunut vuosi on ollut aika haipakkaa, ei ole ollut paljon aikaa kirjoitella tänne blogiinkaan. Tässä siis kevään kuulumiset pikapyrähdyksenä!
Alkuvuonna oli koulussa vähemmän opetusta, enemmän käytännön harjoittelua. Arjessa tämä tarkoitti vähemmän istuskelua tunneilla, enemmän istuskelua koneen ääressä terapiasuunnitelmia hioen. Oli muuten aikaavievää hommaa, koska en ole aikaisemmin niin pitkiä sepustuksia saksaksi kirjoitellut, vaan saksankieliset naputteluni ovat olleet noin tekstiviestin mittaisia.
perjantai 24. marraskuuta 2017
Lastenvahdin oharit ja Rollareiden keikka
Muutama viikko sitten koitti päivä, jota mies oli koko alkusyksyn odottanut: Rolling Stones saapui kotikulmille. Pitäähän näitä rokkilegendoja päästä katsomaan, vielä kun jaksavat kierrellä. Mistä sitä tietää, ehkäpä tämä kiertue on tosiaankin sitten se viimeinen.
torstai 17. elokuuta 2017
Perheetön varaslähtö arkeen
Viime aikoina on tullut mietittyä paljon tasa-arvoista vanhemmutta. Otin varaslähdön arkeen ja lensin takaisin Saksaan viikkoa ennen muuta perhettä, joka jäi lomailemaan mökille.
Me ei olla viime vuosina oltu kovin onnekkaita lomien ajoituksessa eikä olla aina pystytty viettämään kaikkia lomia kokonaisuudessaan yhdessä. Viime kesänä saatiin tyytyä pitkään viikonloppuun ja tämäkin kesäloma piti suunnitella viime metreillä uusiksi, koska sain opiskelupaikan, ja kesälomani siirtyi viikkoa aikaisemmaksi mutta mies ei enää pystynyt siirtämään omaansa. Reilu viikko lomailtiin yhdessä, viikon vietimme kumpainenkin lapsen kanssa mökillä ilman toista vanhempaa.
Tämän kesälomasäädön ehdoton voittaja on napero, joka pääsi Suomen kesämökille niin pitkäksi aikaa, että häneltä pääsi melkein unohtumaan, missä koti on. Siltä se ainakin erään puhelinkeskustelun jälkeen tuntui. Että saa nähdä, miten hyvin muksu sopeutuu takaisin saksalaiseen arkeensa.
- Äiti, missä olet?- Kotona.
- Niin minäkin!
- Siis mökillä?
- Ei, kun kotona.
torstai 8. kesäkuuta 2017
Työasiaa – eli miten löytää uralle uusi suunta ulkomailla
Sitten seuraa työasiaa. Monet bloggarit ovat kirjoittaneet, keskustelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan muuttuneesta työelämästatuksesta perheen muuttaessa ulkomaille, eli käytännössä siitä, miten työura vaihtuu jonkinmoiseksi puolipäivätyöksi tai harrastukseksi, josta saa rahaa. Tässä linkit Helenan, Leenamarin ja Jonnan teksteihin asian tiimoilta. Kun ulkomaille muutetaan toisen työn perässä, siirtyy arjen pyörittäminen ainakin ensi alkuun kokonaan mukana muuttavan puolison harteille. Hommia kotonakin riittää, varsinkin jos perheessa on lapsia – sehän on selvää – mutta kuten Jonnakin kirjoittaa, jossain vaiheessa kannattaa etsiä tekemistä.
Itse olen ammatiltani opettaja, vaikka koulussa en ole päivääkään palkkatöitä tehnyt. Työelämä alkoi ja jatkui korkeakouluissa lapsen syntymään asti. Päivätyön ohella olen opettanut Suomi-koulussa mutta myös yksityistunteja, siis sparrannut ihmisiä kielikokeisiin ja tosielämän tilanteisiin. Lapsen jälkeen tutuiksi ovat tulleet after school clubit, kansalaisopisto ja toisinaan olen antanut myös yksityistunteja.
torstai 8. joulukuuta 2016
Terveisiä Suomesta
Kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on aiheellista kirjoittaa postaus muutosta – tai oikeastaan muutoista. Loppukesän salamyhkäisestä Suomen-reissusta lähtien olemme nimittäin tehneet mökkikauppoja. Elokuinen pikapyrähdys piti tehdä, jotta saimme avattua asiakkuuden suomalaisessa pankissa. Matkaa seurasi lyhyt tarjoustenvaihto, kunnes myyjä lopulta hyväksyi vastatarjouksemme. Meillä ei kuitenkaan ollut heti aikaa lentää Suomeen kauppakirjoja allekirjoittamaan, koska mies halusi säästää lomanrippeet työsuhteen loppuun, jolloin olisi tarkoitus muuttaa, juhlia ja aloitella monenmoista uutta. Sovimme siis kauppapäivän marraskuulle, ja samalla saimme muutaman kuukauden aikaa sulatella ajatusta omasta mökistä.
Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.
Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena) arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.
Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.
Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.
Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.
Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.
Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.
Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.
Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!
Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.
Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena) arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.
Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.
Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.
Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.
Miltä Saksaan muutto tuntui?
Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.
Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.
Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.
Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!
tiistai 27. syyskuuta 2016
Normipäivä uusilla huudeilla
Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!
Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.
![]() |
| Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme. |
Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä.
Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".
Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.
Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.
Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.
Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.
Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.
Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.
Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.
Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä.
Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä.
keskiviikko 21. syyskuuta 2016
Mamuäitinä kulttuurien ristituulessa
Vuosia ihmettelin ulkosuomalaisten perheiden ryhmäytymistä. Siinä missä itse pidin vierauden ja vähittäisen sopeutumisen tunteista, tuntui että perheet rakensivat ympärilleen hullunkurista pikku-Suomea, jossa oli suomalaisia tuttavaperheitä, tehtiin suomalaista ruokaa, syötiin jo iltapäivästä, katsottiin Suomen televisiota ja suomalaisia elokuvia sekä tietysti ulkoiltiin kuravaatteissa. Nyttemmin syyllistyn itsekin osittaisten Suomi-kulissien pystyttämiseen ja ylläpitoon, jota toteutan kasvatuksen nimissä. Enää en ihmettele, vaan kaipaan vinkkejä kulissien kokoamiseen.
