Tämä kummallisen kammottava vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapsella eskarikuukausi kotikulmillani Lounais-Suomessa. Tarkoitus oli myös harjoitella luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa tammikuun paukkupakkasissa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin ihan kivasti meiltä molemmilta, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi ikävä kyllä haaveeksi lumen puutteen takia.
sunnuntai 17. kesäkuuta 2018
maanantai 20. kesäkuuta 2016
Pikajuhannus lentokoneessa
Miten sen voi jo melkein unohtaa, että tällä viikolla suuri osa suomalaisista aloittaa lomansa ihaillen yötöntä yötä yhden pitkän viikonlopun ajan? Niin se vain unohtuu, vaikka viimeisin macin päivitys toi suomalaiset juhlapäivät kalenteriin. Tiedoksi vain että nimipäiviä olen kaipaillut enemmän.
Kaipa sen voi unohtaa, kun viimeisestä yöttömästä juhannuksesta on jo yhdeksän vuotta. Ensimmäiset pari ulkomaanvuotta sitä tuli juhannusviikonloppuna haikeiltua hämärien keskiyön tuntien perään, mutta sitten löytyi onneksi puoliso, jonka synttärit saatuvat usein juurikin tuolle viikonlopulle. Aihetta juhlaan siis on, vaikka yötöntä yötä ei olisikaan.
Juhannus yläilmoissa
Eräs juhannus muutama vuosi sitten pyrähdin silloisesta kotikaupungistani perjantain kunniaksi Wienin lentokentälle. Lähempää kotoa lennot lähtivät hankalasti keskellä päivää. Parituntinen bussimatka oli tällä kertaa kuitenkin kuumaa kyytiä, koska bussi oli viimeistä paikkaa myöten täysi, ulkolämpötila hipoi neljääkymmentä eikä ilmastointi ottanut toimiakseen, joten bussissa hikoiltiin lähemmäs viidessäkymmenessä asteessa. Onneksi olin varannut reilusti juotavaa mukaan, ja moottoritiellä alkoi bussi viimein tuntua viileämmältä avoimista ikkunoista puskevan tuulenviereen takia.
Kaikki tämä sai kuitenkin hymynhivenen ulkosuomalaisen huulille. Olihan juhannusperjantai, enkä olisi ilman hikistä bussikyytiä päässyt saunatunnelmiin.
Kaikki tämä sai kuitenkin hymynhivenen ulkosuomalaisen huulille. Olihan juhannusperjantai, enkä olisi ilman hikistä bussikyytiä päässyt saunatunnelmiin.
Harmiksi vain Wienissä oli kymmenen astetta viileämpää ja kenttä täynnä elegantteja pukumiehiä, jotka olivat viettäneet päivänsä ilmastoiduissa kokoushuoneissa. Minusta oli eleganttius kaukana. Kentän ilmastoinninviileitä käytäviä kävellessä tuli melkein kylmä, varsinkin, koska hellemekkoni oli vielä hiestä märkä. Sandaaleihin turvonneet jalat tosin alkoivat näyttää elpymisen merkkejä.
Tuolloin juhannusaattoni jatkui yöttömän yön ihailulla yläilmoissa. Kun ihastelee auringonlaskua muutaman kilometrin korkeudessa, kestää se pidempää eikä näköesteitä ole. Hampurin kamaralle päästyäni olin saanut juuri tarpeellisen määrän juhannusfiilistelyä ja valmis palaamaan keskieurooppalaisen todellisuuteni synttärijuhliin.
Ystävillä taasen on mökkejä, mutta viime vuodet olemme kaikki olleet enemmän ja vähemmän kiireisiä lastenhankinnassa. Tulevia vuosia ja valoisia juhannuksia odotellessa täytyy tyytyä juhlimaan syntymäpäiviä suurkaupungin vilinässä.
![]() |
| Tämän lähemmäksi yötöntä yötä ei olla päästy. Kuva kesäkuun kuudennelta muutaman vuoden takaa. |
Juhannukseksi Suomeen?
Mies on jo vuosia halunnut juhannukseksi Suomeen, mutta tämä toive on hankala toteuttaa, koska perheeni kesämökki on Itä-Lapissa. Sinne ei halua erkkikään juhannuksen tienoilla hyttysten syötäväksi. Siskoni erehtyi kerran menemään, ja kertoi että ulkolua rajoitti hieman se, että toisinaan joutui hengittämään vaatteiden läpi hyttysten takia. Mökkireissut täytyykin ajoittaa niin, että hyttyset ovat vielä jäätyneinä järvissä. Käytännössä siis mökille pääsee elokuun lopun ja kesäkuun alun välissä.Ystävillä taasen on mökkejä, mutta viime vuodet olemme kaikki olleet enemmän ja vähemmän kiireisiä lastenhankinnassa. Tulevia vuosia ja valoisia juhannuksia odotellessa täytyy tyytyä juhlimaan syntymäpäiviä suurkaupungin vilinässä.
