SOCIAL MEDIA

lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




maanantai 22. helmikuuta 2016

Aste enemmän vaihtelua

Tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus pureutua vähän syvemmälle kieliopin kiemuroihin. Sellaisiin asioihin, joista harvemmat äidinkieliset ovat koskaan kuulleetkaan, vaikka osaavatkin ne saumattomasti. Aiheena on nimittäin konsonanttien astevaihtelu ja jossain määrin verbityypit (lisäinfoa tekstin lopussa).

Konsonanttien astevaihtelu on varmasti yksi hankalimpia suomen kieliopin ilmiöitä oppia. Astevaihtelu tarkoittaa sitä, että joissakin sanoissa on eri taivutusmuodoissa joko eri määrä konsonatteja tai kononaan eri konsonantteja. Vertaa vaikkapa lukea- ja kauppa-sanojen keskiosan muuttuvia konsonantteja: lukea – lu-en ja kauppaa – kaupassa. Konsonantti voi siis lyhetä tai kadota kokonaan, mutta myös muuttua: kutoa – kudon. Äidinkieliselle nämä konsonanttien vaihtelut eivät ole temppu eikä mikään, koska ne on jo lapsuudessa omaksuttu ja moneen kertaan harjoiteltu (sekä kotimurteiset että yleiskieliset variantit), mutta vieraskielisille ne aiheuttavat tukon harmaita hiuksia. Kakkoskielisille ja ulkosuomalaisille astevaihtelut aiheuttavat varmasti jonkin verran hankaluuksia, varsinkin kirjoitetussa kielessä.

Pari viikkoa sitten alkoi taaperomme puheessa verbit taipua. Ei nyt mitenkään paljon tai toistuvasti, mutta joskus ja vähäsen. Sinänsä kyllä ihmettelen tätä, koska lapsen kanssahan tulee useinmiten käytettyä vain kolmatta persoonaa, vaikka miten olisi luvannut tällaista keisarillista puhuttelumuotoa välttää. Oletetaankin siis, että lapselle kolmannen persoonan muoto on perusmuoto, koska sitä hän eniten kuulee. Sanakirjainfinitiiveistä hänellä ei ole vielä hajuakaan.

Nyt passiivimuodot tekevät siis tuloaan lapsen suomeen: luketaan – vaikka eihän tämä oikeastaan ole kieliopillinen passiivi, vaan vähän modernimpi versio me-muodosta. Sitä hän varmasti tarkoittikin, että luetaan kirjaa (yhdessä). Monikoksi sen voi siis kuitenkin laskea. luketaan tuli kuitenkin astevaihtelullisesti vahvan konsonantin kera (vrt. heikko ja oikea muoto luetaan). Vahva variantti kun tämän verbin osalta esiintyy vain perusmuodossa ja kolmansissa hän- ja he-persoonamuodoissa. 

Toinen juniorin puheessa usein kuuluva vaihteleva verbi on siivota(a). (Tämä ei kylläkään ole astevaihteluverbi vaan kyse on supistumasta.) Tätä hän käyttää kolmannessa persoonassa (itsestään puhuessaan, juu tykkää siivota), jolloin oikea muoto olisi ilman t:tä: siivoaa. siivota-verbi on vahvakonsonanttinen vain perus- ja passiivimuodoissa, joten vahvakonsonantillista muotoa hän kuulee puheessa varmasti vähemmän kuin heikkoa siivoaa-muotoa. Saman verbin eri vartalot siis tuskin ovat sekoittuneet keskenään. Mistä vahva konsonantti putkahti? Vahva konsonantti on varmastikin tullut lukea-verbin vaikutuksesta, koska siinä se on 3. persoonassa: hän lukee vrt. hän siivoaa. Viimeisen vokaalin olen useammin kuullut pitkänä kuin lyhyenä: siivotaa.

Vaikuttaa siltä, että lapsi käyttelee varsin produktiivisesti vahvoja konsonantteja sanavartaloissa. Selvästikin astevaihtelu kaikkine sääntöineen on vielä oppimatta, mutta jo jossain määrin hiffattu, koska vahvoja konsonantteja ilmestyy sinnekin, mihin niitä ei kuuluisi tulla.