Ulkosuomalainen äitiys: Maman Finlandaise
Lasten kielenkehityksen takia on hyvä, että ympärillä on suomenkielistä juttuseuraa muuallakin kuin iPadilla ja toki kokkailutkin on lapseutumisen jälkeen muuttuneet astetta suomalaisimmiksi, koska tässähän kasvatellaan pientä (ulko)suomalaista. Eräs ilta yllätin itseni jopa tekemästä nakkikastiketta tuoremakkaroista. Onnistui hyvin, vaikka kuoresta pursotetut pötkylät muistuttivat enemmän lihapullia ja hollantilaiset lihaliemikuutiot toivat kastikepohjaan oman pikantin keskieurooppalaisen tatsinsa. Suomalaisen keittiön klassikko, makaroonilaatikko, on myös meidän perheessä kiireisen viikon pelastaja. Lisäksi televisiostamme näkyy tarpeen vaatiessa aamutoimien ja ruuanlaittoaikaan suomenkielisiä lastenohjelmia, yritän koota ympärillemme samanikäistä suomenkielistä seuraa - sekä minulle että lapselle - ja totta kai käymme merimieskirkon muskareissa ja kerhoissa.
Pari viikkoa sitten sattumalta kirjakauppakierroksella Suomessa Helenan Maman Finlandaise -kirjan julkaisupäivänä, ja päätyihän se ostoskassiin. Osittain osuvan aiheensa, osittain herkullisen pastellivärinsäkin takia, ja tällä välin kirjasta on tullut jo pieni myyntimenestys. Samalla kertaa ostin pokkaritarjouksesta Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé, joten viime aikoina olen lukenut varsin pitkän oppimäärän ranskalaisesta vanhemmudesta. Molemmissa kirjoissa kasvatetaan lapsia useamman kulttuurin ristituulessa ja molemmista kirjoista opin paljon, myös itsestäni, vaikka muiden elämästä luinkin.
Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.
Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.
Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.
Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.
Helena kirjoittaa herkän kauniisti matkastaan suomalaisesta äidistä ranskansuomalaiseksi äidiksi. Tämä matka on tuskin vielä lähelläkään loppua, koska hänen lapsensa ovat vielä pieniä. Helenan kipuiluihin samaistuvat varmasti kaikki ulkomailla lapsiaan kasvattaneet kansalaisuuteen katsomatta. Vanhemmuuden lisäksi kirjassa käsitellään muita ulkosuomalaisen kompastuskiviä, kuten esimerkiksi erilaisia rakennus- ja ruokakulttuureja sekä sitä, miten suuren hädän keskellä koppavassakin kulttuurissa tuttavaverkosto alkaa toimia eikä ystävää jätetä pulaan. Helena ihastelee ja kauhistelee Ranskaa suomalaisten lasien läpi turhia kaunistelematta - juuri niin suoraan kuin meillä suomalaisilla on tapana. Kirja antoi minulle paljon ajateltavaa mutta myös monet naurut.
Helenan realistiset mutta tunnepitoiset kertomukset veivät myös minut takaisin parin vuoden taa. Muistin miten ahdistavaa voi olla synnyttää vieraassa maassa, kun kaikki ei menekään odotusten mukaan. Kielten ja kulttuurien sekamelskassa voi alkaa pelottaa, vaikka normaalisti luottaisi ihmisten ammattitaitoon. Lisäksi ymmärrän oikein hyvin, miten helpottavalta varmasti tuntuu, jos ympäröivän kulttuurin hyvin strukturoitu suhde ruokaan auttaa lapsen makumaailman laajentamisessa - vaikkakin myös makean suuntaan. Helenan kirjoitustyyli nappaa kuin huomaamatta lukijan mukaan ratkomaan monikulttuurisen arjen ongelmia ja hakemaan kompromisseja. Hän jakaa lukijansa kanssa sekä onnistumisten ilot että ne toiset hetket, jolloin toinen kulttuuri pyörittää mukanaan.
Ulkosuomalaisen elämää myötä- ja vastoinkäymisissä
Ymmärrän hyvin, että eteläranskalaisten talojen home- ja vuoto-ongelmat saavat kenen tahansa hermoraunioksi. Sitä en taas laisinkaan ymmärrä, miten joku tuollaisten ongelmien jälkeen vielä uskaltaa ostaa sieltä talon, mutta kunnioitan rohkeita päätöksiä! Itse en uskaltaisi. Varsinkaan koettuani ensimmäisen vesivahinkoni täällä Briteissä. Tästä lähtien suljen veden pääkytkimestä aina, kun lähden lähikauppaa pidemmäs, mutta mistäpä minä tiedän, ehkä näin kuuluukin tehdä.
Oli mielenkiintoista lukea kertomus yhden lapsen äidistä, joka tulee toista kertaa äidiksi vieraassa maassa, ja minkälaisen itsetutkiskelun eteen sitä voi joutuakaan, jo valmiina äitinä. Kipukohdat ovat erit kuin ensimmäisen lapsensa kanssa vanhemmuutta opettelevalla, vaikka asetelma muuten olisi sama. Jään mielenkiinnolla odottamaan tulevia teoksia! Mamuäidin problematiikka tuskin loppui esikoulun ovelle.
Olen joutunut perustelemaan valtavirrasta poikkeavia valintojani ponnekkaammin kuin koto-Suomessa olisin joutunut, vaikka sitten vain itselleni. En ole Helenan tavoin hakenut oppia suomalaiseen äitiyteen neuvolasta, enkä ole koskaan oikein kunnolla päässyt äitiysasioista puhumaan ystävieni kanssa, enkä ollut seuraamassa, kun ystävistäni tuli äitejä. En oikein tiennyt miten suomalaisesta naisesta tulee äiti. Sen sijaan kävin naistentautien erikoislääkärien vastaanotoilla Unkarissa ja Saksassa ja äitiyden alkumetrit ihmettelin jokseenkin kielitaidottomana saksalaista äiteyttä, joka monestakaan syystä ei ollut minulle lainkaan luonteva rooli.
