SOCIAL MEDIA

torstai 8. kesäkuuta 2017

Työasiaa – eli miten löytää uralle uusi suunta ulkomailla

Sitten seuraa työasiaa. Monet bloggarit ovat kirjoittaneet, keskustelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan muuttuneesta työelämästatuksesta perheen muuttaessa ulkomaille, eli käytännössä siitä, miten työura vaihtuu jonkinmoiseksi puolipäivätyöksi tai harrastukseksi, josta saa rahaa. Tässä linkit Helenan, Leenamarin  ja Jonnan teksteihin asian tiimoilta. Kun ulkomaille muutetaan toisen työn perässä, siirtyy arjen pyörittäminen ainakin ensi alkuun kokonaan mukana muuttavan puolison harteille. Hommia kotonakin riittää, varsinkin jos perheessa on lapsia – sehän on selvää – mutta kuten Jonnakin kirjoittaa, jossain vaiheessa kannattaa etsiä tekemistä.

Itse olen ammatiltani opettaja, vaikka koulussa en ole päivääkään palkkatöitä tehnyt. Työelämä alkoi ja jatkui korkeakouluissa lapsen syntymään asti. Päivätyön ohella olen opettanut Suomi-koulussa mutta myös yksityistunteja, siis sparrannut ihmisiä kielikokeisiin ja tosielämän tilanteisiin. Lapsen jälkeen tutuiksi ovat tulleet after school clubit, kansalaisopisto ja toisinaan olen antanut  myös yksityistunteja. 

torstai 1. kesäkuuta 2017

Uuteen maahan kotiutumisesta

Kotiutuminen Saksaan on sujunut hyvin. Uudesta ympäristöstä huolimatta systeemi on sen verran tuttu eikä muuttelukaan ole vierasta meille, että välillä on olo ollut kuin pendolinon kyydissä. Muuton myötä usein tapahtuvaa perusasioiden äärelle palaamista ei tällä kertaa juurikaan ole ollut. Jopa Rewe-onlinella oli vanha ostoslistamme tallella. Ei tarvinnut kuin muutama tuote vaihtaa.

Muuttolaatikoita ei ole pyörinyt nurkissa enää kuukausiin, saksa alkaa taas sujua – tosin ammattilaisen avuin – ja ystäviä on löytynyt kaikille perheenjäsenille, kun niitä on ensin etsimällä etsitty. Alkushokin tämän muuton jälkeen aiheutti kadonnut saksa, kun huomasin, että jo vajaa vuosi Briteissä on verottanut kielitaitoani huomattavasti.

Miten palautua muutosta? Ulkomaille kotiutuminen vaatii työtä. Tässä pari vinkkiä alkuhankaluuksiin.

torstai 8. joulukuuta 2016

Terveisiä Suomesta

Kuukauden blogihiljaisuuden jälkeen on aiheellista kirjoittaa postaus muutosta – tai oikeastaan muutoista. Loppukesän salamyhkäisestä Suomen-reissusta lähtien olemme nimittäin tehneet mökkikauppoja. Elokuinen pikapyrähdys piti tehdä, jotta saimme avattua asiakkuuden  suomalaisessa pankissa. Matkaa seurasi lyhyt tarjoustenvaihto, kunnes myyjä lopulta hyväksyi vastatarjouksemme.  Meillä ei kuitenkaan ollut heti aikaa lentää Suomeen kauppakirjoja allekirjoittamaan, koska mies halusi säästää lomanrippeet työsuhteen loppuun, jolloin olisi tarkoitus muuttaa, juhlia ja aloitella monenmoista uutta. Sovimme siis kauppapäivän marraskuulle, ja samalla saimme muutaman kuukauden aikaa sulatella ajatusta omasta mökistä.

Mökkihaaveita meillä on ollut jo pitkään, mutta ei kunnon syytä toteuttaa niitä. Viimeisimmän muuton varmistuessa ajatus paluumuutosta kuitenkin siirtyi sen verran kauas tulevaisuuteen, jos sinnekään, että päätimme alkaa uhkarohkeiksi ja hommata nyt viimeinkin perheellemme päämajan.

Mökin löysimme kotikonnuiltani. Itse asiassa niin läheltä kotikontuja, että pimeällä voi joskus nähdä pilkahduksen mummolan pihavaloista. Yksin tuskin olisin päätynyt ostamaan vanhempieni naapuritaloa, mutta mies rakastui paikkaan ensi vilkaisusta – ja nyt perheellisenä (ulkosuomalaisena)  arvostan omien vanhempien läheisyyttä entistä enemmän, joten ei minusta ollut ideaa vastustamaan. Eipähän ainakaan tullut ostettua sikaa säkissä. Tiedän tasan tarkkaan, miten paljon täällä tuulee minäkin vuodenaikana ja miten leuto talvi merenrannalla on. Lunta täällä saa usein odotella pitkälle tammikuulle (vaikka muutama kilometri mantereen suuntaan lumi peittää maan viikkoja ellei kuukausia ennen) ja lokakuun myrskyituulissa tuulee niin, että tukka lähtee.