perjantai 17. kesäkuuta 2016
Kohtaamisia naapureiden kanssa
Kun viime postauksessa kerroin Saksan naapureistani, joiden kanssa ystävystyin, aloin muistella aikaisempia naapureitani, joihin matkan varrella olen törmännyt. Naapuri saattaa arvaamattaan olla naapurin ulkkikselle yksi harvoista kontakteista alkuasukkaisiin, kuten minun ensimmäiset naapurini Unkarissa. Sama pätee toki toisin päin, ja olenkin yrittänyt suhtautua naapureihini kohteliaasti muistaen olevani vieraana heidän maassaan.
Ulkosuomalaisuuteni alkumetreillä asustin italialaisen kämppiksen kanssa Budapestin seitsemännen kaupunginosassa erään suuren ja kauniin puiston laidalla. Naapureita oli laidasta laitaan; nuoria, vanhoja, hiljaisia ja äänekkäämpiä. Paremmin tutustuin kahteen heistä. Ensimmäisen naapurin kohtasin pari viikkoa muuton jälkeen. Ovikello soi, ja oven avattuani totesin keskustelevani naapurini kanssa, vaikka hän ei itseään erityisemmin esitellyt. Naishenkilö tuli lupia kyselemättä suoraan sisään ja kertoi tuoneensa meille uudet keittiönverhot. Yhteisparvekkeelta hän oli näet huomannut, että meillä oli varsin peittävät keittiön verhot ja siis vähänlaisesti auringonvaloa. Tyrmistyneenä en oikein tiennyt, miten asiaan olisi pitänyt suhtautua naapurin alkaessa omatoimisesti vaihtaa verhojamme, mutta vaihdettuaan punaruudulliset verhomme pitsiverhoihinsa hän suuntasi heti takaisin kotiinsa, joten verhot jäivät paikalleen. Illalla neuvottelin kämppikseni kanssa. Päätimme tarjota naapurille, mitä hän halusi, siis paremman näköalan keittiöömme, ja jättää verhot paikalleen, vaikka alkuperäiset olivat molempien mielestä nätimmät. Palautin pitsiverhot hänelle muutaman kuukauden päästä, kun olin muutamassa pois.
![]() |
| Pestiläinen yhteisparveke |
Toiseen naapurin tutustuin, kun rakas kämppikseni sairastui ja tarvitsi kuumemittaria. Onneksi muistin sanan unkariksi, joten lähdin pimpottelemaan ovikelloja - ilmeisestikin peri-italialaiseen tyyliin. Olinhan kuitenkin jo todennut, että näin on ainakin suht normaalia toimia Unkarissakin. Kolmannella tärppäsi, ikäiseni nuorimies avasi oven boksereissaan. Sain takelleltua lauseen suustani, vaikka objektin määräisyyden-epämääräisyyden ehdin unohtaa, koska, noh, naapurin vähäpukeisuus kummastutti. En suostunut palauttamaan kuumemittaria kämppiksen toivuttua, vaan panin asialle kielitaidottoman kämppikseni. Kovin monta sanaa palauttaessa ei tarvitsisi sanoa, kiitoksella pääsee jo pitkälle.
Seuraavana keväänä naapurin herra sai aivoverenvuodon ja joutui viikoiksi sairaalaan. Surimme tätä yhdessä, ja kyselin aina rouvan nähdessäni herran vointia. Vointi vaikutti lopulta kohenevan, ja pitkän odotuksen jälkeen eräs aurinkoinen alkusyksyinen päivä rouva kertoi miehensä kotiutuneen. Herran kotiuduttua naapurista alkoi kuulua useammin iloista laulua, naurua ja juttelua. He selvästi nauttivat toistensa seurasta entistä enemmän, niin kuin kuka vain tällaisen jälkeen. Rakkaudensanoja ei naapurissa enää säästelty. Eräs aamu olimme keittiössä aamiaisella, kun herra tuli avonaisen ikkunan taakse ja kyseli, miksi soitamme jatkuvasti pianoa. No mutta kun emme soita, vastasi kämppikseni. Oletteko varma? Kyllä olimme, koska meillä ei ollut pianoa. Kuka sitten soittaa? Emme olleet kuulleet soittoa päivisin. Iltaisin joskus kadun toisella puolella eräässä ravintolassa soitettiin unkarilaisia sävelmiä iltamyöhällä, mutta päivisin oli hiljaista. Tätä hän tuli kesän mittaan kyselemään useasti, joka kerta jouduimme sanomaan, että emme tiedä, mistä musiikki tulee. Herra oli aivan yhtä ihana kuin ennenkin, vaikka eleli toisinaan omassa maailmassaan. Rouvansa kanssa hän kuitenkin jaksoi leperrellä ja tanssia.