Ja kyllä, verbintaivutusta olen ollut kuulevinani myös saksaksi, mutta mikään ei ole toistaiseksi tarttunut muistiini.

Ankassakin on astevaihtelua, mutta se ei meillä vielä kuulu.


---

*Lisäintro suomen verbeihin: verbityyppejä on 6, ja ne jaotellaan infinitiivin päätteen mukaan. Verbityyppien taivutusvartalot eroavat toisistaan, ja toisissa on astevaihtelua, toisissa ei.



maanantai 11. tammikuuta 2016

Ekoista sanoista uudissanoihin

Viime postauksessa jo ihmettelin juniorin muuttuvia sanoja. Muutos on mielestäni yksi kielen ihananimmista ominaisuuksista, koska kieli muuttuu koko ajan ja muutoksen suuntaa on vaikea ennustaa. Lapsenkielessä muutos on kuitenkin aivan erilainen ilmiö, koska siihen liittyy kiinteästi havainnoinnin ja kommunikoinnin kehittyminen.

Vauvavaiheen jokelluksen toistuvat tavut eivät vielä suoranaisesti viittaa asioihin, esineisiin tai ihmisiin eikä ei edellytä vastavuoroisuutta. Jokellus ei siis ole kommunikaatiota. Kaikki vauvat jokeltelevat, myös kuurot; ensin ääneen sitten käsillään. Pikku hiljaa nämä jokelluksessa käytetyt konsonantti-vokaalitavut, tai kädenliikkeet, alkavat palvella uutta tarkoitusta; viitata asioihin ja niillä aletaan siis viestiä. Nämä ensi sanat ovat vielä varsin kaukana tavoitteenmukaisesta ääntämystä, ja useimmat niistä käyvät läpi monta kehitysvaihetta, ennen kuin lapsen suusta tulee normeja vastaava versio.

Kesällä hiekkakakkujen sarjatuotannon kestosuosikki oli kokkolili. Niitä oli hauska sekä tehdä että tuhota. Kovin pitkään ei varmasti tarvitse miettiä, ennen kuin keksii, mikä eläin on kyseessä, vaikka ei yleisönä olisi ollutkaan. Nyttemmin lokolili loikoilee erään kirjan sivulla, jota usein luemme. Toinen paljon muuttunut sana on banaani. Kun kesällä puhuttiin naanista (banaani), syksymmällä naanesta (banane) tai banaanista ja nyt käytössä on vain ja ainoastaan manami.

Ensimmäinen saksankielinen sana puolestaan oli fos. Poika halusi kertoa minulle huomanneensa palapelin nurkassa pienen sammakon (saks. frosch). Ymmärsin hyvin, koska olin tilannetta paikan päällä seuraamassa ja osasin iloita juhlakkaasta hetkestä. Palapeli oli uusi, ja etsiskelimme sieltä eri hahmoja jo useampaa päivää syömisen lomassa. Mikäli en olisi ollut vieressä istumassa, olisin tuskin ymmärtänyt sanan tarkoitusta ja näin missannut ensimmäisen isänkielisen sanan. Käytin ymmärtämiseen aika paljon kontekstuaalista tietoa, siis sitä mitä ympäristössä näin. Moni muu olisi tätä ilmausta tuskin vielä sanaksi laskenut. Nyttemmin hän osaa jo sanoa sammakon komealla saksalaisella kurkkuärrällä, joka sanan ensitavuun kuuluu, sekä sananloppuisella suhinaässällä: rosch. Sana tuskin jäisi ymmärtämättä moneltakaan saksaa taitavalta, edes ilman kontekstuaalista tietoa.

Syyllinen ensimmäiseen saksankieliseen sanaan.
Tai muusa. Miten sen nyt ottaa.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsen sanat eivät noudata kielen normeja heti alusta asti. Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut muun muassa ääntämismotoriikka laittaa puhumiselle selvät rajat. Vauvan puhetta dominoivat helpot äänteet, ja ne myös korvaavat vaikeita äänteitä puheessa. Mutta mistä johtuvat manamin-tyyliset normista uudelleen poikkeamiset? Siis kun on jo oltu hyvin lähellä oikeaa, mutta sitten lähdetään vielä käyttämään muita muotoja. Mitä ihmettä näille sanoille tapahtuu?