Oli toki mukavaa olla raskaana maassa, jossa odottavat äidit pääsevät aina bussissa ja metrossa istumaan sekä työpaikkaruokalassa isomman annoksen, mutta hieman rasittavampa oli se, että tuntemattomatkin tarjosivat apua kauppakassien kanssa eikä punttisalilla olisi enää saanut rehkiä, saati sitten oli asiaa uimahallin saunaan. Lisäksi lähes jokainen halusi varmistella, että poika on tulossa ja ainoa sallittu liikuntamuoto tuntui olevan äitiysjooga, jossa olisi yhtäkkiä pitänyt saada suora yhteys vatsanseudun valloittaneeseen ihmisenalkuun. Vastasyntyneen kanssa ei puolestaan olisi saanut lähteä kovinkaan kauas kotoa, koska lapsivuodeaika piti viettää vuoteessa eikä saanut stressata itseään minkäänlaisilla asioilla - ei fyysisillä, ei psyykkisillä. Hämmästyneenä kuuntelin suomalaisten ystävieni kertomuksia terveydenhoitajista, jotka passittivat heidät punttisalille lähes suoraan lapsivuodeosasastolta.
Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.
Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.
![]() |
| Ystäväpiirissämme kiertävä klassikko, joka kaivetaan esille epätoivon hetkinä. Onkohan tätä käännetty suomesksi? |
Aivan tavallisimmat suomalaiset tukiverkot ovat minulta puuttuneet, vaikka muutaman suomalaisen äitikaverin olen matkan varrelta löytänyt. Yhdessä on ollut hauska naureskella sekä suomalaisille että saksalaisille äideille - jotka kyllä näyttävät aika samanlaisilta sadetakkeineen, -saappaineen ja suurine lastenvaunuineen, mutta ulkonäkö voi harhauttaa luulemaan, että ajatusmaailmat olisivat myös samanlaiset. Muiden ulkosuomalaisten kanssa on helpompi nauraa kulttuurikommelluksia ja -ihmetyksiä, vaikka nauru taitaa huumorin sijaan olla enemmänkin terapeuttista laadultaan.
Suomikulisseissa on helpompi olla suomalainen äiti. Siksi pystytin itsellenikin sellaiset.
perjantai 19. elokuuta 2016
Supernopea Suomen-reissu
Viime viikolla huomasimme hämmästyneinä, että meidän täytyy pika-pikaa pyrähtää Suomeen näyttämään henkkareita oikoaksemme pari byrokraattista ryppyä. Pari päivää ehdin tuhlata ajatellen, että eihän rakas Suomeni nyt näin byrokraattinen ole ja kohta he tulevat vähän vastaan, ja lopulta riittää että lähettämme kopiot henkkareista sähköpostilla. Ei, eivät tulleet. Eivät sitten laisinkaan, vaan sama jankkaus tunnistautumisesta jatkui. Piti siis kaivaa kalenterit esille ja alkaa katsella lentoja sillä silmällä.
Mies vilkaisi työkalenteriin, jossa oli seuraavalla viikolla sattumalta yksi tavallista rauhallisempi päivä. Kun Saksan isovanhemmatkin olivat sopivasti kylässä, saimme varattua 16-tuntisen pikareissun kahdelle muutaman päivän päähän. Emme tällä kertaa pystyneet venyttämään Suomen-reissua kummastakaan päästä, koska vierashuoneen valloittajat vaihtuivat eilen isovanhemmista ystäviin. Seuraava viikonloppu ilman vieraita ja vierailuja olisi vasta syyskuun puolella, joten matkaan oli siis lähdettävä hetimiten.
![]() |
| Iltakoneessa matkalla Suomeen kannattaa istua vasemmalla niin näkee pitkän auringonlaskun ja pääsee hetkeksi satumaisiin lomatunnelmiin. |
Illan viimeinen kone Helsinkiin, iltapäivällä takaisin Lontooseen
Kunnon keski-eurooppalaisina kopioimme mukaan pinon virallisia asiakirjoja ja varmistimme, että mukaan tulivat myös kaikki passit ja henkilökortit. Edellispäivänä sitten suuntasimme illan viimeisellä koneella kauas pohjoiseen. Viiden tunnin ja 150 euron yöunien (joihin ei kuulunut edes aamupalaa) jälkeen suuntasimme aamulla henkilöpaperien tarkistuksen kautta takaisin lentokentälle ja alkuiltapäivän koneella koti-Lontooseen vieraitamme tervehtimään.
Se iski vasta kotimatkalla Piccailly-linjan maanalaisessa, kun lentokentältä lähtenyt tyhjä metrovaunu alkoi pikku hiljaa täyttyä kotimatkalaisista. Hammersmithissa loppuivat istumapaikat, Covent Gardenissa seisoskelijatkin alkoivat nojailla tahtomatta toisiinsa.
Se ulkosuomalaiselle niin tuttu tunne. Hieman tyhjä olo mutta jokin päässä surraa ylikierroksilla, ja päässä pyörii vain pari toistuvaa ajatusta, joista ei kummastakaan saa oikein kiinni. Onneksi oli kotona vastassa ystäviä sekä yli-innokas napero, joten haikeus ehti oikeastaan unohtua ennen kuin se kunnolla alkoikaan.
tiistai 9. elokuuta 2016
Kuka sä oot?
Suomen loman jälkimainingeissa naperoa alkoi tosissaan kiinnostaa sinä–minä-suhteet. Kaikkein paras leikki tällä hetkellä on kertailla wer bist du tai kuka sinä olet -kysymyksin nimiä ja perhesuhteita. Olisin ajatellut, että tällaisiin keskusteluihin menisi vielä vuosi jos toinenkin, joten tämä on todellakin yllättänyt minut.
