SOCIAL MEDIA

lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Länsirintamalta ei kovin paljon uutta

En ole viime aikoina kirjoitellut naperon kieliasioista paljoakaan. Syy on banaalin yksinkertainen: paljonkaan ei ole tapahtunut – tai sitten minusta on tullut tasapaksuhkon arkielämän sokaistama. Arkikin on siis alkanut tasoittua päivästä ja viikosta toiseen toistuviksi tapahtumasarjoiksi jatkuvan uuden ja etsinnän sijaan.

Eikös kuitenkin se, että kaikki on pysynyt ennallaan, ole oikein hyvä? Minun mielestäni ainakin.

Kolmikielisen uhma


Jonkin verran ovat kyllä uhmakkuudet lisääntyneet: I want on saanut kaverikseen I don't wanna, mutta edelleenkin meillä uhmaillaan vain englanniksi, jonka syy on selvä. Lähipiirissämme ei ole (täällä Briteissä) kuin englanninkielistä uhmaikäistä seuraa. Saas nähdä tarttuuko Suomen-loman aikana suomenkielisiltä leikkikavereilta suomenkielisiä uhmasanoja. Yritämme kyllä miehen kanssa jääräpäisesti hokea haluamisista ja möchteä, mutta toistaiseksi lapsi ei ole oikein näistä onkeensa ottanut. Eräs päivä tässä jopa kuulin vaateen: I want lisää das – taidokkaasti kaikki kielet mukana. haluamiset ja möchtet tarvinnee oppia useammasta suusta – ehkäpä näiden oppiminen on  tehokkainta uhmaikäisessä seurassa.

Englanninkielinen puhe on lisääntynyt hoitotädin mielestä huomattavasti, vaikka mistään suuresta sanaston kasvusta ei voi olla kyse. Lempiasiansa hän kuitenkin osaa ja osaa vastata yksinkertaisiin kysymyksiin ja ymmärtää, milloin pitää pukea vaatteet päälle, siirtyä ruokapöydän ääreen jne.

Eräs päivä taasen huomasin, että napero ei osaa minä-persoonaa suomeksi, ja miksi osaisi. Enhän sitä oikein koskaan hänen seurassaan käytä. Käytössä on edelleenkin ennen niin vihaamani äiti-persoona: äiti tekee sitä ja tätä... Tai sitten tekijä on lapsi, mutta yhtä kaikki, verbi taipuu vain kolmannessa persoonassa.

Päätin että tähän on nyt saatava muutos, ja jonkinlaisia kinastelusanoja olisi hyvä oppia suomeksikin, vaikka verbintaivutus persoonissa ei lähtisi heti luistamaan. Kun naperon mielestä jokin tavara on hänen, ilmoitetaan siitä ponnekkaasti joko saksaksi meine/mein tai englanniksi mine. Ne kyllä kuulostavat aivan identtisiltä, siis saksan mein ja englannin mine.

Taapero oppi artikkeleja vai oppiiko?


Naperohan siis ei osaa sanojen sukuja, vaan niiden mukaiset taivutuspäätteet liittyvät sanoihin milloin liittyvät, toisinaan eivät. Artikkeleissa sama, mikä vain kolmesta kelpaa. Jostain kumman syystä maskuliini ja neutri ovat tavallisimmat. Kaipa hän kuulee niitä eniten.

Kuvataiteellinen taidonnäyte




maanantai 9. toukokuuta 2016

Taapero muutti

Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!

Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.

Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).

Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.



Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.

Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.

Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.

Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa  eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.






keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Koulutielle

Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.

Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.

Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.

Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.

Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...

Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.

Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.

Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.

Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.

Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?

Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.

Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...

Huisin pitkä liukumäki.
Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä.









maanantai 7. maaliskuuta 2016

Uudet nurkat, uudet kuviot

Uudessa paikassa minulla on tapanani luoda nopeasti uusille kulmille sopivat rutiinit. Näin olen tuntenut asettuvani ympäristöön jos toiseenkin varsin nopeasti, vaikka varsinainen kotiutuminen veisikin kauemmin. Elämäntilanteesta ja ympäristöstä riippuen kotiutumiseen on mennyt parista kuukaudesta vuoteen. Vaikka alussa tunnelmat vaihtelevat äärilaidasta toiseen ja ovat kaikkea siltä väliltä, joku kaunis päivä sitä aina huomaa, että uudet nurkat tuntuvat enemmän kodilta kuin miltään muulta.