Marraskuun puolivälissä vietimme vajaan viikon uudessa Saksan kodissa. Tarkoitus oli purkaa muuttolaatikot ja järjestellä käytännön asioita sellaiselle mallille, että tammikuun arkeenpaluu sujuisi mutkattomasti. Loppukuusta sitten lensimme Suomeen mökkikaupoille.



Mitä ehdimme Saksassa tehdä vajaassa viikossa? Tynkäviikosta uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä jäi sellainen olo, ettemme olisi ehtineet paljoakaan, koska olimme koko perhe kipeinä. Pojat olivat muuttoviikon toipilaina, minulla taas kuume alkoi nousta, kun muuttomiehet kantoivat laatikoita sisään. Muuttopäivänä kiersin maanisesti asuntoa toppavaatteet päällä etsien avonaisia ovia ja ikkunoita, joita huonekalujen kanssa hikoilevat muuttomiehet availivat raikkaan tuulahduksen toivossa. Pari seuraavaa päivää tein vain pakolliset, joten suurin osa laatikoista odottamaan jäi tammikuista paluutamme.

Byrokratiaa ehdimme tosin jo selvitellä ja hoitaa. Ehdimme jo ilmottautua uuden kotikaupunkimme asukeiksi sekä vierailla parissa päiväkodissa. Mukava ja valoisa päiväkoti löytyi miehen työmatkan varrelta, ja koska he lupailivat kita-paikkaa elokuuksi, valitsimme tämän. En tosin vielä tiedä, miten pääsen päiväkodille hakemaan lasta. Tarha nimittäin sijaitsee kukkulalla, jolle nousua on liki kaksi kilometriä. Tarvitsen joko sähköpyörän tai tosi timmit reidet – mielellään heti. Kovin pitkiä hoitopäiviä eivät meille ensi alkuun luvanneet, mutta sen verran kuitenkin, että ehdin itsekin töiden pariin. Mikäli työpäivät osoittautuivat liian lyhyiksi, täytyy miettiä muita ratkaisuja elokuulle asti.

Miltä Saksaan muutto tuntui?


Oli hassua yhtäkkiä, että meidän kolmen salakieli olikin ympäristökieli, ja vaikka uuden ympäristön hullutuksia olisi kuinka halunnut kommentoida, piti ne ensin siivilöidä jonkinmoisen suodattimen läpi – koska kaikki ymmärtäisivät. Täytyy alkaa panostaa miehen suomeen. Sokkihoitoa tarjosi myös lähimarketti, josta ei einesruokia löytynyt etsimälläkään – varsin laajasta valikoimasta huolimatta. Keittiömme saapuu vasta loppuvuodesta, joten einesten puutteessa tutustuimme lähistön ravintolatarjontaan. Neljäntenä päivänä löysin lähimarketista tuorepastaa, jota lämmitin illalliseksi tomattikastikkeen kera mikrossa. Ostinpa hätävaraksi tölkin raviolia tomaattikastikkeessa, mutta sitä en vielä joutunut avaamaan. Tynkäviikon keittiö oli siis aika askeettinen (mikro+kahvinkeitin-yhdistelmä). Muuton myötä sitä aina hetkeksi palaa perusasoiden pariin. Tällä kertaa vähän tuntuvammin.

Alkuun myös hieman ahdisti vaihtaa ajokaistaa. Siis siirtyä ajamaan (ja kävelemään) oikealle puolelle. Ajaminen jostain syystä oli helpompi vaihtaa takaisin oikealle, kävely taitaa toimia omalla automatiikallaan, joten huomasinkin monesti törmäileväni vastaantulijoihin. Vuokra-autoa hakiessa  sainkin hyvät naurut, koska mies pyysi autolle alennetun omavastuun. Myönnettäköön että olimme juuri laskeutuneet mantereelle ja uuteen orientoituminen oli vielä haussa.

Byrokratian kiemuroihin en vielä jaksa mennä, mutta sen verran voin todeta, että onneksi muutimme pienelle paikkakunnalle. Kaikki virkailijat, joiden kanssa tähän mennessä olimme tekemisissä olivat ihan mukavia ja valmiita joustamaan tarpeen tullen. Toisin sanoen ulkomaalaisuudestani ei koitunut kovin monta ryppyä kenenkään otsalle. Isommassa kaupungissa tuskin olisimme saaneet näin paljon aikaan muutamassa päivässä. Kokemukseni mukaan metropolien byrokraateilla on joskus aika kovat ennakkoasenteet ulkomaalaisia kohtaan.