Parin lomapäivän jälkeen alkoi sinät ja minät – tai oikeammin omistusta ilmaiseva mun – ilmestyä puheeseen suomeksikin, kuten odottaa osasin. Muutenkin oli hienoa huomata, miten nopeasti ihminen sopeutuukaan ympäristöönsä, koska viikon oleskelun jälkeen lapsen suusta pääsi enää todella harvoin saksankielisiä sanoja, ellei sitten oltu puhelimessa saksankielisten perheenjäsenten kanssa.
Monikielisen lapsen kielikylpy toisen vanhemman kotimaassa
Monelta kokeneemmalta ulkosuomalaisäidiltä olen kuullut, että suomenkielinen kielikypy Suomen-lomalla ei ole mikään itsestäänselvyys. Varsinkaan mikäli mukaan lähtee myös se muunmaankielinen perheenjäsen, joka oletettavasti viettää päivät pitkät töissä, lapsi–vanhempi-laatuaikaa tankataan sitten lomalla, ja suomalaisvaikutteet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos ei ole aikaa olla koko kesää Suomessa, kannattaa kaksikielisyydessä panostaa arkipäiväisiin asioihin kielikylpylomien sijaan.
Mieluumminhan sitä olisi lomailtu koko konkkaronkka, mutta tällä kertaa mies ei ehtinyt töiltään mukaan, ja napero eli vajaa pari viikkoa lähes täysin suomenkielisessä ympäristössä. Suuren osan lomasta hän tutkaili vanhoja kotinurkkiani mumminsa kanssa. Tosiaankin tutkaili, koska jo kotinurkilta löytyi niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa. Mummilan puutarhass voia nähdä ja kokea paljon sellaista, mikä täällä Lontoon kotinurkilla on harvinaista herkkua: perhosia, heinäsirkkoja, vesileikkejä hiekkarannalla, punaherukoita pystyi syömään suoraan marjapuskasta ja perunat haettiin perunamaalta.
Monesti aikaisemmin olen miettinyt, miksi lapset oppivat isovanhempien luona niin mielettömästi uusia asioita ja käsitteitä. Syyksi en ole keksinyt muuta kuin niiden tuiki tärkeiden rutiinien rikkomisen. Kun rutiinien tilalle tulee yhtäkkiä paljon uusia asioita, on aivan luonnollista oppia paljon. Senhän takia me kaikki haluamme matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Haluamme uusia vaikutteita.
Suomen-loma oli tällä kertaa vähän liian lyhyt. Ensimmäinen viikko meni kesänuhaa sairastaessa, ja siksi jäi monet rakkaat näkemättä ja peri tärkeää asiaa hoitamatta. Täytynee siis alkaa suunnitella syyslomaa kotikonnuille.
Tunnisteet:
juttukaveri
,
kielen omaksuminen
,
matkalla
,
monikielisyys
,
ulkosuomalaisuus
Ei kommentteja
keskiviikko 29. kesäkuuta 2016
Lomastrategian punomista
Niin tylsää, mutta niin totta. Tänä kesänä emme ehdi koko perhe yhdessä lomalle. Koska naperon hoitotädillä on kuitenkin kaksi viikkoa lomaa ja Suomessa on kohteliasta silloin tällöin käydä, pakkaan laukkumme heinäkuun loppupuolella ja suuntaamme pariksi viikoksi koti-Suomeen. Toivon mukaan mieskin lennähtää seuraksemme viikonlopuksi, koska tiedän iskä-ikävän alkavan reilu viikon näkemättömyyden jälkeen ja onhan viikonloppu maalla mummin ruokapatojen äärellä tavallista rentouttavampi city-viikonloppujen lomassa.
Kielikylpy tulee hyvään kohtaan: lapsi on alkanut käyttää lauseita. Ei aina eikä mitenkään järjestelmällisesti mutta kuuluvat repertoaariin. Uskoisin parin viikon kielikylvyn kartuttavan sanavarastoa sen verran, että lauseet muodostuvat helpommin ja lauseita seuraa toiset lauseet. Vaikka lapsi käyttää kanssani edelleen lähestulkoon vain suomea perheemme kielistrategian hiomisen tuloksena, hänen aktiivinen sanavarastonsa karttuu kaksikielisiä kavereita hitaammin, mistä koen toisinaan huonoa omatuntoa. Varmaankin ihan turhaan, mutta tiedättehän millaisia äidit ovat.
Myös kirjojen hankinnan kannalta Suomen-loma tulee hyvään kohtaan: lapsi jaksaa paremmin keskittyä tarinoihin, ainakin pari minuuttia, joten tarvitsemme akuutisti uusia kirjoja, joissa olisi jo jonkinlaista juonellista tarinaa!
Myös kirjojen hankinnan kannalta Suomen-loma tulee hyvään kohtaan: lapsi jaksaa paremmin keskittyä tarinoihin, ainakin pari minuuttia, joten tarvitsemme akuutisti uusia kirjoja, joissa olisi jo jonkinlaista juonellista tarinaa!
Haikeana mietin lomailua ennen lasta: kohteet valikoituivat muiden kuin siellä asuvien ystävien ja sukulaisten määrän mukaan ja laukku täyttyi uima-asuista, sandaaleista ja hellemekoista, mutta mitäs teet. Lapsen on hyvä oppia Suomen tädit ja leikkikaverit sekä hengitellä raikasta maalaisilmaa. Alkutalvesta sitten suuntaamme toivon mukaan koko sakki jonnekin, missä aurinko taatusti paistaa.
Olen aina ollut minimalistinen pakkaaja. Nyt kun mukanani ei matkusta enää vauva, vaan lapsi, pystyn palaamaan vanhoihin periaatteisiini, eli karsin pakattavaa tavaraa parhaani mukaan.
Kun suuntaan lapsen kanssa kaksin reissuun, mietin myös matkustusajankohdan erityisen tarkkaan. Lentomme Suomeen kestää onneksi vain kolme tuntia, mutta Helsinki-Vantaa on vasta päivän toinen pysäkki, josta matka jatkuu juna-asemalta toiselle ja vielä siitäkin eteenpäin. En halua kantaa mukanani väsynyttä ja kiukuttelevaa lasta, joten lienee paikallaan lähteä päivän ensimmäisen tai viimeistään toisen koneen kyydissä, vaikka se aamu-unista kauhistuttaakin. Jos lähdemme matkaan aamuseitsemältä, olemme todennäköisesti perillä iltaseitsemän ja iltayhdeksän välissä.