Kyse on konsonanttiharmoniasta. Se on lapsenkielen ilmiö, jonka mukaan lapsen sanojen konsonantit mukautuvat samankaltaisemmiksi. (Vokaaliharmonia on puolestaan aikuisten kielen ilmiö, jossa taivutuspäätteisiin valitaan samankaltaisia vokaaleja.) Ilmiö on varsin monipolvinen ja vaihtelee eri kielissä jonkin verran. Miten se toimii ja mistä sen voi tunnistaa? Äänteiden samankaltaisuus ei välttämättä ole heti läpinäkyvää, vaan perustuu äänteiden piirteisiin, siis esimerkiksi ääntöpaikkaan ja -tapaan. Otetaan esimerkiksi m, joka on huulten välissä äännettävä nasaali. Sen kanssa samankaltaisia ovat b ja p, jotka myös äännetään huulten välissä, ei kuitenkaan nasaalina osittain nenän kautta, vaan sulkemalla koko suu ja avaamalla tämä sulkeuma.

Joko keksit mitä banaanin b:lle tapahtui? Se nasalistui sanan muiden konsonanttien kaltaiseksi. Entä kokolilin k:lle? Sekin harmonisoitui sananloppuisten l:ien kanssa (lateralisoitui). Sammakossa puolestaan vuorottelee alkukonsonantti: ensin r oli liian vaikea ääntää, sen ilmestyttyä puheeseen f jäi pois, koska sananalkuiset konsonanttiklusterit on lapselle liian hankalia ääntää. 


perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch – kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.









keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viikonlopun palloilutunnelmia

Viikonloppu palloiltiin asuntonäytöissä sekä käväistiin Rugby-turnauksen fanialueella. Sinne suuntasimme tuttavaperheen kanssa iltapäivää viettämään. Lapset saivat rauhassa juosta pallojensa perässä, kun aikuiset yrittivät seurata peliä valkokankaalta. Juniori sai rugby-pallon, koska ystävien mielestä ei ollut hyväksyttävää jalkapalloilla rugby-katsomossa. 



tiistai 27. lokakuuta 2015

Vauva-ajan kaksikielisyydestä

Monet ovat varmasti kuulleet toisen vauvan reagoivan eri tavoin eri kieliin, tai lähinnä eri tavoin äidinkieleen ja vieraaseen kieleen. Vastasyntyneen reaktioita tarkastellaan aivovasteista, kun taas taaperoiden reaktioita tarkastellaan vaikka päänkääntökokeessa (head turning test). Itse en ole tällaisiin tutkimuksiin pintaraapaisua syvemmin tutustunut, mutta pari kertaa olen kuunnellut esitelmän aiheesta ja lukenut muutaman tieteellisen artikkelin abstraktin. 

Kerronkin nyt omista kokemuksistani äidin näkökulmasta.

Ensin vauva-aikaa edeltävään aikaan, vaikka jollakulla tämäkin on jo vauva-aikaa: Seitsemännnen raskauskuukauden aikana tehdyssä ultrassa ultraajatohtori yritti saada junioria kääntymään 3d-kasvokuvaa varten. Yritykset olivat tehottomia ja keskustelimme samalla paljon unkariksi, asuin tuolloin vielä Unkarissa. Tohtori pyysi minua puhuttelemaan vauvaa suomeksi. Tottelin, ja suomea kuultuaan alkoi pienissä jäsenissä näkyä liikettä ja pää kierähti äänen suuntaan. En ollut uskoa silmiäni! Puhuin kuitenkin päivittäin usemapaa kieltä, ja kaikkia mielestäni varsin sujuvasti. Miksi vauva oli niin kiintynyt suomenkieliseen puheeseeni? Tätä en osannut heti ymmärtää, vaikka se äidinkieleni olikin.

Vatsan peitteet suodattavat puhetta aika hyvin, mutta rytmi ja intonaatio, eli kielen peruspiirteet vauva kuulee. Lisäksi tietysti kuuluu ruuansulatusäänet sekä sydämen rytmi jatkuvana mökänä. Eri äänteitä, eli vokaaleja ja konsonantteja, vauva ei mahaan kuule. Tämän takia suositellaan laulamaan vauvalle. Rytmi läpäisee mahan ja laulu tulee vauvalle tutuksi, kunhan sitä lauletaan useamman kerran.