![]() |
| Maisema Budan kukkuloilta |
Erääseen toiseen naapurin herraan tutustuin ensin vähän etäisemmin. Olimme molemmat pyöräihmisiä, ja jokapäiväinen jännitysmomentti olikin, kumpi tulee ekana kotiin ja saa fillarinsa pohjakerroksen porraskaiteeseen kiinni. Kumpi taas kantaa omansa toiseen kerrokseen. Koska oletin olevani nuorempi ja jäntevämpi, kannoin fillarini useasti ylempään kerrokseen, jos vain suinkin kesähelteiltä jaksoin, vaikka olin kotona ennen naapuria. Eräs syksyinen aamu sitten viimein kohtasin toisen pyörän parkkeeraajan. Te taisitte tyhjentää kumini? Hämmästykseltäni en oikein osannut vastata, koska en heti ymmärtänyt ymmärtäneeni lauseen ihan oikein: tyyppi oikeasti syytti minua kumien puhkomisesta! En ollut minä, sain lopuksi sanottua, ja poistuin kiireesti kadulle pyörineni. Töissä kerroin tämän kollegoilleni, joista yksi riemastui ikihyviksi: että unkarilainen naapurini syytti ainoaa rehellistä naapuriaan, siis ainoaa suomalaista (kollegani mielipide) pyöränkumiensa tyhjennyksestä. Niin. Hän tosin ei tainnut tietää kansallisuuttani tai meihin usein liitettyä stereotypiaa rehtiydestä. Voi toki olla, että hänellä oli aikaisempia huonoja kokemuksia suomalaisista naapureista. Tai sitten muuten vain kaikki ulkkikset ovat aina vähän epäilyttäviä. Tiedä häntä. Sanomattakin selvää, että aloin kantaa fillarini joka päivä neljänteen kerrokseen, jossa asuin ja jossa ei ollut yhtään fillaroitsijaa, koska en halunnut olla negatiivisten stereotypioiden alullepanija.
Kun paria vuotta myöhemmin tuli taas aika vaihtaa asuntoa, suuntasin eräälle Budan vehreälle vuorelle uudehkoon kerrostaloon. Naapurin Marika-täti tuli esittäytymään jo muuttoviikolla ja näyttämään, miten oikeaoppisesti käytän pyykkitelinettäni. Olin kuulemmma koonnut sen parvekkeelleni väärin. Samalla hän ehti tehdä nopean tupatarkastuksen ja tervehtiä miestäni. Miehen nähtyään hän katsoi pitkään päästä varpaisiin ja totesi: tuo nyt ei sitten ainakaan unkaria puhu, vaikka mies parhaan taitonsa mukaan oli juuri toivottanut uudelle naapurilleni hyvät päivät. No ei puhunut, ainakaan kovin sujuvasti ja senkin vähän vahvalla aksentilla, mutta yritti nyt joka tapauksessa. Marikasta oli paljon apua koko naapuruutemme ajan. Kun olin muuttamassa pois, koki hän asiakseen tulla kertomaan minulle, että mistään koko kylällä en tule parempaa taloa löytämään, ja että hän ei todellakaan ymmärrä, miksi minun piti muuttaa. Tästä en enää tyrmistynyt. Tunsin jo unkarilaiset Marika-tädit.
Unkarin naapurit olivat ihania ja avuliaita vaikkakin uteliaita. Neuvoja jaettiin joka ongelmaan, vaikka sellaisia ei olisi kaivattukaan. Siinä missä Suomessa vanhemmat naiset eivät saa neuvoskella nuorempiaan, oli se Unkarissa aivan tavallista. Neuvoja ei saanut ainoastaan naapureilta, vaan myös kosmetologeilta, partureilta, hierojilta ja ihan kaikilta vanhemmilta naisihmisiltä, joilla oli hetki aikaa keskustella. Se miten näihin neuvoihin suhtautui, riippui toki ihan omasta itsestään, mutta ei lopettanut niiden tulvaa. Toki niitä arvostinkin, koska opin paljon, vaikkapa nyt hedelmien ostamisesta tai oikeanlaisesta ruokavaliosta ja tietysti pyykkitelineistä ja keittiönverhoista. Mutta ehkäpä olisin pärjännyt vähemmälläkin neuvonnalla.
perjantai 10. kesäkuuta 2016
Parasta ulkosuomalaisuudessa
Tässä London ja Beyond -blogin Leenan innoittama postaus. Minun listastani ei tule kovin pitkä, mutta mielestäni sitäkin kattavampi.