Aikaisimmalla koneella lähtö tosin aiheuttaisi sen, että päiväunet täytyisi vedellä rattaissa jossain Helsinki-Vantaan ja mummolan välillä, joten ne täytyisi ottaa mukaan. Minimalistinen minäni älähtää ja haluaa buukata päivän toisen lennon. Näin päiväunet ehtii näin vedellä koneessa, mikä tarkoittaa vähemmän roudattavaa sekä mahdollisesti hiljaiseloa lentokoneessa. Ehtisinköhän jopa lueskella matkailun lomassa?
Yleensä yksin matkustaessa vältän rattaiden raahaamistaa viimeiseen asti, ne vain vievät niin paljon tilaa ja hidastavat vauhtia. Tämän takia napero onkin oppinut kruisailemaan kotikulmilla jos jonkinlaisella menopelillä ja kulkemaan lyhyitä matkoja jalan. Luonteeltaan hän on aika kova menemään, joten vauhti ja liike sopivat hänelle.
Koska ihmisellä on vain kaksi kättä, vähentää mukaanotettavat rattaat matkalaukkujen määrää puoleen, ja vaikka minimalistinen minäni pystyisikin tavarat yhteen laukkuun pakkaamaan, ulkosuomalainen minäni haluaa varmistaa, että matkalaukkuun jää tyhjää tilaa ja voimme tuoda mukanamme sekä lasten että aikuisten kirjoja ja kaikenlaisia namuja sekä muuta krääsää, mitä nyt ulkosuomalainen kesän ja joulun välissä saattaa tarvita.
Kun vuosia sitten pääsin käymään koto-Suomessa pari kertaa Wizz Airin kyydissä, iloitsin aluksi 32kg ruumalaukusta. Kerrankin saisin ostaa kaikki kirjat, jotka haluaisin lukea. Siis aluksi. Ennen kuin pääsin kotiovelle, josta 30-kiloinen laukku piti kammeta neljänteen kerrokseen. Silloin opin tosissaan, että ahneella on likainen loppu.
Kutsuja on sadellut sinne tänne, ja useimpiin niistä voin todennäköisesti vastata myöntävästi, mutta veikkaisin että lapsi pysyy lähes koko kaksiviikkoisen mummolassa. Vaikka mummola on hänelle tuttu ja rakas paikka, ei se silti ole koti. Jos siellä lomailuun vielä yhdistää jatkuvan autossa istuskelun ja vierailuilla käynnin, tuloksena on luultavasti aika levoton ja väsynyt lapsi. Muutamaan läheisimpään ja tarkkaan valittuun paikkaan otan hänet varmasti mukaan, muihin harkinnanvaraisesti.
Yleensä yksin matkustaessa vältän rattaiden raahaamistaa viimeiseen asti, ne vain vievät niin paljon tilaa ja hidastavat vauhtia. Tämän takia napero onkin oppinut kruisailemaan kotikulmilla jos jonkinlaisella menopelillä ja kulkemaan lyhyitä matkoja jalan. Luonteeltaan hän on aika kova menemään, joten vauhti ja liike sopivat hänelle.
Koska ihmisellä on vain kaksi kättä, vähentää mukaanotettavat rattaat matkalaukkujen määrää puoleen, ja vaikka minimalistinen minäni pystyisikin tavarat yhteen laukkuun pakkaamaan, ulkosuomalainen minäni haluaa varmistaa, että matkalaukkuun jää tyhjää tilaa ja voimme tuoda mukanamme sekä lasten että aikuisten kirjoja ja kaikenlaisia namuja sekä muuta krääsää, mitä nyt ulkosuomalainen kesän ja joulun välissä saattaa tarvita.
Kun vuosia sitten pääsin käymään koto-Suomessa pari kertaa Wizz Airin kyydissä, iloitsin aluksi 32kg ruumalaukusta. Kerrankin saisin ostaa kaikki kirjat, jotka haluaisin lukea. Siis aluksi. Ennen kuin pääsin kotiovelle, josta 30-kiloinen laukku piti kammeta neljänteen kerrokseen. Silloin opin tosissaan, että ahneella on likainen loppu.
![]() |
| Toisinaan tarvitsee odotella, toisinaan juostaan. |
Kutsuja on sadellut sinne tänne, ja useimpiin niistä voin todennäköisesti vastata myöntävästi, mutta veikkaisin että lapsi pysyy lähes koko kaksiviikkoisen mummolassa. Vaikka mummola on hänelle tuttu ja rakas paikka, ei se silti ole koti. Jos siellä lomailuun vielä yhdistää jatkuvan autossa istuskelun ja vierailuilla käynnin, tuloksena on luultavasti aika levoton ja väsynyt lapsi. Muutamaan läheisimpään ja tarkkaan valittuun paikkaan otan hänet varmasti mukaan, muihin harkinnanvaraisesti.
tiistai 14. kesäkuuta 2016
Ystäväksi otettu
Petran innoittamana päätin jakaa pari ajatuksiani saksalaisista ystävistäni. Kuten Petrakin ohimennen mainitsi; suurin osa meistä ei osaa ajatella ulkomaalaista läheisenä ystävänä, vaan ulkomaalaiset ovat yksiselitteisesti ulkomaalaisia: on helpompi vedellä rajoja meihin ja teihin kuin elää niistä piittaamatta ja nähdä ihminen hassun aksentin sekä kummallisten tapojen takana.
Ystäväksi ulkomaalaiselle
Pari viikkoa sitten vietimme ystävieni kanssa vuosittaisen viikonlopun naisporukassa. Tapanamme on valita koteeksi jokin saksalainen kaupunki, junailla perille, vuokrata pyörät viikonlopuksi ja kruisailla niillä terassilta toiselle. Loppuillaksi pyörät pääsevät telineeseen lepäämään ja vaihdamme jalkaan tanssikengät. Tämän vuoden kohteeksi oli valikoitunut Bremen, ensi vuonna suuntaamme Oktoberfestille Müncheniin.