Muutama kuukausi syntymän jälkeen tarkkasilmäinen kummitäti huomasi lapsen reagoivan ääneeni vain, kun puhuin suomea. Saksaksi minua ei siis ollut olemassa. Tämän hän huomasi parin kuukauden ikäisen vauvan käytöksestä, siis kääntyilystä ja katseen kohdistamisesta. Mitäpä senikäinen nyt muuta osaa. Itsekin aloin asiaan kiinnittää huomiota, mutta ehkäpä symbioositilamme sokaisi minua jonkin verran, enkä kovin suuria eroja huomannut. Totesin kuitenkin, että vauva harvemmin katseli minua, kun puhuin saksaa tai englantia. Useammin katse kääntyi minua kohti, kun puhuin suomea, ei kuitenkaan aina. 

Ajan myötä reagointi toki muuttui, ja pikku hiljaa aloin olla vauvalle myös muilla kielillä. Sanotaan, että vauva ei opi kieliä, vaan erilaisia tapoja kommunikoida. Tätä käsittelin jo hieman edellisessä postauksessani, sieltä voi käydä lukemassa lisää kielen omaksumisesta. Vauva, tai lapsi, ei siis välitä niinkään kenen kanssa mitäkin kieltä puhutaan (ennen kuin hän oppii kielen käsitteen), vaan siitä miten puhutaan. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa lapsi näkee linnun: jos hän on äidin seurassa, hän sanoo lintu (tai ainakin jotain sinne päin) mutta jos hän on isän seurassa hän sanoo piip fogel (näin hän on isoisältä oppinut) jos molemmat ovat paikalla, vauvamme saattaa sanoa lintu piip fogel saadakseen varmasti viestinsä perille. 





torstai 15. lokakuuta 2015

Eka lause

Eräänä kauniina ja aurinkoisena syysaamunana kuului aamiaspöydässä: mennään ulos. Alkuyllätyksen jälkeen yritin pistää vauhtia aamutoimiin.

Kommentti ei liittynyt mitenkään aikaisempaan keskusteluun eikä tilanteeseen. Kuten jo mainitsin, olimme syömässä aamupalaa. Myönnän etten ole aamuihmisiä ja vitkuttelen tilanteen salliessa mielelläni aamiaispöydässä, mutta että... Jostain syystä tämä tuli kuitenkin yllätyksenä, vaikka lyhyet keskustelut juniorin ovat jo arkipäivää.

Sen sijaan en ole lainkaan yllättynyt, että ensimmäinen kunnon lause liittyi ulkopuuhiin, vaan iloinen ettei se koskenut tablettia, -pelejä tai jotain muuta tietoteknistä vempelettä, joita olen viime aikoina joutunut hyödyntämään paljon pikku matkalaisen viihdytykseen. 

Mainittakoon vielä, että (ulos-sanan) s oli varsin suhinainen ja ääntyi siis väärässä paikassa, mutta samapa tuo. Tiedän, että oikeakin ääntöpaikka on hallussa. Pohdiskellessa heräsi mielenkiinto selvittää, missä iässä eilen mainitsemani hankalat äänteet (ärrä, ässä) on mahdollista lausua oikeaoppisesti. Se milloin lapsi nämä oppii, vaihtelee varmasti paljon.

Loppuviikosta suuntaamme toiselle, tällä kertaa parin viikon mittaiselle, kodinetsintäreissulle tulevaan kotikaupunkiimme. Seuraavat kuulumiset siis sieltä. 
torstai 8. lokakuuta 2015

Lauseen ytimessä

Juniori on päässyt kielen ytimeen kiinni – tai siis lauseen ytimeen: verbit ovat ilmestyneet puheeseen. Kielioppi-ihmiset ovat sitä mieltä, että verbi on lauseen ydin ja että lauseessa tulee olla verbi. Lause ei ole lause ilman verbiä, koska ilman verbiä ei mitään tapahdu – ja miksi siis kuvailla jotain mitä ei tapahdukaan.

Verbit alkavat kuulua lauseessa jos toisessakin. Ikkä tule. Mama sitz. Mennän. Mama baden. Toki valtaosa kommenteista ei sisällä verbiä.

Pari päivää sitten oltiin taas hepan selässä: heppa kopotikopoti. Voisikohan kopotikopotin käsittää verbiksi? Mielelläni käsittäisin sen onomatopoeettiseksi verbiksi. Siis sellaiseksi jonka äännerakenne kuvailee verbin kuvailemaa ääntä tai liikettä. Tällaiset (onomatopoeettiset) sanat ovat käsittääkseni yleisimpiä pikku lasten suusta kuultuna. miau ja hau-hauhan ovat monien ensimmäisiä sanoja. Tiedän ettei kovin moni kadunkulkija näitä sanoiksi lukisi, mutta veikkaisin että lähes kaikki kielitieteilijät.

Onomatopoeettiset sanat saavat siis muotonsa äänestä. Eläinten äänet (haukunta, määintä) ja muutkin äänet (pulina, kohina) vaihtelevat jonkin verran eri kielissä ja siksi ne on aika vaikea oppia vierailla kielillä, vaikka voivatkin loppujen lopuksi olla helppoja ymmärtää.

Eläinten äänet ovat ehkä jonkin verran globaalistumassa, koska piirretyissä, sarjakuvissa ja lastenkirjoissa niitä näkee silloin tällöin kääntämättöminä tai puoliksi käännettyinä: woof woof tai vuf-vuf - nyt esimerkiksi. Vaikka on aika sama sanooko lehmä ammuu vai muh, mietin ärsyyntyneenä miksi ne jätetään kääntämättä. Tuskin on kyse vieraannuttamisesta (käännöstieteellinen termi, joka tarkoittaa sitä, että lähtökieltä ja -kulttuuria halutaan säilyttää) vaan käännöksen hankalasta toteutuksesta: kuvaa tarvitsee muuttaa. Eihän se nyt niin hankalaa voi olla. Siis palkata graafikko.

Juniorin sanomiset ovat päässeet seuraavalle tasolle: kaksi sanaa ei enää ilmaise staattisia olemisia ja omistamisia vaan liikettä tai ainakin tekemistä. Voisi myös sanoa, että lausekkeista on siirrytty lauseisiin tai nominilausekkeista verbilausekkeisiin. Meno on siis varsin hurjaa. Ainakin lingvistien mielestä.

Tälläkin pääsee lujaa liikkeelle. Nelipyöräsellä siis.














perjantai 25. syyskuuta 2015

Juttukaveria tekemässä

Olen kuullut monilta jo vuosikymmeniä ulkomailla asuneilta suomalaisilta, miten tärkeitä keskustelukumppaneita omat lapset olivat menneiden vuosikymmenien aikana. Kielelliset kontaktit kotimaahan loma-aikojen ulkopuolella tapahtuivat joko puhelimitse tai radioitse. Soittelu oli kallista puuhaa viime vuosiin asti, ja radion kuuntelu taas ei 1990-luvun alkuvuosiin asti ollut ihan joka maassa sallittua puuhaa. Nopein ja varmin keino oli monelle tehdä juttukaveri itse.

Y-sukupolven edustajana kuuntelin tällaisia puheita hymynvirne kasvoillani. Onhan minulla tietokone ja internetyhteys: pystyin soittamaan lähes kenelle vain ilmaiseksi ja katsomaan ja kuuntelmaan lähes mitä vain halusin. Nyttemmin, seitsemän ulkomaanvuoden jälkeen, alan itsekin kaivata suomenkielistä juttukaveria kotiin – siis sellaista joka myös vastaa suomeksi. 

Viime päivinä juniori on pelkän vastailun sijaan myös alkanut kertoa mitä mieleen pilkahtaa. Aikaisemminhan kommentoitiin lähestulkoon vain asioita, jotka olivat näköetäisyyden päässä. Kommenttien uutisarvo oli siis varsin matala, vaikka näistäkin kommenteista ilahduin ikihyviksi.

Nämä uudet kommentit kaikenlaisista mieleenpilkahduksista saavat sydämeni sulamaan. Ne ovat peili juniorin ajatuksiin, joista aikaisemmin sai vain vihjeitä.