Oman itsen tutkailu ja omien rajojen ylitys. Sitä niin kuvittelee olevansa jotain, mutta sitten ei ehkä olekaan, jos asiaa joutuu tarkemmin tutkailemaan. Monesti kuvittelee myös, että jokin asia on mahdoton tehdä tai oppia ja ettei siihen pysty (enää), kunnes sitten uskaltaa unohtaa epäilynsä, ja pystyykin. Tuskin olisin näin ennakkoluuloton itseäni kohtaan, ellen olisi tavannut ihania ystäviäni eri puolilta Eurooppaa tai nähnyt niin monta tapaa elää ja olla sekä jatkuvasti joutunut kyseenalaistamaan omaa tapaani tehdä asioita. Mielestäni en itse ole muuttunut paljoa, mutta pitempiaikaiset ystävät voivat olla tästä eri mieltä.
Positiivisuus. Mokailu ja nolostelu oli jossain vaiheessa niin arkipäiväistä, etten enää jaksa siihen aikaani tuhrata, siis nolosteluun. Olen mieluummin positiivari - ja oma itseni.
Puoliso, jota en koskaan olisi Suomesta löytänyt, löytyi yksi kylmä tammikuinen ilta eräästä keskieurooppalaisesta irkkupubista. Aika kliseistä, mutta totta. Hänen takiaan ulkosuomalaisuuteni on muuttunut muutaman vuoden määräaikaisesta työperäisestä muutosta elämäntavaksi, jossa muutokset ovat kaikenkattavia ja tapahtuvat meistä riippumatta, mutta mistään hinnasta en ukkoani vaihtaisi. Enkä tällä tarkoita, etteikö koti-Suomestakin olisi voinut löytää varteenotettavaa siippaa, mutta en vain haluaisi ajatella viettäväni loppuelämää kenenkään muun kuin juuri hänen kanssaan.
Puoliso, jota en koskaan olisi Suomesta löytänyt, löytyi yksi kylmä tammikuinen ilta eräästä keskieurooppalaisesta irkkupubista. Aika kliseistä, mutta totta. Hänen takiaan ulkosuomalaisuuteni on muuttunut muutaman vuoden määräaikaisesta työperäisestä muutosta elämäntavaksi, jossa muutokset ovat kaikenkattavia ja tapahtuvat meistä riippumatta, mutta mistään hinnasta en ukkoani vaihtaisi. Enkä tällä tarkoita, etteikö koti-Suomestakin olisi voinut löytää varteenotettavaa siippaa, mutta en vain haluaisi ajatella viettäväni loppuelämää kenenkään muun kuin juuri hänen kanssaan.
maanantai 6. kesäkuuta 2016
Liian kiltti jonottaja
Loma miehen kotikonnuilla päättyi lentokenttäkaaokseen. Pääsimme matkaan puolisentoista tuntia myöhässä, koska lentokentän jokainen tietokone tilttasi jonottaessamme lähtöselvitykseen. En koskaan aikasemmin ollutkaan tajunnut, miksi useammat lentoyhtiöt päästävät lapsiperheet priority-jonoon, ennen kuin en sinne päässyt (koska halpalento) ja poikkeustilanteen vuoksi jonotin kaksivuotiaan kanssa helteisellä lentokentällä melkein kolme tuntia. Lentokenttävirkailijat hoitivat hommansa poikkeustilanteessa erinomaisesti, mutta jäin kaipaamaan naiset ja lapset ensin -asennetta, johon Saksassa harvemmin törmää.
Turvatarkastuksen jälkeen päädyin lastaamaan lapsen ja tavarat pantilliseen käsimatkatavarakärryyn (jossa sarjakuvin kielletään lapsen kuljetus) ja spurttijuoksuun. Lähtöselvityksessä kun eivät osanneet kertoa, miten kauan kone odottaa. Lopulta olimme koneessa toiseksi viimeisinä. Suurin osa matkustajista oli ehtinyt laukkunsa jättää ennen tietokonetilttiä, joten heille ongelmat ilmenivät vain portilla ja koneessa odotteluna.
Vika lienee minussa itsessäni. Olen perusluonteeltani aivan liian kiltti jonottaja. Poikkeustilanteessa pitäisi ryhtyä röyhkeämmäksi ja ottaa kyynärpäät käyttöön eikä taakseen saisi vilkuilla. Lapsi kainalossa ei auta, ei edes huutava lapsi eikä varsinkaan, jos matkustat lapsen tai kahden kanssa yksin. Armoa emme saaneet myöskään matkustamohenkilökunnalta, vaan juomatarjoilua saimme odottaa koneeseen pääsyn jälkeen vielä puolitoista tuntia. Se on aika pitkä aika kaksivuotiaalle, siis ensin reilu kaksi tuntia jonossa, sitten puolitoista koneessa.