Nämä ystävät olen saanut parisuhteen kautta. He ovat siis miehen koulukavereiden puolisoja. Koulukaveruksilla on tapana tehdä vuosittain kolme reissua: miehet, naiset ja kaikki yhdessä. Jokainen on siis oikeutettu osallistumaan näistä kahteen. Viime vuosina kaveriporukkaan on kuulunut myös yksi sateenkaaripariskunta, mutta tämä uusi puoliso ei ole vielä äänestänyt jaloillaan kumpaan ryhmään hän ennemmin kokee kuuluvansa, miehiin vai naisiin. Ymmärrettävästikin häntä ei otettaisi mielellään mukaan miesten viikonloppuun, koska miehet keskustelevat myös parisuhteistaan, mutta en tiedä kokisiko hän olonsa luontevaksi naistenkaan seurassa. Nähtäväksi jää.
Kun tapasin nämä naiset miehineen ensimmäistä kertaa, en juurikaan osannut saksaa muutamaa fraasia enempää. Olin kyllä opiskellut lukiossa c-saksan tyydyttävästi, mutta olin sen myös kiitettävästi unohtanut. Onneksi kaksi heistä uskalsi puhua jonkin verran englantia. Kun vuosia myöhemmin Saksaan muutettuani suuntasin ensimmäistä kertaa naisten viikonloppuretkelle - joka muuten oli ollut muutaman vuoden tauolla lisääntymissyistä - osasin jo jonkin verran keskustella, mutta tiesin, että kanssani jutustelu vaatii kuulijalta paljon, koska toisinaan minua oli vaikea ymmärtää, toisinaan en löytänyt lainkaan oikeita sanoja.
Nämä naiset eivät kuitenkaan antaneet periksi, vaan kanssani keskusteltiin aksentista ja virheistä huolimatta. Vuosien myötä puheeni muuttuu sujuvammaksi, mutta arvostan heidän alun ennakkoluulottomuuttaan sekä kärsivällisyyttään minua kohtaan. Olin ja olen yksi heistä, vaikka olenkin ulkomaalainen. En edes löydä sanoja kuvailemaan, miten paljon arvostan heidän ystävyyttään.
Terapeuttista naurua
He tietävät, että kaikki on minulle vähän hankalampaa, siis aivan yllättävätkin asiat, eikä tyhmiä kysymyksiäni naureskella, vaikka hassuille kielivirheilleni kyllä nykyisin naureskellaan - mutta näille jaksan kyllä itsekin nauraa. Koen sen itse asiassa vapauttavan tunnelmaa hieman, että virheilleni nauretaan, jos ne kerran naurattavat. Niille naureskelua ei siis ainakaan tarvitse välttää sen takia, että olen ulkomaalainen, olenhan yksi heistä. Saanhan usein kuunnella ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut saksaa viime vuosien aikana. Tästä minun on puolestani kiittäminen heitä.
He ovat kaikki kotoisin pieneltä paikkakunnalta, ja vaikka muutama heistä on muuttanut opiskelujen takia muutamaksi vuodeksi isommalle paikkakunnalle, ovat he kaikki palanneet takaisin kotikulmille, kun perhettä on alettu perustaa. Erilaisista taustoista ja elämäntavoista huolimatta elämme kaikki aika samanlaista arkea, jonka tärkeitä elementtejä ovat perhe, monenmoiset työkuviot ja ystävät - vaikka ensivaikutelma voisi olla toinenkin. Eihän taustamme ole ensi näkemältä lainkaan samanlaiset.
Ystäviä naapurista
Toinen ystäväporukka, johon minut otettiin ennakkoluulottomasti mukaan oli Hampurin naapuruston naiset. Tässäkään porukassa en alussa loistanut keskustelutaidoillani, mutta tapaamiset oli minulle mittaamattoman arvokkaita, koska ilman näitä naisia ei minulla olisi ollut päivittäin mahdollisuutta keskustella naistenjuttuja saksaksi enkä olisi nähnyt yhtä läheltä, millaista arki on supisaksalaisessa perheessä sekä millaisia ilon- ja riidanaiheita supisaksalaisten arkeen kuuluu. Ja niin, aika samanlaisia ovat, ainakin riidanaiheet.
Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.
Lukuisten sisäpihan hiekkalaatikon reunalla istuttujen tuntien sekä iltahämärässä nautittujen viinilasillisten myötä minustakin tuli pikku hiljaa kelpo keskustelukumppani ja ihan mukiinmenevä ystävä. Heiltäkin saan usein kuulla ihmettelyä siitä, miten nopeasti olenkaan oppinut kelpo keskustelukumppaniksi ja nämäkin naiset nauravat vapautuneesti hassuille virheilleni. Kielitaidostani minun on ennemminkin heitä kiittäminen. Ilman kärsivällisiä ystäviä tämä ei olisi ollut lainkaan mahdollista.
En tiedä, miten ennakkoluulottomasti itse suhtautuisin maahanmuuttajataustaisiin ystäväehdokkaisiin, jos itse en sellainen olisi. En tiedä miten mukavaa olisi kuukausikaupalla pinnistellä jatkuvasti, että ymmärtää toista. Toivon kuitenkin että useammat jaksavat tämän alkukankeuden, koska ystäviä voi löytyä yllättävistäkin paikoista eikä heitä ole koskaan liikaa.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Parasta ulkosuomalaisuudessa
Tässä London ja Beyond -blogin Leenan innoittama postaus. Minun listastani ei tule kovin pitkä, mutta mielestäni sitäkin kattavampi.