Nyt lomaillaan ensi vuoteen asti, ja sitten lennetään takaisin Saksan kotiin ja aloitetaan uusi arki. Tai lomaillaan ja lomaillaan, mutta ainakin ollaan mökillä!



maanantai 7. marraskuuta 2016

Muutama päivä muuttoon

Selailin blogikirjoituksiani viime muuton alta, mutta huomasin, että enpä tullut käsitelleeksi muuttoon liittyviä asioita mitenkään erityisen paljon. Ehkäpä pitkä siirtymäaika oli tehnyt tehtävänsä, ja olimme sopeutuneet muutokseen edeltävän puolen vuoden aikana pikku hiljaa. Tällä kertaa muuton alla onkin ollut sen verran muita kiireitä ja sitten vielä talviaika vei illasta yhden tunnin niin, joten blogi on jäänyt todella vähälle huomiolle.

Muistan hyvin viime muuton rasittavan neuvonpidon kansainvälisiä muuttoja hoitavan firman kanssa. Muuttopäivää emme itse tienneet varmaksi kuin pari päivää ennen. Lähes sama kuvio toistui tälläkin kertaa. Kukaan ei taaskaan osannut kertoa, onnistuuko tavaroiden pakkaus ja kanto toivominamme päivinä. Soittopyyntöihin ei vastattu, muuten kuin kerrottiin kollegan ottavan kohta yhteyttä. Kollegan josta ei sitten kuulunutkaan mitään. Ymmärrän, että meillä kaikilla on töissä kiireisempiä päiviä, mutta päivästä tai vuodesta toiseen jatkuva väliinpitämätön meno vie muuttajan voimia turhanpäiväiseen tuhannen eri suunnitelman esivalmisteluun. Ei kiva.

Kansainvälisen muuton käytännöntoteutus


Lentoja ja läksiäisiä on vaikea ostaa ja sopia, kun ei ole varmaksi tiennyt, milloin tavarat pakataan ja asunnon ovi viimeisen kerran suljetaan. En ole hotellien suuri ystävä, joten en mielelläni vietä sellaisessa arkeani, ellei ole ihan pakko. Loppujen lopuksi saimme muuttopäivän selville muuttofirman Saksan päästä, koska engelsmannit pitivät mykkäkoulua. Lopulta lentojen varaus, läksiäisten mietintä ja seinienpaikkailuselvitykset pääsivät myös hurjan pitkäksi venyneelle puhdelistalle.

Kävimme hyvästelemässä myös merimieskirkon kerholaiset äiteineen.
Viimeisen kerhokerran kohokohta oli saksiin tutustuminen. 

Muutto lapsen kanssa


Lapsen kanssa ei asioita voi tehdä enää samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. Iltapäivät viidestä puoli iltayhdeksään vietetään lapsen kanssa verkkaisesti kokkaillen, syöden ja leikkien – paitsi perjantaisin, jolloin suuntaamme merimieskirkon suomenkieliseen kerhoon. Pakkailu sekä muu asioiden hoito on hankalaa varsinkin niinä iltoina, joina kotona on vain yksi aikuinen. Pientä projektia toki voi viedä päätökseen, mutta metatyö täytyy tehdä etukäteen.

Viime muuton alla onnistuimme vielä sairastumaan. Olikin varsin masentavaa purkaa uudella asunnolla muuttolaatikoista puolityhjiä palautuspulloja ja useamman vuoden vanhoja sanomalehtiä – vaikka nyt tälle jaksaa jo nauraa. Parempaan en vain olisi puolikuntoisena pystynyt. Käytin tuntikaupalla aikaa tarpeettoman roinan hävittämiseen ja ehdin samalla tutustua hyvin läheisen kierrätyskeskuksen henkilökuntaan.

Tälläkin muuttokerralla, mies on totuttuun tapaan varsinaiset muuttopäivät työmakalla. Jännäksi siis menee. Päätin, että nukumme naperon kanssa toiseksi viimeisen yön pakattujen laatikoiden keskellä asunnossamme. Näin muttohommat konkretisoituvat hänellekin, ja tämä ilta pysyy varmasti mielessä pitkään. Napero on jo aivan tohkeissaan, että pääsee heti muuton jälkeen Saksan mummolaan Oman, Opan ja serkkunsa kanssa leikkimään, ja uskonkin että varsinainen muutto jää tämän rinnalla varsin vähälle huomiolle. Viimeiseksi Lontoon yöksi menemme ystävien luokse, jotta pystymme viettämään läksiäiset ilman lastenvahteja.

Paluu Saksaan


Tällä kertaa emme myöskään ole etukäteen joutuneet käyttämään aikaa päivähoitoasioiden setvimiseen. Syy on yhteiskunnallinen: siinä missä Briteissä jokainen maksaa ja myös valitsee itse päivähoitokuviot, Saksassa yhteiskunta hoitaa osansa, ja haimme naperolle kaupungilta päivähoitopaikkaa muutama viikko sitten. Tapaaminen potentiaalisen hoitotädin kanssa on sovittu loppukuulle. Aivan mutkitta ei tämä kuitenkaan sujunut. Etänä pystyimme hakemaan vain perhepäivähoitopaikkaa,  koska päiväkotipaikkaa saavat hakea vain kuntalaiset. Muuton jälkeen siis käynnistyy lottoarvonta nro 2. (Saksan systeemiä vähemmän tunteville tiedoksi, että kolmivuotiaana siirrytään lastentarhaan.)