Mitä tästä opin? Vaikka lähtisin lapsen kanssa tunnin lennolle, pakkaan eväät koko loppupäiväksi. Loppujen lopuksi olin kuitenkin ihan tyytyväinen, että pääsimme kotiin ja muut jonottajatkin pääsivät koteihinsa ja lomillensa.
torstai 19. toukokuuta 2016
Pyöräillen paikasta toiseen
Miljoonametropolin keskustaan muuttaminen tarkoitti meille autosta luopumista. Täytyy myöntää, että etukäteen mietimme paljon, miten selviämme lapsen kanssa autotta, vaikka lapsi tuskin autoa kaipaa. Taitaa autot olla vanhemmille tärkeämpiä. Paikallisen ystäväperheen mukaan autosharing on näillä kulmilla helppoa, kunhan lastenistuin on omasta takaa, joten päätimme yrittää. Jos autoton elämä osoittautuisi liian hankalaksi, oli varasuunnitelma ottaa miehelle töistä tarjottu auto.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Eikä ratkaisumme ole ensi viikkojen jälkeen enää kaduttanut. Ei meinaa tarvi enää miettiä, milloin saa auton tankattua, pestyä, imuroitua ja mihin h*****n sen taas parkkeeraisi. Ei tarvitse enää googlemapsilta kysellä kannattaako matkaan lähteä julkisilla, pyörällä vai autolla eikä ruuhka-aikoihin ajoittuvia siirtymisten reittejä tarvitse alkaa suunnitella päivää ennen. Ei tarvitse motarille suunnatessa kuunnella liikenneradiotiedotteista tienumeroita eikä turistina miettiä onko sitä nyt matkalla kyseistä tietä etelään (tie auki) vai pohjoiseen (tie tukossa). Matkaanlähdöstä on tullut spontaanimpaa eivätkä kulkuvälineet vaadi viikottaista huoltoa. Ainut asia joka harmittaa, on yhteisestä matkamusiikista luopuminen.
Autosharingia emme ole vielä alkaneet selvitellä, eikä viikonloppureissullekaan ole vielä pohdittu vuokra-autoa. Sen sijaan käytämme paljon julkisia, junia, jolloin nappaamme lapsen usein kantorinkkaan, sekä pyöriä, vaikka en ensimmäisten viikkojen pyöräkokeilujen jälkeen uskonutkaan uskaltavani pyöräillä lapsi kyydissä. Nyttemmin olen huomannut, miten paljon nopeammin pyörällä paikasta toiseen pääseekään, kunhan suunnittelee reitit oikein! Vaikka sivukaduilla pysyttely pidentää matkaa vähäsen, olemme silti paljon nopeampia kuin muuten olisimme. Harvemminhan sitä lapsen kanssa toiselle puolelle kaupunkia suunnataan, ja miten paljon enemmän sitä sivukaduilla kaikenlaista näkekään (kissoja, oravia, lintuja ja koiria!), kun liikenteen melulta on avoinna muille aistiärsykkeille.
![]() |
| Kunnon eväät mukaan! Istuimia meillä on kaksi: tällainen jota ei voi säätää, sekä sellainen jonka selkänojan saa laskettua. Päikkäriaikaan suosimme jälkimmäistä. |
Vaikka toitotan monesti paikallisten tapojen omaksumisen tärkeyttä ja sulautuvani valtaväestöön melko nopeasti, pyöräily on minun yhden naisen vastarintani. Siitä en halua luopua, vaikka kuinka herättäisin kummastusta lapsen kanssa pyörän päällä.
Yhdellä ensimmäisistä pyöräretkistämme muutamaa vuotta nuorempi cityläinen tuli kertomaan, miten hän kunnioittaa mutta silti ihmettelee, miten te äidit teette sen. Niin minkä? Pyöräilette jälkikasvunne kera täällä miljoonakaupungissa. Valitettavasti minun piti tuottaa hänelle pettymys ja kertoa meidän meidän muuttaneen Lontooseen edellisviikolla ja että kokeilukertoja tässä vedellään, enkä niiden perusteella ollut kovin vakuuttunut lapsen kanssa pyöräilyn mahdollisuuksista tuolloin. Pettymystä tasoittaakseni kerroin meidän kyllä pyöräilleen entisessä kotikaupungissamme, jossa sielläkin oli lähes pari miljoonaa asukkia, mutta tämä ei enää vakuuttanut keskustelukumppaniani cityperheen pyöräilymahdollisuuksista.
![]() |
| Ainut mikä pyörästä ja kantorinkasta puuttuu, on tällainen torkkutuki. |
Tuolloin en ollut vielä ymmärtänyt vältellä pääkatuja ja pysyä pois tietyiltä sivukaduiltakin ruuhka-aikoina. Googlen ehdottama reitti ei siis ole paras mahdollinen pyöräilevälle kaupunkilaisäidille, vaan paras reitti löytyy etsimällä ja olosuhteet mukaan laskien. Kahden vilkkaan pääkadun läheiset sivukadutkin ovat vilkkaita ruuhka-aikoina, mutta mitä kauempana pääreiteistä ollaan, sitä vähemmän autoja on.