Oman itsen tutkailu ja omien rajojen ylitys. Sitä niin kuvittelee olevansa jotain, mutta sitten ei ehkä olekaan, jos asiaa joutuu tarkemmin tutkailemaan. Monesti kuvittelee myös, että jokin asia on mahdoton tehdä tai oppia ja ettei siihen pysty (enää), kunnes sitten uskaltaa unohtaa epäilynsä, ja pystyykin. Tuskin olisin näin ennakkoluuloton itseäni kohtaan, ellen olisi tavannut ihania ystäviäni eri puolilta Eurooppaa tai nähnyt niin monta tapaa elää ja olla sekä jatkuvasti joutunut kyseenalaistamaan omaa tapaani tehdä asioita. Mielestäni en itse ole muuttunut paljoa, mutta pitempiaikaiset ystävät voivat olla tästä eri mieltä.
Positiivisuus. Mokailu ja nolostelu oli jossain vaiheessa niin arkipäiväistä, etten enää jaksa siihen aikaani tuhrata, siis nolosteluun. Olen mieluummin positiivari - ja oma itseni.
Puoliso, jota en koskaan olisi Suomesta löytänyt, löytyi yksi kylmä tammikuinen ilta eräästä keskieurooppalaisesta irkkupubista. Aika kliseistä, mutta totta. Hänen takiaan ulkosuomalaisuuteni on muuttunut muutaman vuoden määräaikaisesta työperäisestä muutosta elämäntavaksi, jossa muutokset ovat kaikenkattavia ja tapahtuvat meistä riippumatta, mutta mistään hinnasta en ukkoani vaihtaisi. Enkä tällä tarkoita, etteikö koti-Suomestakin olisi voinut löytää varteenotettavaa siippaa, mutta en vain haluaisi ajatella viettäväni loppuelämää kenenkään muun kuin juuri hänen kanssaan.
Puoliso, jota en koskaan olisi Suomesta löytänyt, löytyi yksi kylmä tammikuinen ilta eräästä keskieurooppalaisesta irkkupubista. Aika kliseistä, mutta totta. Hänen takiaan ulkosuomalaisuuteni on muuttunut muutaman vuoden määräaikaisesta työperäisestä muutosta elämäntavaksi, jossa muutokset ovat kaikenkattavia ja tapahtuvat meistä riippumatta, mutta mistään hinnasta en ukkoani vaihtaisi. Enkä tällä tarkoita, etteikö koti-Suomestakin olisi voinut löytää varteenotettavaa siippaa, mutta en vain haluaisi ajatella viettäväni loppuelämää kenenkään muun kuin juuri hänen kanssaan.
maanantai 9. toukokuuta 2016
Taapero muutti
Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!
Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.
Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).
Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.
Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.
Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.
Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.
Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.
Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.
Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).
Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.
Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.
Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.
Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.
Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Paluumuuttohaaveista
Aina silloin tällöin jokainen ulkosuomalainen varmasti mietiskelee paluuta kotimaahan; onnistuisiko, sujuisiko helposti vai onko se sittenkään järkevä ajatus. Juhlapäivien tienoot ja kesälomailut ovat varmasti piikkejä paluumuuttohaaveille. Toisilla paluuhaaveet voivat olla totisempia, toisilla kaukaisempia, joiden ei koskaan oletetakaan toteutuvan. Joillekin riittää vain ajatus siitä, että joku päivä voi vielä palata. Toiset haluavat konkreetimpaa keskustelua ja alkavat suunnitella paluuta. Muille ulkosuomalaisille näistä harvemmin puhutaan.
Muutama ystäväni on lähtenyt takaisin vuosikymmenen tai kahden ulkomailla asustelun jälkeen. Päätökset ovat olleet loppuun asti mietittyjä ja ne ovat pitäneet, vaikka paljon on pitänyt taakseen jättää. Helppoa paluu tuskin on ollut, siis käytännön asioiden järjestelyn jälkeen, vaikka sitä ei ole minulle kerrottukaan. Olen kuullut monet ihastelut paperiasioiden setvimisessä: Puhelinliittymän sai kahdessa minuutissa! Ajanvaraus hoitui netissä! Sekä muista uusvanhan kotimaan ihanuuksista: Talkkari säätä lämpöpatterit vaikka itse olisi töissä, koska yleisavain! Kaiken voi maksaa nettipankissa! Uudelta parvekkeelta avautuu ihana metsämaisema! Naapurien kanssa ei tarvitse jutella!
Paluumuuttaja pääsee nauttimaan nostalgiasta sekä yksinkertaisesta elämästä: Pingviinituuteista, valoisista kesäöistä, nuotiomakkarasta ja hämyisistä talvi-iltapäivistä. Syysilma tuntuu raikkaalta ja järvivesi kylmältä. Verovirkailijaa ymmärtää, työkkärin ohjeet ovat yksinkertaiset eikä nettipankkia avatessa nouse verenpaine. Kaikki tarvittava löytyy ilman päiväkausien selvittelyä ja työpäivä lyhenee kertalaakista lounastauon verran. Mutta mitäs sitten jos ensimmäinen kesä onkin kylmä, syksy sateinen ja talvi leuto, haaleneeko rakkaus?
Monet uudet tavat täytyy myös unohtaa tai ainakin piilottaa: hissiin mennessä ei kuulu tervehtiä toisia, lounaan aluksi ei toivoteta ruokahaluja eikä todellakaan tilata viiniä ruuan kyytipojaksi, pubissa ei maksella toisille kierroksia eikä poskipusuja jaella kenellekään ja kahvilassa pöytään istutaan vasta kun on kahvi kaadettu ja maksettu.
Alku ei kuitenkaan välttämättä ole helppo: monet paluumuuttajat kokevat syrjintää työelämässä tai työhaastatteluissa eikä vapaa-ajan aktiviteetitkaan tule kotoa hakemaan. Paluumuuttajan tarvitsee tehdä töitä asettuakseen ihan yhtä lailla kuin maahanmuuttajan, mikä voi omassa kotimaassa tuntua oudolta. Mitä kauemmin on oltu pois, sitä enemmän on työnsarkaa. Jos on vielä opiskellut tutkinnonkin ulkomailla, voi joutua sen laatua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa, varsinkin jos opiskelumaa tai -kaupunki ei ole keskustelukumppanille tuttu. Kotoutumisen tohinoissa voi huomata joutuneensa me–te-jaottelun ulkoringille ei kenenkään maalle, josta on yritettävä takaisin muiden alkuasukkaiden joukkoon.