En oleta kahdeksantuntisia hoitopäiviä, vaikka niitä toivonkin. Tiedän että Saksassa ei ole tavallista, että molemmat vanhemmat tekevät kokoaikaista työtä, ja tästä johtuen päiväkodit sulkevat ovensa aikaisemmin. Toivotaan parasta, pelätään pahinta, mutta ei ainakaan makseta itse kaikkea. 

Käytännön asioiden hoidosta sen verran että viime viikot olen tutustunut asioiden hoitoon täällä Brittilässä. Vinkiksi saimme aloittaa muuttojärjestelyt kunnantalolta sekä vesifirmasta - sulkea piti siis kunnallisveron ja veden juoksu, joissa molemmissa kestää vähän muita tahoja kauemmin. Netin, puhelinten sulkeminen tulee keventämään kukkaroa jonkin verran, mutta mitäs teet. Turhaksi käyneestä roinasta pääsimme eroon tilaamalla hyväntekeväisyyskirpparilta noutokyydin vanhoille vaatteille sekä kunnantalolta muutamalle parhaat päivänsä nähneelle huonekalulle, ja tv-lupa piti myös katkaista.. Muuttopäivänä tai sitä seuraavana päivänä täytyy vielä sulkea sähkö ja postinkanto siirtää ystävien osoitteeseen, mikäli laskuja vielä tulee. Keväämmällä on tarkoitus tulla katsastamaan vanhat kulmat ja sulkea samalla reissulla pankkitili – ja siinä se sitten kai oli mitä näihin käytännön asioihin tulee.







tiistai 27. syyskuuta 2016

Normipäivä uusilla huudeilla

Helmikuussa kirjoittelin samanaiheisen postauksen vanhalta kotikadulta. Katsotaas nyt viimeinkin, miten on arki muuttunut!

Aamu alkaa meillä heti kuuden jälkeen, kun perheen aamuvirkku ottaa suunnaksi kylpyhuoneen. Aamuvirkun aamutoimien suhinaan ja kolinaan herää perheen nuorempi ei niin aamuvirkku. Viimeisenä nousen minä, aamupalavastaava. Seitsemään mennessä istumme kaikki pöydän ääressä enemmän ja vähemmän virkeinä.

Maassa maan tavalla. Murot taitaa kyllä jäädä aamiaispöytäämme.


Mies syö puuroa, lapsi muroja, koska ennen ensimmäistä kahvia en paljon parempaankaan pysty. Kun pojat on ruokittu, olen usein jo sen verran hereillä, että jaksan toimittaa itselleni paahtoleivän toisen kahvin seuraksi. Ei arkemme kuitenkaan näin väri- ja vitamiinitonta ole: muutama kuukausi sitten aloitimme mehuhifistelyn, ja juomme kaupan tuoremehujen sijaan lingottuja tuoremehuja. Mehustelun aloitimme, kun muutama viikko muuton jälkeen oli energiat totaalisen lopussa. En oikein jaksanut uskoa, että niillä pitää jaksaa, vaan halusin lisäpotkua arkeen. Aloin varsin skeptisenä lingota aamiaiselle mehuja, mutta nautittuani vitamiinipommeja viikon ajan en voinut muuta kuin todeta, että jaksoin paremmin. Meidän mehut eivät ole kovin vihreitä, mutta useinmiten sekaan sattuu jotain vihreääkin. Mehulinko päätyi keittiönkaappiin pölyttymään jo vuosia sitten, kun mies muutti syyskuussa asuntoon, jonka takapihalla oli ämpärikaupalla viinirypäleitä. 

Seitsemältä ovi kolahtaa, kun mies suuntaa maanalaiseen. Aamut ovat siis selkeästi aikaistuneet. En tiedä enää, miten järkevä päätös oli muuttaa näin lähelle cityä. Metro kun on meidän kohdalla sillipurkkimasen täysi puoli kahdeksasta alkaen. Pari pysäkkiä loitommalla saattaisi päästä vielä istumaan, mutta täyteen pakkautuvia metrovaunuja karkuun ei pääse, vaikka matka alkaisi tyhjemmässä vaunussa kauempana keskustasta. Ymmärrän aamuvirkun miehen kompromissin lähteä vähän aikaisemmin matkaan, koska en itsekään haluaisi aloittaa aamuani sulloutumalla muiden mukana metrovaunuun. Toki hän sitten tulee myös kotiin vähän "aikaisemmin".