Näiden oivallusten jälkeen alkoi pyöräily taas maistua, ja viimeksi viiletimme pyörän päällä tänä aamuna. Hiljaisilla sivukaduilla uskaltaa jopa ottaa niin kovat vauhdit, että takapenkiltä alkaa kuulua riemunkiljahduksia, ja mikäs sen ihanampi aamun aloitus olisikaan.
lauantai 14. toukokuuta 2016
Hiljaisia nuo suomalaiset
Pari kuukautta sitten kuulin eräältä aikuiselta suomalaissyntyiseltä kolmannen kulttuurin kasvatilta kiinnostavan, vaikkakin ensi kuulemalta aika kliseisen, mielipiteen. Hänen mielestään suomalainen kulttuuri rajoittaa ihmisten sosiaalista kanssakäyntiä paljon, ja tästä syystä hän koki suomalaisten elämäntyylin varsin yksinäiseksi. Hän asui ensi kertaa Suomessa vasta aikuisella iällä, joten hän ei ollut sosiaalistunut supisuomalaiseen kulttuuriin lapsesta asti. Helpotuksen tiukahkon sosiaalisen koodiston kanssa elämiseen toi kuitenkin lähempi tutustuminen japanilaiseen kulttuuriin, jonka käytösnormit hän totesi vieläkin tiukemmiksi.
Uskoisin, että edellisen voi monikin Suomessa kasvaneista ulkosuomalaisista allekirjoittaa. Ulkosuomalaisuuden alkuaikoina Suomessa niin puhelias suomalainen onkin se hyvin stereotypiaa toteuttava hiljainen suomalainen kaikkialla muualla, kunnes sitten alkaa pikku hiljaa omaksua kaikenlaisia vaikutteita ympäröivästä kulttuurista. Vaikka ympäröivä kulttuuri näkyy ensin ehkäpä vain jääkaapissa, näkyy se ennemmin tai myöhemmin myös käytöksessä.
En voi sanoa olevani kolmannen kulttuurin lapsi, mutta jossain määrin irti useamman kulttuurin normaalia koskevistä säännöistä. Jos teen jotain omituista, hassua tai väärää täällä Briteissä (tai Saksassa tai ihan missä vain Pohjoismaiden ulkopuolella) saan luultavasti osan siitä anteeksi, koska en selvästikään ole britti (enkä saksalainenkaan). Jos tekisin jotain omituista Suomessa, minulle varmastikin tuhahdeltaisiin vähän todennäköisemmin, koska en ulkonäöltäni enkä puheeltani erotu alkuasukkaista juurikaan, ja minun siis odotettaisiin noudattavan kirjoittamattomia käytössääntöjä kuten kunnon suomalaisen kuuluukin.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
Nykyelämässäni ulkosuomalaisena voin toteuttaa suomalaisuuttani varsin vapaasti: voin poimia elämääni ne suomalaisuuden piirteet, jotka minulle luontevasti sopivat, ja jättää loput toteuttamatta. Näin ainakin silloin kun en ole Suomessa. Mikäli asuisin Suomessa, en voisi valita yhtä vapaasti pahennusta herättämättä. Samalla tavalla voin poimia piirteitä joka kulttuurista, johon tutustun, omien mieltymysteni mukaan.
Mitä paremmin on sisällä vieraassa kulttuurissa, sitä todennäköisemmin joutuu hyväksymään myös elämää jossain määrin rajoittavia vieraita sosiaalisia sääntöjä osaksi arkeaan. Kuten vaikka sen, että Saksassa lapset eivät saa aiheuttaa epäjärjestystä julkisissa tiloissa, kun taas Britanniassa lasten melua ja vauhtia lähinnä vain naureskellaan. Tai että Italiassa on turha mennä ravintolaan lounaalle suomalaisittain yhdeltättoista, illalliselle viideltä, kun taas monissa muissa paikoissa saa mitä tahansa ateriaa mihin aikaan tahansa.
Kotimaan tapoja ei saa tuotua ulkomaille eikä ulkomailla opittuja tapoja kotimaahan – tai jos saakin ne täytyy unohtaa ulos lähtiessä kotiovelle, ja kodin ulkopuolella pitää sulautua valtaväestöön ainakin joissain määrin. On helpompi mukautua kuin muuttaa ympäristöään. Kokonaan ei voi valtaväestöön sulautua, jotain omaakin täytyy säilyttää. Voi olla että elämästä tulee aluksi tasapainoilua vieraan ja oman välillä, mutta toivottavasti tasapaino löytyy. Jokainen sekoittaa oman kulttuuricocktailinsa, toiset tarvitsevat enemmän uutta, toiset enemmän vanhaa. Voi olla että tapapainon löytääkseen täytyy testata ensin monenlaisia ääripäitä.
keskiviikko 4. toukokuuta 2016
Paluumuuttohaaveista
Aina silloin tällöin jokainen ulkosuomalainen varmasti mietiskelee paluuta kotimaahan; onnistuisiko, sujuisiko helposti vai onko se sittenkään järkevä ajatus. Juhlapäivien tienoot ja kesälomailut ovat varmasti piikkejä paluumuuttohaaveille. Toisilla paluuhaaveet voivat olla totisempia, toisilla kaukaisempia, joiden ei koskaan oletetakaan toteutuvan. Joillekin riittää vain ajatus siitä, että joku päivä voi vielä palata. Toiset haluavat konkreetimpaa keskustelua ja alkavat suunnitella paluuta. Muille ulkosuomalaisille näistä harvemmin puhutaan.