Nyttemmin tiedän myös, että heti alkuun kannattaa omaksua asioita myös paikallisilta. Arki muuttuu helpommaksi, kun tekee osan asioista niin kuin kaikki muutkin – eikä potki tutkainta vastaan. Ei esimerkiksi kannata ostaa vihanneksia supermarketista, jos paikalliset ostavat ne torilta. Supermarketista saa varmaankin vain nahistunutta tuontikamaa. On myöskin turha etsiskellä lihatiskiltä pihvilihoja, jos filettä myydään vain kokonaisina kaupungin suurimmassa kauppahallissa. Viikonloppupihvit pitää silloin vetäistä jossain muualla kuin kotona. Eikä kannata etsiä mukavaa aamiaiskahvilaa maassa, jossa lounas on päivän pääateria. Silloin pitää syödä aamiaiset kotosalla, jos siis kaipaa jotain briossia tukevampaa. 

Voihan sitä tietysti toteuttaa elämänsä samanlaisena kuin kotimaan kamaralla, mutta miksei sitä poimisi vieraasta kulttuurista ne kivoimmat tai muuten vain arkea helpottavat jutut? Kun kerran voi valikoida parhaat päältä ja pitää ne itselleen tärkeimmät jutut.

Miten arkeni on sitten muuttunut näiden viimeisen kolmen viikon aikana? Olen omaksunut paikallisilta varsin käytännönläheisiä ja arkisia juttuja. 

Ensinnäkin opettelin käydään superhypermarketissa, joita olen varsin onnistuneesti vältellyt jo vuosien ajan. Kun huomasin, että sellainen on meitä lähinnä, totesin ruokaostoksiin siis kuluvan aikaisempaan verrattuna moninkertaisen ajan. Kaupan sisällä kun pitää käyttää edestakaiseen kuljeskeluun joka tapauksessa tuhottomasti aikaa. Päätin siis muokata rutiinejani niin, että päivittäisen ostospyörähdyksen sijaan käyn kaupassa korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Mieluiten kävisin vain kerran viikossa, mutta koko viikon ostoksia en saa raijattua kotiin käsivoimin. Onneksi Lontoon superhypermarketista löytää lähes kaiken tarvitsemansa pesuaineista currytahnaan. Valikoima on laaja varmasti osaksi sen takia, että naapureita on joka puolelta maailmaa. Ja jos sitä jotain ei löydy, voi opetella ilmankin olemaan. 

Kotimaista kalaa on lähes joka kaupassa tarjolla useampaa sorttia. Tämä oli helppo omaksua osaksi arkea, varsinkin kun läheiseltä torilta löytyi kalakoju, josta löytyy kyllä kaikkea mitä voi kaivata ja vaikka mitä muutakin. Saihan kalaa sieltä edellisestäkin asuinmaasta, mutta harvemmin meidän kulmakaupoista, joten jotenkin siitä tuli viikonloppujen erikoisherkku. Puhumattakaan sitä edellisestä asuinmaasta, jossa oli lähes poikkeuksetta tarjolla vain järvien herkkuja, jotka ei tällaiselle meren äärellä asuneelle oikein herkuilta maista.

Pyöräilyn sijaan järkevin kulkupeli uudessa kotikaupungissamme taitaa olla joko patikkakyyti tai julkiset kulkuvälineet, joissa ei juuri kannatta kelloa vilkuilla. Vaikka kaupungissamme asustelee miljoonia ja taas miljoonia, julkiset kulkupelit eivät läheskään aina toimi ongelmitta. Ehkäpä juuri miljoonien kanssakaupunkilaisten takia ne eivät toimi ongelmitta, jokaisen kun pitää päästä joka päivä johonkin suuntaan. Vaikka ruuhka-aika erottuu perusruuhkasta, koko päivän jatkuva ruuhka viivästyttää maanpäällistä liikennettä ja maanalaisetkaan eivät aina kulje aikatauluissaan. 

Pyöräily taasen on lapselle paljon stressaavampaa kuin edellisessä kotimaassa, koska pyöräkaistoja ei juuri ole kävelykaistan jatkeena, lisäksi autokaistat ovat kapeampia ja ohittavat autot tulevat lähes iholle. Voipi olla, että hän myös aistii minun pelkoni, joka taasen johtuu vasemmalla puolella ajamisesta. Pyöräily siis myös hyllytettiin, ainakin silloin kun järkevää (lue hiljaista) reittiä ei ole tarjolla ja totuttelemme taas lastenvaunuilla kruisailuun. Taitaa olla lapselle helpompaa kuin äidille.