Seitsemästä yhdeksään teemme rattoisan rauhalliseen tahtiimme aamutoimet ja -leikit. Saamme jopa ennen hoitopäivän alkua täyteen Soilen suosituksen vähemmistökielen yksikielisestä ajasta. Yritän siis parhaani mukaan puristella naperosta vastauksia suomeksi, ja kyllähän ne nykyisin ihan kiitettävästi oikealla kielellä tulevatkin. Illalla on sitten saksan vuoro, vaikka yksikielistä saksa-aikaa ei ihan joka päivä ole miehen työkiireiden takia.

Yhdeksältä nanny hakee nareron ja minä siirryn kodinhoitohuoneen kautta työpöydän ääreen ja alan suorittaa päivän tehtävälistaa. Tällä kertaa listalla on muutama virallinen sähköposti, lukemista, kirjoittamista, nukketeatterilippujen varausta, uuden keittiön suunnittelua ja sen sellaista. Naputtelu keskeytyy puolenpäivän aikaan lounaaseen ja jatkuu aina puoli viiteen asti. Iltapäivällä päästän remonttimiehen yläkerran kylppäriin tarkistamaan irronneiden lattiakaakeleiden tilan ja saan kuulla, että lattian saumat pitää uusia vesivahingon takia.

Naperon haen viiden aikaan reilu kilometrin päästä, missä asuu perhe, jonka kanssa jaamme nannyn. Matkalla poikkean postissa lähettämässä kirjeen Suomeen. Aikaisemmin vein naperon toisen perheen luo lähes joka aamu, mutta nyt molemmat hoitokaverit ovat jo koulussa ja esikoulussa, ja aamupäivisin nannylla on vain yksi hoidokki, ja samalla vähän räätälöidympää hoitoa siis. Naperolla ja nannylla on oma viikkoaikataulunsa. Aamuisin heillä on leikkiryhmien tapaamisia ja muskareita, iltapäivisin haetaan leikkikaverit koulusta. Koulujen alettua pidensimme ja vähensimme naperon hoitopäiviä, ja näin viikkotunnit pysyivät samoina, mutta hän saa viettää iltapäivät kavereidensa kanssa, vaikka aamupäivät kuluvatkin kahden nannyn kanssa.

Pitkät iltapäivät leikkipuistoissa ovat siis historiaa, mutta olen huomannut olevani paljon tehokkaampi pitempinä työpäivinä, vaikka niitä sitten olisi yksi vähemmän per viikko. Taitaa kestää hetken, että totumme uuteen rutiiniin pitempine hoito- ja työpäivineen. Ruuan pitää olla pöydässä kello kuusi, joten alkaa taistelu kelloa ja nälkää vastaan. Tavoitteeni on laittaa ruokaa joka päivä, mutta mitään kovin aikaavievää en pöytään taio. Perunat esimerkiksi ovat tällä hetkellä pannassa, koska niitä saa keitellä 20 minuuttia, pasta ja riisi kypsyvät nopeammin. Ehkäpä vielä joskus koittaa päivä, jolloin arkena meillä ehditään keittää perunoitakin.

Mies tulee kotiin seitsemän aikaan, syö illallisensa ja siirtyy yläkertaan kokoamaan junaratoja ja puuhastelemaan muita tärkeitä juttuja naperon kanssa. On aika päivän toiselle yksikieliselle tuokiolle. Itse kaivan kirjat taas esiin. Iltarutiinit ovat siis lähes samat, seura vain parempaa. Lapsen simahdettua kahdeksalta hoidamme vielä pari seuraavaan muuttoon liittyvää sähköpostia ja katsomme netflixistä viikonloppuna aloittamamme Er ist wieder da -elokuvan loppuun (suom. Täällä taas). Elokuva oli sen verran järisyttäviä, että uni ei meinaa tulla heti silmään. Elokuva pohjaa samannimiseen kirjaan, joka oli Saksassa muutama vuosi sitten hurja menestys.

Kirjassa Hitler ilmaantuu nykyajan Berliiniin, ja hänestä tulee hetkessä viihdemaailman ilmiö, eikä kukaan ei usko hänen olevan oikea Hitler. Lukukokemuksena teos voi olla tylsä, mutta äänikirjassa päähenkilön repliikit luetaan hänen puhetyylilleen uskollisesti, aiheet tosin ovat nykyihmiselle aivan naurettavia - joten tämä versio on aika paljon satiirisempi. Hitler mm. kommentoi nyky-Saksan politiikkaa (siis että neonatsit ovat laiskoja mammanpoikia, kun taas vihreät todellisia isänmaanystäviä). Teoksen aihe ei ole todellakaan helppo, vaikka se tuodaan esille satiirin keinoin, mutta sitäkin ajankohtaisempi. Elokuva oli kirjaa järkyttävämpi kokemus, koska dokumenttimaisen toteutuksensa takia Hitlerin palaaminen hyppää vähän konkreetimmin silmille. Varsinkin viime aikojen vaalitulosten ja mielenosoitusten pyöriessä päässä. En tosin ole lukenut koko kirjaa, vaan kuutenlin vain osia siitä. 





  
maanantai 30. toukokuuta 2016

Loma entisillä kotikulmilla

Ongelmat alkavat jo pakatessa, kun ei oikein osaa ajatella pakkaavansa lomamatkaa varten. Tuntuu vähän kuin olisi kotiin menossa, mutta ei sitten kuitenkaan, koska koti on jo taas jossain muualla. Sitten kuin matkan laatua itselleen todistellakseen pakkaa tavallistakin säntillisemmin ne lomatarvikkeet mukaan.