Muutama ystäväni on lähtenyt takaisin vuosikymmenen tai kahden ulkomailla asustelun jälkeen. Päätökset ovat olleet loppuun asti mietittyjä ja ne ovat pitäneet, vaikka paljon on pitänyt taakseen jättää. Helppoa paluu tuskin on ollut, siis käytännön asioiden järjestelyn jälkeen, vaikka sitä ei ole minulle kerrottukaan. Olen kuullut monet ihastelut paperiasioiden setvimisessä: Puhelinliittymän sai kahdessa minuutissa! Ajanvaraus hoitui netissä! Sekä muista uusvanhan kotimaan ihanuuksista: Talkkari säätä lämpöpatterit vaikka itse olisi töissä, koska yleisavain! Kaiken voi maksaa nettipankissa! Uudelta parvekkeelta avautuu ihana metsämaisema! Naapurien kanssa ei tarvitse jutella!
Paluumuuttaja pääsee nauttimaan nostalgiasta sekä yksinkertaisesta elämästä: Pingviinituuteista, valoisista kesäöistä, nuotiomakkarasta ja hämyisistä talvi-iltapäivistä. Syysilma tuntuu raikkaalta ja järvivesi kylmältä. Verovirkailijaa ymmärtää, työkkärin ohjeet ovat yksinkertaiset eikä nettipankkia avatessa nouse verenpaine. Kaikki tarvittava löytyy ilman päiväkausien selvittelyä ja työpäivä lyhenee kertalaakista lounastauon verran. Mutta mitäs sitten jos ensimmäinen kesä onkin kylmä, syksy sateinen ja talvi leuto, haaleneeko rakkaus?
Monet uudet tavat täytyy myös unohtaa tai ainakin piilottaa: hissiin mennessä ei kuulu tervehtiä toisia, lounaan aluksi ei toivoteta ruokahaluja eikä todellakaan tilata viiniä ruuan kyytipojaksi, pubissa ei maksella toisille kierroksia eikä poskipusuja jaella kenellekään ja kahvilassa pöytään istutaan vasta kun on kahvi kaadettu ja maksettu.
Alku ei kuitenkaan välttämättä ole helppo: monet paluumuuttajat kokevat syrjintää työelämässä tai työhaastatteluissa eikä vapaa-ajan aktiviteetitkaan tule kotoa hakemaan. Paluumuuttajan tarvitsee tehdä töitä asettuakseen ihan yhtä lailla kuin maahanmuuttajan, mikä voi omassa kotimaassa tuntua oudolta. Mitä kauemmin on oltu pois, sitä enemmän on työnsarkaa. Jos on vielä opiskellut tutkinnonkin ulkomailla, voi joutua sen laatua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa, varsinkin jos opiskelumaa tai -kaupunki ei ole keskustelukumppanille tuttu. Kotoutumisen tohinoissa voi huomata joutuneensa me–te-jaottelun ulkoringille ei kenenkään maalle, josta on yritettävä takaisin muiden alkuasukkaiden joukkoon.
Meille paluumuuttohaaveet ovat aika kaukaisia, mutta silti silloin tällöin mielessä. Olemme sopineet, että Suomeen muuttoa aletaan miettiä konkreetimmin, jos toiselle meistä on töitä tarjolla. Silloin tällöin käymme haastatteluissa, vaikka etsimme töitä aika verkkaiseen tahtiin ja varsin passiivisesti. Yritämme kuitenkin luoda ja pitää yllä jonkinlaisia verkostoja. En kuitenkaan usko, että paluumme konkretisoituu lähitulevaisuudessa. Syitä tälle on monia; sekä yhteiskunnallisia että ammatillisia.
Emme silti halua unohtaa ajatusta kokonaan, joten toisinaan keskustelemme siitä. Silloin tällöin kun ajatus Suomeen muuutosta näyttää ajatuvan kauemmas ja kauemmas, alamme selailla myynnissä olevia mökkejä ja haaveilla omasta kesäparatiisista.
tiistai 26. huhtikuuta 2016
Eineshyllyindeksi
Olen ilokseni huomannut, että kotikulmieni marketeissa on piiiitkän pitkät hyllyt terveellisen ja herkullisen näköisiä einesaterioita ja jos jonkinlaista arkisen ruokahuollon yksinkertaistajaa. Pitäisi kyllä varmaankin puhua valmisruuista, koska eineksessä kalskahtaa vanhahtava sävy, joka on näistä hyllyistä tosiaan kaukana. Hyllymetreille on varmasti monta syytä. Ihan niinkuin suurkaupungissa on monenlaisia ihmisiäkin, mutta ne saivat minut pohtimaan.