Pari päivää sitten menimme hoitopäivän jälkeen leikkikentälle. Satuimme menemään leikkikentälle, jossa usein tapaamme oletettavasti hänen parasta kaveriaan, joka olkoon nyt vaikka Minna. Juniori sanoi Minna tuolla. Sydämeni suli. Juniori muisti kaverinsa ja oli toiveikas, että tänne tultiin kaveria treffaamaan. Tällä kertaa hän joutui kuitenkin valitettavasti pettymään, mutta äkkiäpäs se unohtui.

Harmaa päivä, tyhjä leikkikenttä


Kun lähes kaikki muut lähipiirissä kertovat ajatuksistaan jollain muulla kuin äidinkielelläni, on uskomattoman kaunista kuulla näitä vaikkakin toistaiseksi varsin lyhyitä lausahduksia äidinkielelläni. Sitten tajusin, että teen tässä itselleni suomenkielistä juttukaveria. Parempi tehdäkin hyvä sellainen.




tiistai 15. syyskuuta 2015

Yhdestä kahteen sanaan



Muistan hämärästi tenttineeni lapsen kielen kehitysestä hyvät tiedot reilu vuosikymmen sitten. Tenttikirja tuli hyvin tankattua, mutta tiedot jäivät varsin vähälle käytölle ja ovat kertauksen puutteessa päässeet unohtumaan. Tarkoitukseni oli äitiysloman aikana kerrata tenttimatsku, jotta tiedän, mihin huomio tulee kiinnittää, kun päristely alkaa muuttua kielellisemmäksi.

Huomasin kuitenkin varsin nopeasti, että en ollut tätä opusta kopioinut vaan lukenut kirjastossa, jonka ovet eivät näin ulkomaille käsin enää avaudu. Tein pari varsin ponnetonta hakua Amazonin nettikirjakaupassa ja asia jäi lepäämään laakereilleen – ja lapsi alkoi availla puhumistarkoituksessa suutaan äidin huonoista tiedoista huolimatta.

Sen verran muistan, että kun sanoja alkaa tulla, tulee ensin yksisanavaihe, sen jälkeen kaksisanavaihe (anteeksi suomenkieliset kökkötermit: one word phase, two word phase). Kirjallisuuden mukaan usein tässä kohtaa myös alkaa ensimmäisen kunnon kieliopillisen kategorian omaksuminen. Kyseessä on siis genetiivistä, jolla niin helposti omistusta ilmaistaan. Itse olen kyllä sitä mieltä, että kieliopillisia kategorioita on jo omaksuttu hurjasti, avut tämän ilmaisemiseen vain vähän liian rajalliset.

Meillä on kokeiltu kahden sanan rakenteita jonkin aikaa. Ensimmäinen oli Papa takki. (Tässä kohtaa hyvä mainita, että lapsi omaksuu suomen ja saksan kielet ja on nyt noin puolitoistavuotias.) Äiti oli ihastuksesta haltioissaan - olihan juuri jotain merkittävää tapahtunut. Lapselle oli tärkeää aina näyttää mikä kenkä, takki, huivi ja pipo kenellekin kuului ulos lähtiessä. Ulkovaatteiden pukeminen kun on yksi päivän kohokohtia, sai innostus runosuonen avautumaan juuri vaatenaulakolla. Tätä ennen hän aina näytti tiettyä pukinetta ja kertoi kenelle se kuuluu Mama, Papa. 

Mikä, kuka, kenen?


Sitten seurasi usean viikon tauko ja nyttemmin kaksisanaiset rakenteet ovat tulleet puheeseen jäädäkseen. Enää ei kieliä kovin sekoiteta (Mama kenkä), vaan sanat löytävät samankielisen parinsa (Papa jakki - siis ainakin melkein) ja nykyisin osoitellaan muuallakin kuin eteisessä naulakon edessä. Viikko sitten koin toisen yllätyksen: Papas kenkä. Annettakoon anteeksi paha sanasto-relapse, koska mukaan on tullut genetiivi!


Samapa tuo, vaikka onkin saksan genetiivi. Muistaakseni nasaaliäänteet (siis n, ng) ovat muistaakseni yksi vaikeimmista äänneryhmistä oppia ääntämismotoriikkaansa takia. Tulkoon, kun tulee, pääasia on, että lapseni on alkanut taivuttaa!