Matka jatkuu lentokentältä sukulaisiin, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sukulaisiin, josta rakkaan ystävän luo kylään, josta pariksi yöksi hotelliin, josta sitten viimein kotiin. Kotimaansa asukkeja voisi moinen pyöritys pyörryttää.

Matkamaisemia miehen kotikonnuilta.


Sitä tietää hyvin minne on menossa ja millainen sää siellä on, mutta vaikeampi on ajatella, että arjen askareiden sijaan on tosiaankin tarkoitus lomailla. Tai ainakin jotain sinne päin. Siis ilman hotellia, uima-allasta ja illallisen jälkeisiä auringonlaskuja. Tiedossa on tosin sukulaisia, ystäviä ja vanhoilla kulmilla herkitelyä. Siis paljon rakkaita, rakkautta ja niitä kotikulmia, ei niinkään lepoa ja uuden etsintää.

Monta kertaa, jo viikkoja ennen varsinaista lomaa, huomaa miettivänsä keitä kaikkia täytyy tavata, mutta tapaamisia ei sitten saakaan sovittua. Yllättää itsensä ajattelemasta, että turha sitä on kalenteria liiaksi täyttää, ettei mene juoksemiseksi, vaikka varsinainen syy on kaveriähkyn ja siitä johtuvan henkisen krapulan välttely. Kaikki vois olla hetken kuin ennenkin, paitsi ettei ole, ja että jos nyt niin näyttää melkein olevankin, kotiutuminen uuteen paikkaan saa takapakkia. Parempi siis pysytellä turistina ja nauttia lomahetkistä niiden muutaman kanssa, joita tapaa.

Futuristisempi menopeli

Jos joku teistä klaaraa tämän kaiken vähän paremmin, kertokaa salaisuutenne.


maanantai 9. toukokuuta 2016

Taapero muutti

Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!

Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.

Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).

Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.



Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.

Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.

Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.

Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa  eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.






perjantai 29. huhtikuuta 2016

Aikavyöhykkeen parempi puolisko

Tiesitkös, että valtakuntien kellot veivattiin näyttämään samaa aikaa, kun junaraiteet alkoivat yhdistää paikkakuntia? Kun junat alkoivat viedä ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, tuli tärkeäksi tietää, mitä naapurikaupungissa tapahtui mihinkin aikaan: milloin juna tulee. Sitä ennen joka paikkakunnalla oli oma aika. 

Nykyisin nämä aika-asiat on järjestetty vieläkin jämptimmin, ja pallollemme on asetettu aikavyöhykkeet. Aikavyöhykkeen päällimmäinen tarkoitus on aivan sama kuin valtakunnallisella ajalla, siis varmistaa että asiat tapahtuu joka paikassa jämptisti samaan aikaan, mutta taustalla on myös monia aatteita, bisnestä ja politiikkaa. Aikavyöhyke kertoo maantieteellisestä asemasta mutta myös siitä kenen joukossa seisotaan ja kenen kanssa tehdään kauppaa.

Aikavyöhykkeet asetettiin noin puolitoista vuosisataa sitten, ja sen ajan järjestyksen mukaan Britanniasta tuli kaiken keskipiste. Greenwich on aikavyöhykkeiden nollapiste paristakin syystä: Brittien tuonaikaisen maailmankaupan mahtiaseman sekä Greenwichin tutkimusaseman luotettavuuden takia. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät tätä systeemiä heti alkaneet seurata, mutta muutaman vyosikymmenen jälkeen olivat kaikki jo samassa systeemissä.

Minne optimaalisin aamuaurinko osuu?

Poliittisilla aikavyöhykkeillä on tunnettuja lieveilmiöitä: Ainakin ahvenanmaalaiset ja espanjalaiset valittavat aikavyöhykkeestään. Ahvenanmaalaiset haluaisivat samaan aikaan liikekumppaniensa, ruotsalaisten, kanssa, ja espanjalaiset ovat kyllästyneitä liikekumppaniensa aikavyöhykkeeseen ja haluaisivat siirtyä tunnin taaksepäin: herätä kun aurinko nousee ja niin edespäin. Tämän lisäksi meillä kaikilla tapana on valittaa talviajasta, viimeistään perheellistyessämme. 