Miksi kiinnitin huomioni näihin pitkiin ja värikkäisiin hyllyihin? Koska sellaisia en Saksassa nähnyt ja olin jo melkein unohtanut, että valmista ruokaa voi ostaa muualtakin kuin ravintolasta. Einekset loistivat marketeissa poissaolollaan, tai sitten vaihtoehtoja oli parin yhden hengen salaattiannoksen ja kahden eri tuoreraviolin verran. Loput vaihtoehdot oli löydettävissä pakastealtaan uumenista. Veikkaisin että lähellä Saksan totuutta ollaan myös aika monessa maassa Välimeren rannalla: valmisruokavaihtoehdot eivät houkuttele perheellisiä ja ajanpuutteessa tilataan illallispöytään pizza (tms).
![]() |
| Esikäsiteltyjä vihanneksia moneen makuun. |
Koska tarjonta seurailee tarkasti kysyntää, syyt löytynevät saksalaisten arkirutiineista. Suurin osa saksalaisista syö päivän ainoan lämpimän aterian lounaalla. Illalla kotona mutustellaan abendbrotia eli iltapalaleipää (vapaasti suomennettuna). Iltapalaleipä voi kyllä olla vaikka pastaa kastikkeen kera tai pihvi ranskalaisilla, se on siis aterian nimi eikä kuvaile sen sisältöä – vaikka useammin kyllä aterian sisältää leipää erilaisin höystein. Ne taas jotka kokkailevat kotona (lue äidit) tekevät sitä ajan ja aatteen kanssa, hakevat lihat lihakaupasta ja vihannekset torilta (tai siis Wochenmarktilta, joka on kerran, kaksi viikossa jollain lähikadulla tai -aukiolla).
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja.
![]() |
| Saksilla naps ja tästä vihannekset wokkiin. |
Toisinaan kummastelen myös Suomen neuvolan suositusten mukaista ruokarytmiä: ehtivätkö suomalaisvanhemmat muuta tehdä kuin käydä ostoksilla, kokata, kuoria ja pilkkoa hedelmiä sekä voidella leipiä? Ei minusta olisi moiseen jatkuvaan ruokaringin pyörittämiseen. Onneksi lapsemme näyttää kasvavan hyvin kolmellakin aterialla ja yhdellä välipalalla.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.
![]() |
| Keittojen ystäville. |
Kun pohdin tätä lisää, huomasin brittikauppojen värikkäät hevi-osastot ja pitkät kala- ja lihatiskit: äitien ei oleteta hakevan vihanneksia ja hedelmiä torilta ja kalaa ja lihaa niille omistautuneista kaupoista, vaan kaikki saa tuoreena marketista ja valinnanvaraakin on tuhottomasti – ja aikaa säästyy ellei sitten ala vasta tiskillä arpomaan mitä söisi. Kala- ja lihatiskien myyjien asiantuntijuudesta en menisi takuuseen, mutta valmispakatut lihat ja kalat olemme todenneet yllättävän laadukkaiksi.
En usko enkä väitä, etteivät miehetkin marketeissa kävisi. Useamman maan marketteihin tutustuneena sanoisin kuitenkin, että markettien hyllyt ovat parempi heijastus naisten kuin miesten elämään, ja erityisesti perheellisten naisten. Siinä missä itsekin entisessä elämässäni kävin kerran tai kaksi viikossa kaupassa hakemassa kassillisen jääkaapintäytettä, nykyisin teen saman joka toinen päivä. Lisäksi kauppakassini on huisisti isompi kuin ennen lasta.
Muistelin myös lukeneeni Suomen valtamediasta jutun, jossa kuuluteltiin pienempien leipäpussien perään, että ehkäpä tämä pätee Suomeenkin: kauppiaan ajatuksissa on vain nelihenkinen tavisperhe, jonka poikkeamia on hankalampi palvella.
Eineshyllymetrit kertovat äitien työssäkäyntiprosentin ja työpäivien pituuden: mitä värikkäämmät hyllyt, sitä korkeampi on naisten työssäkäyntiprosentti ja mitä enemmän on tarjolla valmiita aterioita, sitä pitempiä ovat työpäivät. Siitähän teollisten einesten tarina taisi alkaakin: naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle, vaikka suurin naisten vapauttaja taitaa olla pesukone.
Tilaa:
Blogitekstit
(
Atom
)