Leivästä en tainnut vielä mainita mitään, mutta tästä olen vielä sen verran järkyttynyt, että tähän en taida vielä pystyä.
Laajakaista ei edelleenkään toimi, joten kuvituksena
muuttotunnelmia vanhasta kodista.









lauantai 13. helmikuuta 2016

Taapero muuttaa

Miten valmistella pieni lapsi isoon muutokseen? Kaikki taaperon vanhemmat varmasti tietävät, ne tajuavat ihan kaiken, vaikka niille unohtaisi kertoa ihan kaiken – jotenkin ne silti aavistavat. Useinhan sitä unohtaa kertoa arkisia asioita, kuten että nyt mennään kauppaan, sitten postiin, sitten liukumäkeen ja illalla tulee ystävä kylään. Kukaan vanhempi tuskin itse haluaisi elää niin, että jokainen rutiinista poikkeava tapahtuma tulisi yllätyksenä.

Kyselyikäisen valmistelu asioihin on varmasti helpompaa, vaikkakin vie rutkasti enemmän aikaa kaikenlaisine kyselyineen. Kyselyikäistä tulee varmasti harvemmin kuskattua vaikkapa leikkitreffeillekään niin, että unohtaisi hänelle asiasta mainita.

Tätä maisemaa auringonlaskuineen tulee ikävä.
Lukemani perusteella lapsi suhtautuu muuttoon kuten vanhempansa. Jos muutto on vanhemmille positiivinen tapahtuma, lapsikin ottaa sen positiivisesti ja sama toisin päin. Tärkeintä taitaa siis olla pitää oma mieli pirteänä. Taapero ei kuitenkaan ymmärrä kaikkea, vaan hänelle täytyy pystyä selittämään asiat niin, että hän ne ymmärtää, ja siltikään ei voi mitenkään tietää, miten hän asian ymmärsi.

Päätimme hommata avuiksi lastenkirjan, jonka päähenkilö muuttaa. Kirjan luku lienee hyvä aloittaa muutama ilta ennen muuttoa, jotta lapsi ehtii sitä vähän mietiskellä ja kertailla itsekseenkin, ja lukea se niin moneen kertaan kuin hän haluaa. Lisäksi uskon, että on hyvä palata kirjaan myös muuton jälkeen, koska lasta varmasti askarruttavat monet asiat muuton jälkeenkin ja rutiinit luovat turvaa. Kuinka paljon ennen valmistelu pitäisi aloittaa? Nettiohjeiden mukaan ei liian myöhään. Tästä junasta taisimme jo myöhästyä, mutta toisaalta muutosta on ollut ilmassa jo kuukausien ajan, kun iskä on ollut viikot pois, ja taaperon lähitulevaisuus on lähempänä.

Monet ystävämme ovat muuttaneet ulkomaille osa suunnittelee muuttoa. Milloin siitä lapsille kerrotaan, vaihtelee paljon. Osa kertoo jo mietiskelyvaiheessa, osa odottaa pakkaamisen aloittamiseen. Itsekin uskon, että mitä pienempi lapsi on, sitä konkreettisemmin asiat tarvitsee hänelle selittää. Vaikka sitten pakatessa. Eräät Afrikkaan muuttaneet kertoivat leikki-ikäisille lapsilleen vasta pari viikkoa ennen, ja muistan kauhistelleeni tätä aikoinaan. Nyttemmin tiedän, että lapsen aikakäsitys on niin erilainen, ja lapset ovat niin erilaisia. Leikki-ikäiselle kertoisin varmasti muutama viikkoa ennen.


Toiseksi päätimme panostaa juniorin uuteen huoneeseen. Tähän asti hänellä ei ole ollut omaa huonetta, vaan uninurkka työhuoneessa sekä leikkinurkka olohuoneessa. Uuteen huoneeseen ostettiin (puretaan ja kootaan vasta perillä) pari uutta huonekalua ja lelua, jotka sitten edustavat lapselle muuton mukana tuomaa konkreettista muutosta, vaikka lahjonnaltahan tämä kuulostaa. Tätä lienee myös hyvä alkaa mainostaa muutama päivä ennen muuttoa, ettei tämäkään tule ihan yllätyksenä ja hänellä on jotain mitä odottaa.

Lisäksi lienee hyvä kertoa lapselle miten reipas ja iso hän on ja kun hän muutostakin selviää kuin iso poika konsanaan.

Miten teidän taaperot ovat reagoineet muuton tuomiin muutoksiin? Olivatko reaktiot odotuksenmukaisia vai tuliko yllätyksiä?