Meille paluumuuttohaaveet ovat aika kaukaisia, mutta silti silloin tällöin mielessä. Olemme sopineet, että Suomeen muuttoa aletaan miettiä konkreetimmin, jos toiselle meistä on töitä tarjolla. Silloin tällöin käymme haastatteluissa, vaikka etsimme töitä aika verkkaiseen tahtiin ja varsin passiivisesti. Yritämme kuitenkin luoda ja pitää yllä jonkinlaisia verkostoja. En kuitenkaan usko, että paluumme konkretisoituu lähitulevaisuudessa. Syitä tälle on monia; sekä yhteiskunnallisia että ammatillisia.
Emme silti halua unohtaa ajatusta kokonaan, joten toisinaan keskustelemme siitä. Silloin tällöin kun ajatus Suomeen muuutosta näyttää ajatuvan kauemmas ja kauemmas, alamme selailla myynnissä olevia mökkejä ja haaveilla omasta kesäparatiisista.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Eineshyllyindeksi
Olen ilokseni huomannut, että kotikulmieni marketeissa on piiiitkän pitkät hyllyt terveellisen ja herkullisen näköisiä einesaterioita ja jos jonkinlaista arkisen ruokahuollon yksinkertaistajaa. Pitäisi kyllä varmaankin puhua valmisruuista, koska eineksessä kalskahtaa vanhahtava sävy, joka on näistä hyllyistä tosiaan kaukana. Hyllymetreille on varmasti monta syytä. Ihan niinkuin suurkaupungissa on monenlaisia ihmisiäkin, mutta ne saivat minut pohtimaan.
Miksi kiinnitin huomioni näihin pitkiin ja värikkäisiin hyllyihin? Koska sellaisia en Saksassa nähnyt ja olin jo melkein unohtanut, että valmista ruokaa voi ostaa muualtakin kuin ravintolasta. Einekset loistivat marketeissa poissaolollaan, tai sitten vaihtoehtoja oli parin yhden hengen salaattiannoksen ja kahden eri tuoreraviolin verran. Loput vaihtoehdot oli löydettävissä pakastealtaan uumenista. Veikkaisin että lähellä Saksan totuutta ollaan myös aika monessa maassa Välimeren rannalla: valmisruokavaihtoehdot eivät houkuttele perheellisiä ja ajanpuutteessa tilataan illallispöytään pizza (tms).
![]() |
| Esikäsiteltyjä vihanneksia moneen makuun. |
Koska tarjonta seurailee tarkasti kysyntää, syyt löytynevät saksalaisten arkirutiineista. Suurin osa saksalaisista syö päivän ainoan lämpimän aterian lounaalla. Illalla kotona mutustellaan abendbrotia eli iltapalaleipää (vapaasti suomennettuna). Iltapalaleipä voi kyllä olla vaikka pastaa kastikkeen kera tai pihvi ranskalaisilla, se on siis aterian nimi eikä kuvaile sen sisältöä – vaikka useammin kyllä aterian sisältää leipää erilaisin höystein. Ne taas jotka kokkailevat kotona (lue äidit) tekevät sitä ajan ja aatteen kanssa, hakevat lihat lihakaupasta ja vihannekset torilta (tai siis Wochenmarktilta, joka on kerran, kaksi viikossa jollain lähikadulla tai -aukiolla).
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
![]() |
| Saksilla naps ja tästä vihannekset wokkiin. |
Toisinaan kummastelen myös Suomen neuvolan suositusten mukaista ruokarytmiä: ehtivätkö suomalaisvanhemmat muuta tehdä kuin käydä ostoksilla, kokata, kuoria ja pilkkoa hedelmiä sekä voidella leipiä? Ei minusta olisi moiseen jatkuvaan ruokaringin pyörittämiseen. Onneksi lapsemme näyttää kasvavan hyvin kolmellakin aterialla ja yhdellä välipalalla.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
![]() |
| Keittojen ystäville. |
Kun pohdin tätä lisää, huomasin brittikauppojen värikkäät hevi-osastot ja pitkät kala- ja lihatiskit: äitien ei oleteta hakevan vihanneksia ja hedelmiä torilta ja kalaa ja lihaa niille omistautuneista kaupoista, vaan kaikki saa tuoreena marketista ja valinnanvaraakin on tuhottomasti – ja aikaa säästyy ellei sitten ala vasta tiskillä arpomaan mitä söisi. Kala- ja lihatiskien myyjien asiantuntijuudesta en menisi takuuseen, mutta valmispakatut lihat ja kalat olemme todenneet yllättävän laadukkaiksi.
En usko enkä väitä, etteivät miehetkin marketeissa kävisi. Useamman maan marketteihin tutustuneena sanoisin kuitenkin, että markettien hyllyt ovat parempi heijastus naisten kuin miesten elämään, ja erityisesti perheellisten naisten. Siinä missä itsekin entisessä elämässäni kävin kerran tai kaksi viikossa kaupassa hakemassa kassillisen jääkaapintäytettä, nykyisin teen saman joka toinen päivä. Lisäksi kauppakassini on huisisti isompi kuin ennen lasta.
Muistelin myös lukeneeni Suomen valtamediasta jutun, jossa kuuluteltiin pienempien leipäpussien perään, että ehkäpä tämä pätee Suomeenkin: kauppiaan ajatuksissa on vain nelihenkinen tavisperhe, jonka poikkeamia on hankalampi palvella.
Eineshyllymetrit kertovat äitien työssäkäyntiprosentin ja työpäivien pituuden: mitä värikkäämmät hyllyt, sitä korkeampi on naisten työssäkäyntiprosentti ja mitä enemmän on tarjolla valmiita aterioita, sitä pitempiä ovat työpäivät. Siitähän teollisten einesten tarina taisi alkaakin: naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle, vaikka suurin naisten vapauttaja taitaa olla pesukone.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)