Asuimme miehen kanssa muutama vuosi sitten keskisen Keski-Euroopan aikavyöhykkeen ääripäissä: mies lännessä, minä idässä. Pitkien työpäivien takia tapanamme oli soitella toisillemme jo aamuisin. Siinä missä minä heräsin verhojen välistä pilkottavaan aurinkoon ja lintujen lauluun, mies heräsi sysipimeässä ja näki pilkahduksen aurinkosta (jos näki) vasta työmatkalla. Itä–länsi-ulottuvuuden lisäksi hän asui minua pohjoisempana, joten talviaikaan ero aamuissamme oli vielä suurempi. Parhaani mukaan yritin piristää väsynyttä juttukumppaniani, mutta tulokset jäivät varsin vaatimattomiksi.

Talven korvilla suuntasimmekin aina viikoksi etelämmäs d-vitamiinia tankkaamaan ja luitamme lämmittelemään, vaikka minun mieleni olisi tehnyt päästä syysmyrskyisen meren rannalle pohjoiseen.

Voi noita islantilaisia. Onkohan siellä aurinkoa laisinkaan?




maanantai 18. huhtikuuta 2016

Sarjamuuttajan ystävyydet

Kun nyt olen ollut viime vuodet ystäväbisneksessä useinmiten etsivällä kannalla, ystävyyssuhteiden kiemuroita on tullut mietittyä aika paljon monelta eri kantilta. Joka muuton jäljiltä jää useampi ystävä netti- ja puhelinyhteyksien päähän, ja asettumisen jälkeen on aika etsiä uusia, vaikka miten kaipaisi niitä entisiä. Ystävät on elämän suola ja monessa tilanteessa tosi tarpeen, joskus puolisoakin tarpeellisempia. Eikä aina ja kaikilla ole puolisoa. Ystäviin siis kannattaa panostaa.

Päätin kirjoittaa aiheesta, koska kuulen usein koulukavereitteni ihmettelyä siitä, miten jaksan aina aloittaa alusta ja etsiä ystäviä, kerta toisensa jälkeen. Tämä kun ei ole valinnaista,  se on olosuhteiden asettama pakko.

Olen ollut todella onnekas, koska olen aina onnistunut löytämään ihania ihmisiä. Pääpainoa en kuitenkaan voi laittaa sanalle aina, koska joskus on mennyt uudessa paikassa pitkäänkin, ennen kuin ystävänhahmoinen sielunkumppani on löytynyt. 

Ystävyyssuhteessa mielestäni on parasta se, että voi antaa toiselle jotain. Auttamisesta ja antamisesta tulee aina hyvä mieli. Lempisanontani ystävyydestä onkin hädässä ystävä tunnetaan. Vaikka tämän usein kuulee negatiivisessa kontekstissa, itse en näe sitä lainkaan negatiivisena. Ehkäpä näenkin sen eri valossa juuri ulkomaan vuosieni takia. Koska minulla ei ole aina ollut perhettä auttamassa, on ollut tilanteita, joissa ystäviä on todellakin arvostettu.

Hankalinta ystävyyssuhteessa on puolestaan sen muutokset: kun yhtäkkiä lähellä asuneesta luottokaverista tuleekin etäkaveri. Muuton kiireiden takia ei ehdi ottaa yhteyttä useampaan viikkoon, vaikka mietiskelty on varmasti puolin ja toisin.


Ei ystävien etsiminen suinkaan helppoa ole ollut. Kerta toisensa jälkeen sitä joutuu patistamaan itsensä liikkeelle ilman välittömiä takeita onnistumisesta.

Useinmiten ulkomaille asetuttuaan aloitetaan kaverinhakukierrokset kollegoista tai maanmiehistä. Jos kollegat ovat kiireisiä ja maanmiesten seura ei kovin houkuttele – juurihan sieltä lähdettiin – menee helposti sormi suuhun. Kadulla kuitenkaan ystäviin harvemmin törmää, joten jotain täytyy tehdä. Paikallinen puoliso auttaa hyvään alkuun, mutta mitä tehdä ilman sellaista?

Helpoimmalla varmasti pääsee, jos onnistuu tapaamaan ihmisiä, joilla on samankaltainen elämäntilanne, samoja kiinnostuksen kohteita tai samankaltaisia harrastuksia. Joku voisi vielä lisätä, että samankaltainen tausta auttaa myös, mutta itse haluan ajatella, että jaksan tutustua sellaisiinkin ihmisiin, jotka tulevat erilaisista asetelmista kuin minä itse. Sanotaanhan että ystävät rikastuttavat elämää.

Jos haluaa takeita onnistumiselle eikä tykkää investoida tyhjään, kannattaa analysoida omaa käyttäytymistään: kuunteleeko mieluummin vai tykkääkö rupatella paljon. Hiljainen pohjoismaalainen ja ujo latino voi olla hyvä pari, mutta joskus puhelias spaniaardi saa ujon skandinaavin löytämään kadoksissa olleen juttelijansa tai sitten kuulijaa kaivannut löytää sen, joka mieluiten kuuntelee. Keskustelubalanssi on kuitenkin hyvä yrittää pitää, jotta tapaamisista jää molemmille jotain käteen. 


Keskusteluissa kannattaa alkuun myös muistaa jutteluaiheiden kulttuurisidonnaisuus. Vaikka luottoystävien kanssa keskustelunaiheet ovat aika samoja joka kulttuurissa, tutustumisvaiheessa tarkkailen ympäristöäni ja pysyttelen valtavirrassa. Jos molemmat ovat ulkomailla, varsinaista sitovaa kulttuuria ei ole ja ystävystyminen on nopeampaa. Itse suitsin ironiaani, kun en ole suomalaisessa seurassa, vaikka tiedän että juuri sen takia meitä herttaisina pidetään. Pieninä annoksina. Liika on liikaa.

Mihin kuuluu katsella? Itse olen tällaisessa tilanteessa aloittanut liudan uusia harrastuksia sekä tavannut ihmisiä, joilla on ollut jonkinlainen intressi kotimaahani. Uudet harrastukset eivät ole olleet kaikkein toimivin kikka, koska se uusi harrastus voi olla uuden ystäväkandidaatin intohimo, siinä missä itselle se osoittautuukin varsin tylsäksi toiminnaksi. Fennofiilitkään eivät aina ole olleet kanssani samalla aaltopituudella, mutta monia mukavia tuttavuuksia ole tehnyt.

Mistä näitä ihmisiä löytyy, jos oma verkosto uudessa maassa on vielä kovin pieni? On olemassa useampikin portaali, joita olen menneinä vuosina käyttänyt. Olen suosinut Internationsia ja Meetupsia. Viimeisin näistä on mielestäni helpompi käyttää, koska sieltä voi heti sisään kirjauduttuaan valita mieleisensä tapaamisen ja lähteä mukaan vaikkapa jo samana iltana, ja mikäli mieleistä tekemistä ei löydy, voi perustaa oman tapaamisen. Nuoremmilla on varmasti nuorekkaampia vinkkejä kuin minulla, mutta nämä ovat olleet aktiivisia omissa kaupungeissani, kun tarvetta on ollut.

Tärkeää on myös tavata paljon ihmisiä, vaikka jotkut tuntuisivat vähän omituisiltakin. Niillä omituisilla kun voi olla tosi mukavia tuttuja, joita ei ikinä tapaisi, ellei viettäisi aikaa niiden ensimmäisten tuttujen kanssa. Lisäksi ne vähän omituiset voi alkaa tuntua mukavemmilta, kun jomman kumman elämään ilmenee jotain mitä sillä toisella on jo – kuten nyt vaikka työ, samanmaalainen kummallinen puoliso tai sitten vaikka napero. 


Miten olen onnistunut pitämään yhteydet kavereihin? Varsin vaihtelevalla menestyksellä eri aikoina. Haluan kuitenkin ajatella, että ystävät säilyvät ystävinä, vaikka elämä ja tilanteet muuttuvat eikä aika riitä aina kaikkeen. Kun sain lapsen, tuntui helpommalta kirjoitella ja jutella niille, joille oli viime vuosina myös syntynyt muksuja, vaikka en halunnut ajatella, että naperottomat jäävät kokonaan ilman huomiotani. Nyt kun tilanne on omassa pääkopassa tasoittunut, yritän pitää enemmän yhteyttä niihin ystäviini, joihin yhteydenpito jäi viimeisten vuosien aikana vähemmälle. Muuttojen myötä huomio on aina alkuun keskittynyt uusiin kuvioihin, mutta jossain vaiheessa sitä sitten riittää taas huomiota niille vanhoillekin ystäville, vaikka pääpaino on hyvä pitää tässä ja nyt.

Vaikka en yksi kesäloma ehtisi tavata jokaista tärkeää ihmistä Suomessa (ja nykyisinhän yritän vältellä kaveriähkyä), seuraavana kesänä voi käydä parempi tuuri tai sitten saan vuoden aikana odotettuja kyläläisiä.

Jos jotain hyvää voi tästä jatkuvasta muuttamisesta kavereiden näkökulmasta nähdä, niin aina on kyläreissulla jokin kiva uusi kaupunki katsastettavana ja riittääpähän ainakin juteltavaa, kun ei olla pitkään aikaan nähty!


Viikonlopun saimme viettää monenlaisessa ystäväseurassa. Yhdet löysimme netistä, toiset olivat opiskelututtuja ja yksiin törmäsimme varsin hassussa paikassa. Mies haki lentokentältä Suomen-vieraita, ja alkoi ajankuluksi jutella viereisen penkin äidin kanssa, jolla oli samanikäinen tyttö. Siitä se sitten alkoi... Mikä on yllättävin tilanne missä sinä olet tulevaan ystävään törmännyt?



keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Koulutielle

Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.

Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.

Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.

Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.

Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...

Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.

Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.

Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.

Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.

Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?

Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.

Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...

Huisin pitkä liukumäki.
Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä.