SOCIAL MEDIA

perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Viikonloppuretki Keski-Englantiin autoillen

Pitihän sitä päästä kokeilemaan, millaista on ajella autolla vasemmalla puolella tietä, joten tehtiin vielä yksi, luultavasti viimeinen viikonloppureissu Lontoon ulkopuolelle. Ajamaan en kuitenkaan päässyt, koska logistisista syistä johtuen en päässyt näyttämään ajokorttiani autovuokraamoon. Sen sijaan istuin pelkääjän paikalla rattia hapuillen sekä peruutuspeiliä hakien. Tällä kertaa oli siis tyytyminen navigointiin ja liikennelaskentaan. Totuin varsin nopeasti istuksimaan vasemmalla etupenkillä ilman rattia ja aloin nauttia vaikuttavista maisemista, mutta peruutuspeiliä silmäni hakivat refleksinomaisesti koko viikonlopun. Mieskin tottui kertaistumalta vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Ainoastaan kerran hän olisi halunnut istahtaa pelkääjän paikalle. Ratti vain puuttui.

Vuokra-autolla Englannissa


Autonvuokraus oli tällä kertaa käytännön sanelema pakko: tarkoitus oli katsastaa Shakespearen kotikulmat sekä seudun lähikylät. Mukaamme lähteneiden ystävien mukaan tämä olisi ollut lasten kanssa autotta liian hankala homma yhdelle viikonlopulle. Yritimme ensin löytää pikkubussin seitsemälle, mutta koska majoitus varmistui vasta aivan viime hetkellä, oli pikkubussia hankala löytää, ja päädyimme siis vuokraamaan kaksi henkilöautoa.

Hotelli oli vanha linna tiluksineen.

Ennen lähtöä minua ja miestä jännitti aika tavalla, koska emme ensinnäkään tienneet, miten kauan Lontoosta pois pääsyyn pitäisi perjantaialkuillasta varata aikaa. Mies ehti kuitenkin töissä haastatella kollegoitaan sen verran, että kuuli sen olevan melko helppoa kotikulmiltamme. Minua jännitti myös se, että miten moottoritiellä tottuu ohittelemaan oikealta puolelta (vaikka Unkarissa tähänkin tottui, koska Unkarin läpi ajavilla romanialaisilla on tapana ohittaa siitä mistä mahtuu) ja hitaasti ajaessa pysymään vasemmalla ja että sujuuko vaihteiden vaihto vasemmalla kädellä, koska automaattivaihteista en onnistunut kotikulmien vuokraamoista enää perjantai-iltapäivällä löytämään. Kuskina toiminutta miestä huoletti motaria enemmän kaupunkiajo. Huolet osoittautuivat kuitenkin aivan turhiksi, ja matkanteko sujui hyvin. Jopa navigointi oli helppoa, koska Lontoon keskustassa on sen verran harvakaistaisia katuja, että väärälle kaistalle oli jopa turistin hankala joutua. Maalla sitten on monikaistaisia liikenneympyröitä, joissa on helpompi eksyä väärälle kaistalle.

Majoitus Keski-Englannissa


Majoitus oli kuitenkin hankala löytää, osittain viime tingasta johtuen, osittain johtuen siitä, että mukaan lähti kolme kaksivuotiasta. Monissa pikku hotelleissa ei ollut huoneita, joihon vauvan matkasänky mahtuisi (just joo) ja parissa B&B:ssä myönnettiin suoraan, että taaperot eivät ole kovin tervetulleita, koska isäntäväki oli jo sen verran iäkästä. Päädyimme sitten suuren kylpylähotelliin erääseen pikku kylään. Ei lainkaan huono vaihtoehto mutta ei kyllä lainkaan halpakaan. Kukkaron kevennystä kompensoi kuitenkin kivasti uima-allas ja se, että uinnista väsyneet naperot koisasivat sunnuntaina seitsemään asti.

Hotellihuoneen ikkuna oli vähäsen huurussa aamulla. Hrr.
Lauantaina kävimme kierroksella Shakespearen kotikaupungissa Startford-upon-Avonissa ja takaisin majapaikkaan ajoimme lähiseudun pikkukylien läpi. Itse prinssiä emme nähneet, mutta kuulimme, että Kaarlella olisi yhdessä näistä kylistä. Lapset eivät malttaneet nukahtaa päiväunille, joten pysyttelimme ulkona ja ihmettelimme ihmisiä sekä kauniita maisemia ja teatterinäytöksiin suuntaavia ihmisiä. Itse kaupunki oli nopeasti nähty, kun oltiin matkassa taaperojengin kanssa.

Elämyksiä Warwickin linnassa


Sunnuntaina suuntasimme Warwickin linnaan. Vasta paikanpäällä meille selvisi, että linnan kierros on enemmänkin lapsille suunnattu, joten linna oli aivan loistava kohde, juuri kuin meille tehty. Koko aamupäivän napero oli odottanut näkevänsä ritarin, ja onneksi sellainen olikin heti linnan portilla. Linnassa saimme kuulla, miten ritarit elivät ja taistelivat ja napero jaksoi keskittyä sepustukseen ihan kiitettävästi, joten kai hän siitä jotain ymmärsikin. Tai sitten oli jo haarniskojen ja miekkojen sokaisema.

Linnan sisätilojen lisäksi katselimme tulipallo-esityksen, jossa näytettiin, miten Lontoon kaupungin muuri on saatu tulipallolla murrettua (erittäin pieni kuva alla ylärivissä oikealla). Lisäksi näimme kesytettyjen pöllöjen ja kotkien lentoshow'n, jossa kerrottiin, miten lintuja käytettiin metsästyksessä ennen ampuma-aseita sekä näiden siipiveikkojen lentotekniikoista. Ehkä vähän liikaa meidän lapsille, mutta meille varsin mielenkiintoinen esitys, ja lapset pääsivät nauttimaan linnan suuresta puutarhasta. Liput linnareissulle kannattaa ostaa muutama päivä ennen visiittiä vähän edullisemmin netistä. Linnan pihalla on piknik-paikkoja ja paljon ruokakojuja, ja monet viettivätkin koko päivän siellä.




Kotimatkalla oli takapenkillä hiljaista. Sunnuntaina Lontooseen paluu sujui varsin hitaasti, ja melkein myöhästyimmekin auton palautuksesta. Emme kuitenkaan joutuneet maksamaan ylimääräistä päivää, ja jo ennen varausta tarkistin, että autovuokraamosta on sunnuntaina seitsemään asti auki. Jos vuokraa auton jostain muualta kuin lentokentältä, kannattaa aina katsoa aukioloajat ja kysyä, onko auto mahdollista palauttaa puljun ollessa jo kiinni. Vinkkinä niille, jotka ovat Saksan autoliiton jäseniä: ADAC:n jäsenet voivat varata vuokra-auton mistä päin maailmaa tahansa liiton nettisuvujen kautta tavallista paremmin ehdoin, ja samalla voi olla luottavaisemmin mielin, että joku on ehdot jo tarkistanut. Muille tiedoksi, että saksalaiset ovat vakuutushullua kansaa.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




tiistai 24. toukokuuta 2016

Siinä, siinä!

Pitkän aikaa naperolla oli käytössä vain saksan se/tämä eli das, kun hän halusi viitata johonkin asiaan lähellä tai kaukana. das kuului päivän mittaan varmasti lähemmäs sata kertaa: das, das äitille, das minulle, das papalle, das hier... Nyt das on saanut suomenkielisen parin siinä. 

Merkitykseltäänhän nämä eivät ole aivan identtiset, mutta lapselle ne olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, eikä lapsen siinä-väärinkäytöksiä ei aina huomaakaana lausekontekstissa. Siinä missä siinä ilmaisee paikkaa, se viittaisi konkreettiin asiaan. Puhetilanteessa hän kuulostaa yllättävän usein käyttävän sanaa ihan oikein.

Lapsen puhuma suomi lisääntyy huimaa vauhtia, uusia sanoja tulee melkein päivittäin. Vaikka napero on ollut aika puhelias aina, puhe lisääntyy koko ajan jo siksikin, että hän alkaa käyttää kokonaisia lauseita. Pitenevien lauseiden lisäksi tendenssi on ollut viime kuina puhua minulle enemmän suomea kuin saksaa.

Tästä aloinkin miettiä kahden ja kolmen kielen työnjakoa lapsen arjessa. En aio kaivella tätä tässä vielä kovin paljon, mutta veikkaisin, että suomi kirii saksaa kiinni, ja ehkäpä jossain kohtaa "päihittää" saksan. Sitä en kuintekaan halua, vaan haluan että molemmat kielet kehittyvät tasaisesti ja pysyvät ikäluokan tahdissa. Lienee aika alkaa etsiä saksankielistä lastenlikkaa.







tiistai 17. toukokuuta 2016

Kielistä, kielloista ja uhmasta

Vauvoilta harvemmin kielletään muita kuin vaarallisia tai terveydelle haitallisia aktiviteetteja. Leikki-ikäisten kieltolista on sitten jo pidempi, koska kiellettyä alkaa vaarallisten aktiviteettien lisäksi olla myös kaikenlainen ei-toivottu toiminta.

Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.

Väittäisin, että kieltosana oli yksi ensimmäisistä sanoista, jonka napero oppi aikoinaan ymmärtämään. Ensin suomeksi, sitten saksaksi. Reilun puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana se on käynyt läpi monta (enemmän ja vähemmän redundanttia) transformaatiota: ei - eikö - eikä - nei - nein - no, ja nykyisin toki elää useammassa kielessä rinnakkain, eli ensimmäisenä opittu ei suinkaan ole jäänyt käytöstä pois, vaikka se oikeaa muotoaan hakikin. 

Nyt se on ilmestynyt keskusteluihimme englanniksi. Uhmaikäisen sanavarastossa se on saanut pienen lisämerkityksen; siihen liittyy enemmän uhmaa kuin muiden kielen vastineisiin. Lapselle se vaikuttaisi lisäksi olevan vähän vahvempi kielto kuin toisinaan tehottomaksi todetut ei ja nein ja usein se lisätään tehostamaan jompaa kumpaa: ei das, no! (suom. ei sitä, ei!)

Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi.  En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.

Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en  kyllä usko että tämä on pysyvää.







keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 7

Tässäpä eräs keskustelumme, jossa luulin opettavani naperolle jotain uutta. Hän ojensi minulle maitopulloa, osoitti toista maitopulloa ja sanoi jotain, mitä en ihan heti hoksannut.

- Zwei.
- Mitä?
- Zwei.
- Niin, kaksi, zwei.
- Iskä zwei.

Ihan oikeassa oli: eihän mun kuulu sanoa zwei vaan kaksi. En heti vain ymmärtänyt, mitä hän yritti viestiä, ja kun ymmärsin puheenaiheena olevan tuttipullojen määrä, en osannut ajatella, että sanojen kaksi ja zwei yhteys olisi hänelle selvä. Yritin siis tarjota hänelle sitä, että samaa ne tarkoittavat. Tiesi senkin. Sama keskustelu jatkui kylpyhuoneessa, aihe vain vaihtui hampaanpesuvälineistöön, joten selvästikin määrä teemana kiinnostaa.

Naperon kielitietoisuus on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Hän tietää selvästikin, millä kielellä kenellekin kuuluu puhua ja millä kielellä kenenkin tulee puhua. Jossain määrin on tämä ollut hänelle aina selvä. En tiedä onko tämä normaalia kehitystä, tulos kielistrategiamme päivityksestä vai nykyisen, monipuolisemman, kieliympäristön aiheuttamaa. Ehkäpä näillä kaikilla on osansa asiaan.

Lisäksi siansaksaa on alkanut kuulua paljon. Veikkaisin tämän olevan reaktio siihen, että hän ei ymmärrä kaikkea ympärillä puhuttua ja peilaa ympäristöään puhumalla itsekin käsittämättömiä.



Napero oppi reilu puoli vuotta sitten laskemaan saksaksi kahdeksaan isoisän ahkeran opetuksen tuloksena. En oikein keksinyt syytä, miksi hänen olisi pitänyt oppia se myös suomeksi, joten en opettanut. (Tästä keskustelen usein suomalaisten äitikollegoiden kanssa; muissa kulttuureissa on tavallisempaa opettaa numeroita ja värejä jo vauvoille ja taaperoille siinä missä suomalaiset käsittääkseni jättävät tällaisia juttuja myöhemmälle iälle. Yleensäkin lapsilta vaaditaan suomalaiseen korvaan omituiselta kuulostavia asioita.) Lastenlikkamme kuitenkin opetti naperon laskemaan suomeksi viiteen muutama kuukausi sitten. En olisi kuitenkaan osannut aavistaakaan, että hän osaa liittää suomen numerot saksan numeroihin, saati sitten ymmärtää numeroiden merkityksen.

Nyt taas veikkaisin vahvasti, että ymmärrys jää tällä hetkellä lukuun kaksi. Voi myös olla, että yllätyn taas pian.


torstai 21. huhtikuuta 2016

Taaperon (hoitokaverin) kielicocktailit osa 6

Kuten ennustin, suomen ja saksan sekalauseet ovat vähentyneet jonkin verran. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kieliä kuulisi samoissa lauseissa päivittäin. Ei suinkaan. Oikeastaan cocktailien määrä on vähentynyt suhteessa puheen määrään, koska samaan aikaan puheen määrä on lisääntynyt. Kielet elävät sulassa sovussa useammassa lauseessa joka päivä.

Tässä yksi päivä satuin kuulemaan naperon ja hänen englanninkielisen hoitokaverinsa keskustelun, joka meni suurin piirtein näin (nimet karsin pois, joten lauseet ovat vähän lyhyempiä kuin oikeasti olivat):

- Let's go down! (suom. mennään alakertaan)                            
- Tuch! (suom. peitto täytyy ottaa mukaan)
- Yes, Tuch, guck mal, Tuch! (suom. kyllä, peitto, katso, peitto)




Tästä keskustelusta muksu sanoi toisen repliikin, loput tuli leikkikollegan suusta. Ihan hyvin siis on hoitokaveri oppinut saksaa vajaassa kahdessa kuukaudessa varsin rajallisella altistuksella!

Ehkä hyvä mainita tähän loppuun, että hoitokaveri on vähän naperoa vanhempi. Vanhemmat lapset kun usein tällaisissa asetelmissa ottavat avuliaan isosisaren roolin, joten kaipa osa saksan puhumisesta menee pienemmän auttamisen piikkiin. Lisäksi tässä oli kyse erikoissanasta (tuo peitto on naperolle supertärkeä), joten kaipa kieli vaihtui saksaksi aivan luonnostaan.

Hoitotädin kanssa en ole naperon kuullut käyvän samanlaisia keskusteluja, vaan hoitotäti vastaa englanniksi, jos sattuu saksankieliset kommentit ymmärtämään.

Selvästikin yhteyistyö lasten välillä sujuu...


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Koulutielle

Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.

Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.

Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.

Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.

Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...

Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.

Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.

Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.

Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.

Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?

Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.

Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...

Huisin pitkä liukumäki.
Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä.









maanantai 11. huhtikuuta 2016

Kaksikielistä kakkua kuulemassa

Pari viikkoa sitten kävimme kuulemassa luennon monikielisyydestä, ja perheemme kielistrategia hiottiin noudattamaan uutta oppia kertaluennosta. Sen verran otettuja olimme luennoijan lupauksista. 

En voi sanoa, että strategiamme olisi kokonaan muuttunut, koska käytämme edelleenkin OPOLia omaan perheeseemme sovellettuna. Teimme vain muutaman korjausliikkeen – jolla oli jo viikossa suuri vaikutus lapsen vähemmistökielen, siis suomen, käyttöön. Lienee hyvä mainita, että käytössä on vain suomi ja saksa, englantia emme lapselle puhu. Englannissa olemme asuneet vasta reilun kuukauden, joten englannilla ei vielä ole varsinaista enemmistökielen asemaa lapsen arjessa, vaikka hän sitä päivähoidossa oppiikin. Lapsen saksa on edelleenkin enemmistökielen asemassa, koska hän asui Saksassa melkein kaksivuotiaaksi asti.

Instaani seuraavat ehkä huomasivatkin, että olimme kuuntelemassa Biligual Caken Soilea. Soile on pitkän linjan monikielisyystutkija, joka nykyisin pitää luentoja monikielisyydestä sekä opastaa vanhempia ja muita kasvattajia toiminallisempien kielistrategioiden äärelle. 

Kaikki monikielisten perheiden vanhemmat tuntevat kaksikielisyyden perusjargonin: joka tuutista niin paljon kuin mahdollista, varsinkin vähemmistökieltä, ja sitten ehkä tulee jonkinlaista tulosta, jos pystyy käymään pitkillä kesälomilla vähemmistökielen maassa. Tämä perusjargon ei kuitenkaan oikein lupaa mitään, vaikka kaikkensa sille pitää antaa. Kuka ostaisi auton, jota tarvitsee jatkuvasti päättömästi rassata ilman parempaa tietoa varsinaisesta viasta? Kuka ostaisi kengät, joita pitää jatkuvasti kiillotella monenmoisilla linimenteillä ilman lupauksia käyttöiästä? 

Itsekään en oikein ollut kovin myyty, mutta ajattelin, että näin tulee tehdä, onhan tätä paljon tutkittu ja kaikki tekeväthän näin muutkin vastuuntuntoiset vanhemmat.

Monikielisyyteen on monta reseptiä ja välineet valitaan itse. 

Mitä siis oikein opin luennolla?

Luennolla kuulin pari klassista totuutta kielestä, jotka olin kyllä jo ennenkin tiennyt, en vain koskaan ajatellut niitä lapsen kielen omaksumisen kannalta. Ensinnäkin kieli on kommunikaatioväline, puhumaan ei opi kuin puhumalla. Kuuntelemaan oppii kuuntelemalla, lukemaan lukemalla.

Lisäksi opimme, että kaksikielisessä perheessä on tärkeää huolehtia, että lapsi käyttää molempia kieliä yksikielisesti (monolingual mode) tunnista kolmeen päivässä, vaikka kaksikielinen käyttö (bilingual mode) on kaksikielisyyden tavallinen muoto. Siis tunnista kolmeen tuntia päivässä. Se on aika vähän, kun vertaa perusjargonin niin paljon kuin mahdollista -määrään. Näiden tunnin tai muutaman aikana vanhemman tulisi huolehtia, että käytössä on vain yksi kieli.

Tärkeää on myös huolehtia, että puhetta piisaa, ja ettei yksikieliset hetket mene vanhemman monologiksi. Jos puhe loppuu, lakkaa kieli kehittymästä. Vaikka vanhempien tavoite on ollut auttaa lapsi kaksikieliseksi (bilingual), lapsesta on voinut tulla dikielinen (dilingual), eli hän käyttää vain yhtä kieltä vaikka ymmärtää useampaa. Diligualismin vaarana on se, että kieli ei kehity, vaan se jää sinne tasolle, jolla se oli, kun kyseisen kielen arkikäyttö puheessa loppui. Dikielisistä tilanteista on hankala saada selvää kuvaa lapsen todellisesta kielitaidosta, siis siitä miten paljon hän oikeasti ymmärtää. Se että tällaiseen tilanteeseen on tultu, on monen asian summa eikä kenenkää syy, mutta täältäkin on vielä tie toiminnalliseen kaksikielisyyteen.

Sanojen lainailu toisesta kielestä on aivan normaalia arkista monikielisyyttä, mutta se voi myös merkki siitä, että lapsi ei sitä käytössä olevalla kielellä osaa. Vanhempi voi testata ensin eikö lapsi oikeasti osaa kyseistä sanaa kyseisellä kielellä pyytämällä korjausjäsennystä (eli kysyy häh? – kuulostaa suomeksi aika epäkohteliaalta näin kirjoitettuna, voisi kai kirjoittaa onomatopoeettisemmin hm?), mikäli vastauksen kieli ei ole vaihtunut, on aihetta tarjota sana lapselle ja ottaa se hetkeksi makusteltavaksi.

Blogia jonkin aikaa seuranneet ja minut tuntevat varmasti tietävät, että en mielelläni kärtä ketään vaihtamaan kieltä, joten hetken epälin, onko minusta tähän. Päätin kuitenkin rohkeasti kokeilla. Aluksi ajattelinkin, ettei tästä mitään tule, mutta sitten alkoikin tapahtua varsin nopeasti.

Soilen mukaan vähemmistökielinen vanhempi arvioi dikielisen lapsensa kielitaidon usein paremmaksi kuin se oikeasti on. Sama lapsi kun on voinut taaperona puhua varsin hyvin ja selviytyy edelleenkin arkielämän tilanteista molemmilla kielellään. Vanhempi kuitenkaan ei huomaa, että lapsi ei välttämättä selviä samoista tilanteista, jos juttukumppani on muu kuin oma vanhempi. Osa lapsen "kielitaidosta" voi selittyä kontekstuaalisella tiedolla, eli hän tulkitsee tilannetta, ei sen kielellisiä viestejä.

Kaksikielisyys on aina mahdollisuus, ei koskaan itsestäänselvyys.

Me otimme Soilen opit heti käyttöön, ja kuten jo mainitsin, jo viikon jälkeen keskustelin naperon kanssa suomeksi. Meidän kahden suomenkielistä jutustelua ei haitannut edes se, että reilu viikon ajan saimme kylään useamman saksan puhujan, ja sitä tuli joka tuutista ja koko ajan. Tuntuu vieläkin uskomattomalta, että keskustelemme suomeksi! Lisäksi huomaan paremmin, milloin naperolta puuttuu jokin sana jommasta kummasta kielestä, ja tiedän sitä hänelle tarjota. Enää en oleta mitään, enkä usko ennen kuin kuulen.

Nyt tiedämme millä eväin eteenpäin ja parasta tässä on se, että uskon Soilea, saimmehan jo todisteitakin – ilman joka tuutista tulevaa virikettä sekä monen viikon kielikylpyjä yksikielisessä ympäristössä. Tämä toimii meillä ja ehkä teilläkin, joten mene kuulemaan häntä! Soilelta saa apua myös skypeitse.



tiistai 5. huhtikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 5

Kielten sekoitus kyllä väheni, mutta ei loppunut kokonaan perheen kielistrategian päivitykseen muutama viikko sitten. Tässä pari viime viikkoina kuulunutta cocktailia.

Wo ist der peitto? (suom. missä peitto on?) Tässä oltiin tärkeiden asioiden äärellä. Vauva-aikojen torkkupeitosta tuli naperolle se kaikken tärkein asia, jota ilman ei uni tule eikä itku laannu. Siitä tuli niin tärkeä, että ostimme kaksi lisää. Peiton nimeksi on lähes vakiintunut saksankielinen tuch, mutta toisinaan siitä keskustellaan myös supisuomeksi. Aivan kuten minun ja miehenkin kutsumaniminä vaihtelee mama ja äiti sekä iskä ja papa, toisia näistä hän näyttää suosivan. Käsittääkseni tällaisista sanoista toinen on muodostunut tärkeämmäksi, koska hän on aina kuullut sitä enemmän vain toisella kielellä. Siis minä olen mama ja mies iskä.

die bubble – tämä oli siis ensimmäinen englanti–saksa-kielicocktail, vau! En kyllä ole oikein vakuuttunut siitä, että kyseisessä kontekstissa olisi tarvittu artikkelia, saati sitten määräistä artikkelia. Eroahdistusta helpottamaan olen ostanut hoitotädillemme saippuakuplia, näitähän kaikki lapset rakastavat. Kun minun täytyy lähteä ja lapsella on valmiiksi jo paha mieli, menevät he puhaltelemaan niitä hetkeksi takapihallemme. (Tiedän, ei mikään hyvä strategia.) Niitä on siis viime aikoina tullut puhalleltua enemmän englanninkielisessä seurassa.

Onneksi takapihalle on lyhyt matka ja
näitä jaksaa puhallella ja potkia toipilaanakin.

Parin viikon takainen sairastelu on jatkunut aina tähän päivään asti. Viimeisimpänä sairastui meidän hoitotäti tänään. Varmasti tuttu kuvio monelle, joiden lapset ovat hoidossa ja kohtaavat monenmoisia pöpöjä päivittäin. Koska meidän hoitokaverit ovat kuitenkin pysyneet terveinä, taitaa meidän huono tuuri ja käsihygienia selittää suurimman osan viime aikojen sairastelusta. Täytyy alkaa pestä kädet aina, kun tulemme kotiin. Tähän asti ollaan pesty käsiä lähinnä ennen ruokailua. 

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Oma ja Opa (saksan isovanhemmat) olivat kylässä, joten oli minullakin aikaa sairastaa kuumeet pois.

Kovin paljon ei ole jäänyt aikaa töille eikä opinnoille. Katsotaan joko tämä tästä lientyisi, kun auringonkin määrä on huomattavasti lisääntynyt.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 4

Meidän perheen kielistrategia hiotui viime viikonloppuna kertarykäisystä. Kävimme kuuntelemassa viisaampaa yhden luennon verran, ja päätimme kotimatkalla yksimielisesti alkaa noudattaa hänen ohjeitaan. Luennon myötä mieskin tiedosti paremmin saksan olevan nykyisin lapselle kotikieli, jota kodin ulkopuolella ei paljon kuulu, ja toki haluamme turvata molempien kielten kehityksen ja osan lapsen arjessa. 

Viikko takana, ja täytyy sanoa, että suomen määrä juniorin puheessa on lähes tuplaantunut. Kun minulle puhutaan, puhutaan suomeksi. Kun juttelemme kolmistaan, tulee silloinkin lauseita suomeksi, yleensä silloin kuin edeltävän repliikin sanoin minä. Joskus lapsi jopa sanoo jotain isälleen suomeksi, vaikka minä en osallistu koko keskusteluun! 

Täytyy myöntää, että en koskaan ajatellut, että suomi jäisi altavastaajan asemaan, vaikka täysin tiedostin vähemmistökielen vaaranpaikat, jotenkin kuvittelin pystyväni pitämään sen tarpeeksi vahvana puhumalla paljon ja olemalla muutenkin aktiivinen. Kun suomalaiset sanat juniorin puheessa sitten hoidon aloittamisen myötä kuitenkin alkoivat vähetä, luulin sen olevan tavallista ja väistämätöntä ja ettei sieltä oikein ole enää paluuta entiseen muuta kuin Suomen lomilla tai sitten muuttamalla Suomeen. Ainut mitä voisin tehdä, olisi lukea, soittaa musiikkia ja puhua paljon, ehkä entistä enemmän, sekä etsiskellä lapselle mieluista suomalaista seuraa. 

Vaikka olen iloinen uudesta toimivammasta kielipolitiikasta, toivon silti, että kielicocktailit jatkavat pulppuiluaan, koska niiden alkuperää on hauska miettiä. Tässä pari viime viikkoina kuulunutta.

iskä machen töitä - tässähän nyt ei ole mitään muuta saksalaista kuin machen eli tehdä. Saksalainen sanoisi yksinkertaisesti iskä työskentelee (arbeitet), eikä sekoittaisi siihen kenenkään tekemisiä. Vaikka kielen menisivätkin sekaisin, cocktaili voi noudatella toisen kielen logiikkaa enemmän kuin toisen.

da kommt ein lentokone, da kommt ein tlaktoli, da kommt ein porsche auto - yksi ilta järjesteltiin menopelit riviin. Lentokone ja traktori ovat selvästi suomenkielisiä, mutta noudattelevat saksan kielioppia artikkeleineen, joista jokainen taisi tällä kertaa mennä jopa oikein. Viimeisen veikkaisin olevan saksankielinen auto, koska minulla ei ole tapana sanoa kyseistä autoa Porscheksi, minulle se on vain auto.

Tarkkasilmäiset ehkä huomasivatkin, että suomalainen r on vielä matkassa mukana (tlaktori). Vaikka usein suomen sanoihin pääsee saksalainen taaempana suussa äännettävä r, kuuluu ällä ärrän paikalla lähes yhtä usein.

Kuva pääsiäisretkeltä Kentissä. 3 taaperoa, 6 aikuista,
13 kaunista kilometriä.


Lisää oppimastamme tulossa myöhemmin.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Hiljainen vaihe

Uudessa kieliympäristössä on varsin tavallista, että lapsi hiljenee hetkeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapsi ei alakaan käyttää (vaikkapa sitä) uutta ympäristökieltä vaan pysyy hiljaa. Lähipiiristäni olen kuullut, että hiljainen vaihe (silent period) voi kestää jopa vuosia, mutta että sitä ei välttämättä tule laisinkaan tai se ei välttämättä koskekaan uutta kieltä.

Mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää: ollaanko hiljaa vai alkaako puhe soljua hoitotädin rutiinien myötä toistuvien repliikkien merkityksen valjetessa lapselle. 

Muutaman viikon kokemuksen perusteella voin sanoa, että meillä ollaan oltu ainakin hieman hiljempaa – siis minun kanssani. Varsinkin kun olemme ympäristöissä, joissa on paljon englanninkielisiä lapsia, ja kielen lisäksi tilakin on uusi. Aiemmin niin reipas puuhastelija tarvitsee vanhemman jatkuvasti viereensä. Rauhallisuus jatkui eiliseen asti, jolloin lapsi melkein liittyi muiden lasten piiloleikkiin läheisellä leikkikentällä. Ainut este piilottelulle oli se, että hän ei leikin periaatetta vielä ymmärrä, vaan juoksenteli iloissaan sinne tänne – sellaiseltahan se aloittelijan silmiin näyttää. Joka tapauksessa olin tästä aika yllättynyt viime viikkojen kokemusten jälkeen, mutta sitäkin iloisempi.

Hoitotädiltä olen toisaalta kuullut aivan muuta. Kun lapsi on tuttujen lasten seurassa, on hän kaikkea muuta kuin hiljaa, siis aivan oma itsensä. 

Yksi laulu lisää on kuitenkin todistetusti tullut omaksuttua englanniksi: Wheels in the bus go round and round, round and round... kuului eräs aamu, ei kylläkään spontaanisti, vaan lapsi lauloi videon mukana. Tämä on kuulemma naperon hoitokaverin lempilaulu, joten sitä lauletaan paljon, ja näin se sitten pääsi osaksi juniorinkin laulurepertoaaria varsin nopeasti. Hän kun on kova laulamaan, osaa lukemattomien lastenlaulujen sanoja sekä suomeksi että saksaksi ja lisäksi sepustaa toisinaan omia laulujaan.

Ja pari päivää sitten se tuli, ensimmäinen englannin spontaani lausahdus. Lapset olivat etsimässä jotain (en tiedä mitä, koska tämä on toisen käden tietoa), jonka sitten napero oli löytänyt ja todennut here it is. Reilu kaksi viikkoa siihen meni, joten taisi olla varsin nopeaa toimintaa. Hoitotäti oli tästä todella iloinen, mutta ei niinkään yllättynyt, koska lapsella on tapana toistella hänen sanomisiaan.

Hetken ehdin miettiä, että omaksuuko napero laisinkaan englantia. Kommunikointi hoitokaverien kanssa näkyi sujuvat varsin hyvin saksaksikin. Napero siis huuteli saksaa ja/tai omiaan ja hoitokaverit vastasivat saksaksi ja/tai omalla kielellään. Ehtipä hän jo opettaa hoitokaverilleen sanan: nein, joten kielenomaksuminen taitaa olla molemminsuuntaista.

Ei siis ainakaan aloitettu hiljaisuudella. Saas nähdä tuleeko hiljainen vaihe myöhemmin.




keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 3

Naperosta on tullut varsin taitava sanojen sepittäjä. Eräs aamu hän kuuli lentokoneen äänen heti herättyään ja totesin das flentää (fliegt+lentää=flentää). Kun otin tämän aamiaispöydässä puheeksi miehen kanssa, napero vain toisteli, flentää, flentää. Se ei siis ollut hetkellinen lapsus vaan ihan oikea sana sana.

Toinen kielirajat rikkova sana pääsi ensi kerran ilmoille parisen päivää sitten, kun legorekat menivät kaikki kerralla palasiksi: alle Legos sind kaputti, siis suomeksi kaikki legot ovat rikki, mutta saksalaisen kaput-sanan perään on ilmestynyt niin suomalainen loppu-i. Otin samalla aamiaisella tämänkin puheeksi, ja lapsi totesi kaputti kaputti, sekään ei siis ollut hetkellinen hairahdus vaan ihka oikea sana.

Suurkaupungin sininen hetki

En tiedä löytyykö Lontoosta tienoota, jossa lentokoneita pörräisi vähemmän, mutta epäilen. Neljä lentokenttää, joista kolmella vilkkaasti liikennettä, neljännellä vielä enemmän. Ensi alkuun pidin lentokoneen äänistä. Jatkuvasti yläpuolella kaartelevat lentokoneet kertoivat, että me ei olla ainoita, jotka juuri tulivat ja ovat vielä vähäsen hukassa. Nyt niihin on jo tottunut, vaikka pilvisenä päivänä niitä näkyy ja kuuluu vähän vähemmän.

Kun pari viikkoa sitten siirryimme pysyvämmin uudelle maalle, tuli myös kielikoktaileihin uusia mausteita. Yksi ensimmäisistä kolmikielisistä lausahduksista oli iskä auch morning. Kun vielä asuimme väliaikaisasunnossa, oli yksi lapsen lempipuuhista hihkaista vastaanottovirkailijalle heit saksalaisella hallolla. Tästä tulikin yksi päivien kohokohdista, sekä lapselle että yhdelle respoista. 

Yksi aamu aloimme opettaa lapselle morning-sanaa, koska hän tervehti respaa saksaksi. Lapsi mietti sanaa pitkään ja kertailin hänelle: äiti sanoo huomenta, iskä sanoo morgen ja setä sanoo morning. Lapsi huomasi pienen ristiriidan, koska iskä oli tosiaankin juuri sanonut morning respalle: iskä auch morning. Kaiken ne huomaa.

Lapsi poimi ympäristöstään paljon sanoja matkimalla. going down tarttui hissistä. thank you ravintolasta. Hoitotädinkin mukaan matkiminen tapahtuu kuin luonnostaan. Ehkäpä tämä yksi oire aikaisemmin diasoimastani reseptiivisyydestä. Spontaaneja englanninkielisiä sanoja ei ole vielä tullut (happy birthday -laulun lisäksi) ja yhden good morningin lisäksi.









tiistai 16. helmikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa 2

Viime viikkoina ollaan muun muassa haluttu riisua ulkovaatteet ite alleine (suom. yksin, itse). Saksalaisen auchin lisäksi on ahkeran sanaviljelyni tuloksena kuulua joskus myös suomalainen kans.

Die tuohon (suom. se) kaltaiset kaksikieliset lausahdukset ovat varsin arkipäiväisiä. Kuten olen kirjoitellut, meillä noudatetaan OPOL-menetelmää rennosti ja vähän soveltaen. Siis yksi vanhempi, yksi kieli, aina kun se tilanteeseen sopii. Tämä sopii meille parhaiten, ja asiaa tuntevammista blogeista olen lukenut, että näin lapsesta tulee joustavampi kielten käyttäjä. Mitä se sitten tarkoittaakaan. 

Jotkut sanat ovat juurtuneet puheeseenkin tietyllä kielellä. Lähinnä ne ensimmäiset, joita lapsen suusta kuuli. Yksi tälläinen on nalle. Mieskin sanoo toisinaan suomeksi nalle, pikku myy ja iskä. Varsinkin iskä on juurtunut puheeseemme, vaikka käytössä on papakin. Minä kun olen se, joka useammin puhuu isästä, ja teen sen suomeksi. Muu ympäristö puhuu enemmän äidistä saksaksi, joten minun "nimekseni" on lähes yksinomaan valittu mama, vaikka äitiäkin kuulee. 

Hoitotäti on alkanut päivän lopuksi hyvästellä juniorin englanniksi bye bye. Tämä onkin nyt tarttunut puheeseen, juuri sopivasti ennen muuttoa.

Muutto meneillään.
keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Aakkospelin väärinkäyttöä

Ekapelit ovat nippa nappa kouluikäisille tarkoitettuja lukemisen taitoja harjoituttavia tietokonepelejä. Ne ovat Jyväskylän yliopiston oppimisvaikeuksien tutkimuskeskuksen (Niilo Mäki Instituutti) aikaansaannoksia, joten ei mikään ihan turhia pelejä. Monien eri versioiden avulla voi harjoitella joko kirjain–äännevastaavuuksia ja tavuja, lukemista, sujuvuutta tai jopa matematiikkaa. Pelistä on myös mamuversio.

Muistin ladanneeni pelin alku-version tietokoneelle joskus syksyllä katsoakseni, millainen se on. Kun tulin maininneeksi pelin eräässä työkeskustelussa, päätin tutustua siihen tarkemmin. Huomasin ilokseni, että tarjolla on myös mobiiliversio, jonka latasin heti puhelimeeni. Matkojen ratoksi juniori pelaa taaperoille tarkoitettuja eläinmobiilipelejä, ja tämä vaikutti samankaltaiselta – siis matkaratoksi sopivalta. En halua opettaa lastani lukemaan kaksivuotiaana, vaan tarjota tekemistä niihin hetkiin, kun on pakko istua ja mielellään hiljaa paikallaan. Pelaa jos pelaa, mutta en siihen erityisesti kannustaisi. Eläinpelit eivät kuitenkaan enää häntä kiinnosta, vaan hän avaa nykyisin ekapelin, kun tilaisuus tarjoutuu. Ekapeli on interaktiivisempi ja varmasti vähän haastavampi kuin eläinpelit, joten ehkäpä se kiinnostaa siksi enemmän. Ekapeli alun mobiiliversion saa sovelluskaupasta puhelimeen ilmaiseksi. Muut versiot saa tietokoneelle, kunhan ensin pyytää käyttäjätunnuksia ilmottautumalla Ekapelin käyttäjäksi.

Miten peli toimii? Peli alkaa kirjain–äännevastaavuuksien harjoittamisesta. Pelaaja kuulee äänteen, ja tarjolla on 1–5 kirjainta. Ensin vain yksi, sitten ehkä kolme, jos menee väärin seuraavaksi tulee yksi tai kaksi ja niin edelleen. Peli siis reagoi pelaajan vastauksiin, eli taitoihin ja taitojen kehittymiseen tai huononemiseen (taaperolla voi siis käydä näinkin). Parin väärän vastauksen jälkeen peli muuttuu taas yksinkertaisemmaksi. Oman kiinnostuksen ja taitojen mukaan voi tehdä myös lukuharjoituksia. Oikeiden vastausten myötä kertyy pisteitä, joilla saa ostettua itselleen eläintarroja. Tämä onkin juniorille mieleen, mutta myös traagisimmat hetket on koettu, kun pisteet loppuivat tarraostosten tohinassa. En tosin tiedä, miten kouluikäisiä saa virtuaalieläintarroilla motivoitua, mutta ehkäpä saa...


Junioria peli kiinnosti heti. Totta kai. Ensimmäisillä kokeilukerroilla suurin osa meni kuitenkin väärin. Siis enemmän kuin sattumakaupalla menisi, joten en oikein uskonut koko hommaan. Pikku hiljaa väärien vastausten osa väheni, skarppina hetkenä oikein menee jo lähes kaikki. Välillä huomio kiinnittyy ihan muuhun (taustan taloihin tai kaloihin), toisinaan hän näppäilee tarkoituksellaan vääriä vastauksia, koska silloin tulee hauskempi ääni tai animaatio.

Toistaiseksi ollaan päästy harjoittelemaan vain muutamaa kirjainta. S on varauksitta lemppari. Homma siis kuta kuinkin toimii, jos kerran taaperokin jotain oppii. Täytyy kyllä myöntää, että etenemisvauhti ei ole nopea, koska vääriä vastauksia tulee ilmeisestikin aivan liian paljon. 

Alussa juniori jaksoi keskittyä paremmin, kun pelasimme tietokoneella. Pelin äänteet  ovat synteettisiä, eli tietokoneella tehty, tai ainakin kovin siltä kuulostivat. Mobiiliversion äänteet kuulostavat toisinaan aivan joltain muulta kuin ihmispuheelta, joten kaipa idea pääsi juniorilta unohtumaan ja huomio kiinnittyi helpommin peliympäristön animaatioihin. Vaikka mobiiliversion äänet ovat tietokoneversiota huonommat, grafiikka on odotuksenmukaisempi ja kosketusnäyttöä on helpompi käyttää kuin hiirtä. Siis jos peliä vertaa muihin tarjolla oleviin mobiilipeleihin tai muihin tarjolla oleviin tietokonepeleihin. Voisin siis hyvin kuvitella, että esikoululaisia ja koululaisia puhuttelevampi ja siis heille toimivampi versio on mobiilipeli. Taaperoille on ehkäpä PC-versio tehokkaampi paremman äänenlaadun takia, jos hiiren käyttö ei haittaa. Itse en kuitenkaan halua koukuttaa lastani tietokoneeseen, ja mobiilipelitkin kaivamme esille vain silloin, kun harhautus on tarpeen.

Alun perin törmäsin koko peliin, kun näin sosiaalisessa mediassa videon tuttavani kaksivuotiaasta lukemassa yksinkertaisia taaperosanoja. Oli oppinut tämän pelin avulla. Aloin pohtia pelin mahdollisuuksia lukemiseen opettamisessa. Peli ohjaa pelaajan kiinnostumaan kirjaimista nykylapsille kiinnostavalla tavalla, ja tietokoneversioissa voi lukemani kuvauksen perusteella edetä kirjaimista tavuihin, sanoihin ja lyhyisiin teksteihin. Jos ja kun etenemisvauhti on (lähes)kouluikäisellä vähän nopeampi, tulee tuloksiakin varmasti nopeammin. Kaikki lapset eivät varmaankaan tykkää tietokonepeleistä (vai tykkäävätkö?), mutta monia ne varmasti kiinnostavat.



maanantai 25. tammikuuta 2016

Taaperon kielicocktailit osa I

Tässä muutama viime viikkojen aikana kuultu kielikoktaili: rum päin, daskin auch, venezeug, paljon fluhzeugeja. Rum päin on sekoitus saksan ja suomen samaa tarkoittavista ilmauksista anders rum ja toisin päin. Taisin todeta laita se toisin päin juuri ennen, taapero teki näistä oman koktailinsa. Daskin auch (sekin myös) taas tuli, kun siivosimme illalla kirjoja takaisin kirjahyllyyn. Minä sanoin tämäkin, juniori totesi daskin auch. Venezeug taas syntyi keskustelumme tuloksena, kun hän ei löytänyt uudelle omituiselle lelukylpyammeelle sopiavaa sanaa. Vene on vene, zeug taas pojalle tuttu sanasta flugzeug (lentokone).

Paljon fluhzeugeja (paljon lentokoneita, näin se suurin piirtein ääntyy pojan kotimurteessa) painii jo aivan omassa sarjassaan. Mukana on taivutusta ja määränilmaus, kaikki aivan oikein. Ainoa ongelma tässä ilmauksessa oli se, että olimme koneessa saksalaisten ja englantilaisten kanssa, joten kovinkaan moni ei pienen miehen kovaäänistä ihastelua ymmärtänyt. Kaikki nämä neljä ilmausta ovat kuitenkin ihan ymmärrettäviä niille, jotka osaavat sekä suomea että saksaa. Aina emme kuitenkaan ole tällaisessa seurassa, ja silloin tarkennusta pyydetään minulta, äidiltä. Oletuksena on, että ymmärrän kaikki. Nyt seuraa yllätys: en ymmärrä. Toisinaan pieni mies puhuu kieltä, jota ymmärrän, toisinaan pölöttää omiaan. 

Taaperolle varsin tavallinen tilanne on sellainen, että kuulija ei saa hänen sanoistaan selvää. Sen tarkemmin pohtimatta, miltä tämä taaperosta tuntuu, siirryn pohtimaan, miten silloin pitäisi toimia? Tässä kohtaa en jaottelisi lapsia yksi-, kaksi- tai monikielisiksi, vaan toimisin lapsen kuin lapsen kanssa samalla tavalla: Kysyisin mitä hän sanoi. Jos ei vieläkään auennut, kysyisin uudestaan. Näin kysyjä luo lapselle  tarpeen hakea ilmaus kielellä, jota hän paremmin ymmärtää. Ellei kyselytekniikka toimi heti, joskus se varmasti alkaa toimia, ja joka tapauksessa lapsi ymmärtää, että kaikki eivät häntä aina ymmärrä.

Oman kokemukseni mukaan luovun kyselystä muutaman kerran jälkeen, ja totean ylimalkaisesti joojoo tai aivan. Kaikkea ei voi vielä ymmärtää, oli se sitten mitä kieltä tahansa; suomea, saksaa tai hänen omaansa. Joskus juniori sanoo tärkeän sanoman molemmilla kielillä. Ikään kuin hän ei halua jättää sattuman varaan, että ymmärtäisimme. Tätä tapahtuu sekä yksi- että kaksikielisessä seurassa, mutta ehkäpä useammin ydinperheen kesken.

Itse en ala vaatia lapselta suomenkielistä sanaa saksalaisen tilalle. Kuten aikaisemmin jo kirjoitin, puhun itsekin lapsen kuullen molempia kieliä (ja myös ymmärrän molempia). Näin tarjoan lapselle monikielisen mallin, ja siksi olisi mielestäni varsin epäloogista käyttäytymistä vaatia lasta puhumaan minulle vain suomea. Ymmärrän kyllä molempia, ja hän tietää sen. Kaikki eivät kuitenkaan molempia ymmärrä, ja hän tietää senkin.

Kuvituksena juniorin oma otos aamiaisestaan.




maanantai 11. tammikuuta 2016

Ekoista sanoista uudissanoihin

Viime postauksessa jo ihmettelin juniorin muuttuvia sanoja. Muutos on mielestäni yksi kielen ihananimmista ominaisuuksista, koska kieli muuttuu koko ajan ja muutoksen suuntaa on vaikea ennustaa. Lapsenkielessä muutos on kuitenkin aivan erilainen ilmiö, koska siihen liittyy kiinteästi havainnoinnin ja kommunikoinnin kehittyminen.

Vauvavaiheen jokelluksen toistuvat tavut eivät vielä suoranaisesti viittaa asioihin, esineisiin tai ihmisiin eikä ei edellytä vastavuoroisuutta. Jokellus ei siis ole kommunikaatiota. Kaikki vauvat jokeltelevat, myös kuurot; ensin ääneen sitten käsillään. Pikku hiljaa nämä jokelluksessa käytetyt konsonantti-vokaalitavut, tai kädenliikkeet, alkavat palvella uutta tarkoitusta; viitata asioihin ja niillä aletaan siis viestiä. Nämä ensi sanat ovat vielä varsin kaukana tavoitteenmukaisesta ääntämystä, ja useimmat niistä käyvät läpi monta kehitysvaihetta, ennen kuin lapsen suusta tulee normeja vastaava versio.

Kesällä hiekkakakkujen sarjatuotannon kestosuosikki oli kokkolili. Niitä oli hauska sekä tehdä että tuhota. Kovin pitkään ei varmasti tarvitse miettiä, ennen kuin keksii, mikä eläin on kyseessä, vaikka ei yleisönä olisi ollutkaan. Nyttemmin lokolili loikoilee erään kirjan sivulla, jota usein luemme. Toinen paljon muuttunut sana on banaani. Kun kesällä puhuttiin naanista (banaani), syksymmällä naanesta (banane) tai banaanista ja nyt käytössä on vain ja ainoastaan manami.

Ensimmäinen saksankielinen sana puolestaan oli fos. Poika halusi kertoa minulle huomanneensa palapelin nurkassa pienen sammakon (saks. frosch). Ymmärsin hyvin, koska olin tilannetta paikan päällä seuraamassa ja osasin iloita juhlakkaasta hetkestä. Palapeli oli uusi, ja etsiskelimme sieltä eri hahmoja jo useampaa päivää syömisen lomassa. Mikäli en olisi ollut vieressä istumassa, olisin tuskin ymmärtänyt sanan tarkoitusta ja näin missannut ensimmäisen isänkielisen sanan. Käytin ymmärtämiseen aika paljon kontekstuaalista tietoa, siis sitä mitä ympäristössä näin. Moni muu olisi tätä ilmausta tuskin vielä sanaksi laskenut. Nyttemmin hän osaa jo sanoa sammakon komealla saksalaisella kurkkuärrällä, joka sanan ensitavuun kuuluu, sekä sananloppuisella suhinaässällä: rosch. Sana tuskin jäisi ymmärtämättä moneltakaan saksaa taitavalta, edes ilman kontekstuaalista tietoa.

Syyllinen ensimmäiseen saksankieliseen sanaan.
Tai muusa. Miten sen nyt ottaa.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsen sanat eivät noudata kielen normeja heti alusta asti. Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut muun muassa ääntämismotoriikka laittaa puhumiselle selvät rajat. Vauvan puhetta dominoivat helpot äänteet, ja ne myös korvaavat vaikeita äänteitä puheessa. Mutta mistä johtuvat manamin-tyyliset normista uudelleen poikkeamiset? Siis kun on jo oltu hyvin lähellä oikeaa, mutta sitten lähdetään vielä käyttämään muita muotoja. Mitä ihmettä näille sanoille tapahtuu?

Kyse on konsonanttiharmoniasta. Se on lapsenkielen ilmiö, jonka mukaan lapsen sanojen konsonantit mukautuvat samankaltaisemmiksi. (Vokaaliharmonia on puolestaan aikuisten kielen ilmiö, jossa taivutuspäätteisiin valitaan samankaltaisia vokaaleja.) Ilmiö on varsin monipolvinen ja vaihtelee eri kielissä jonkin verran. Miten se toimii ja mistä sen voi tunnistaa? Äänteiden samankaltaisuus ei välttämättä ole heti läpinäkyvää, vaan perustuu äänteiden piirteisiin, siis esimerkiksi ääntöpaikkaan ja -tapaan. Otetaan esimerkiksi m, joka on huulten välissä äännettävä nasaali. Sen kanssa samankaltaisia ovat b ja p, jotka myös äännetään huulten välissä, ei kuitenkaan nasaalina osittain nenän kautta, vaan sulkemalla koko suu ja avaamalla tämä sulkeuma.

Joko keksit mitä banaanin b:lle tapahtui? Se nasalistui sanan muiden konsonanttien kaltaiseksi. Entä kokolilin k:lle? Sekin harmonisoitui sananloppuisten l:ien kanssa (lateralisoitui). Sammakossa puolestaan vuorottelee alkukonsonantti: ensin r oli liian vaikea ääntää, sen ilmestyttyä puheeseen f jäi pois, koska sananalkuiset konsonanttiklusterit on lapselle liian hankalia ääntää. 


sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Vaihtuu vai vaihtelee?

Lokakuussa sitten avasin aiheen äännevirheistä, joita myös puhevioiksi kutsutaan. Taaperon kohdalla en vielä puhuisi vioista tai virheistä. Varsinkaan kun on kyse niinkin monimutkaisista äänteistä, kuten suomen ärrä ja ässä. Siksipä haluan kirjoittaa siitä, miten suomen ja saksan ärrät ovat muodostaneet hauskan, vaikkakin varsin epäloogisesti vaihtelevan, järjestelmän juniorin puheessa. (Suomen ärrää siis tärytellään jossain siellä, missä deetäkin, kun taas saksan yleiskielen ärrä korisee syvemmällä suussa, melkein nielussa ellei sitten ole sanan lopussa, jolloin sitä tuskin äännetään.)

Tässä esimerkkejä parin viikon takaa (olen kirjoittanut ne ääntämyksen mukaan niin, että r on saksan r, a on saksan hiljainen r, l on suomen r): haalali, ämpäli, kypälä, motoopyölä suomalaisittain. Gross, rekka-auto, trekkea, traktoa, rollea (suom. iso, traktori, potkulauta) puolestaan kuuluu useammin saksalaisella ärrällä höystettynä. Pari hauskaa hybridiäkin olen kuullut: trakkoli ja motoallad sekä suomen että saksan ärrillä (jälkimmäinen on suomeksi moottoripyörä saks. motorrad) ja yhden varsin söpön: kaverili, jossa selvästikin korjattiin omaa ääntämystä. Esimerkkisanoista pystyy hyvin päättelemään, mikä poikaa kiinnostaa.

Ärrien käyttö määräytyy suurin piirtein puhuttavan kielen mukaan, mutta vaihtelua toki on. Ensin olin huomaavinani, että suomen r liittyisi suun etuosassa äännettäviin vokaaleihin (i, e, ä) ja saksan r takaosassa äännettäviin (u, o, a), mutta viime viikkoina jako ei enää ole ollut näin selvä. Jos näin kuitenkin olisi, voisi todeta, että jako perustuu assimilaatioon: käyttöön valikoituu se ärrä, joka on viereisten vokaalien takia vaivattomampi ääntää. Toisinaan ärrän ääntöpaikka ja laatu määräytyvät kielen mukaan, toisinaan koartikulaation mukaan, joskus ei kummankaan. Kun tätä ei selvästikään ole vielä opittu loppuun asti, jään mielenkiinnolla seuraamaan, miten tämä tästä kehittyy.

Olen myös huomannut, että joiden sanojen ääntämisessä on nykyisin paljon vaihtelua. Ennen sanat äännettiin samalla tavalla joka kerta, nyt sanan äännösasussa vaihtelee paljon muutakin kuin r. Yhtenä esimerkkinä traktori. Voi olla, että lähes samanlaiset sanat (traktori, trekker) sekoittavat leikistä innostuneet taaperon pään ja aiheuttavat vaihtelun. Varsinkin, kun suomen rekka-auto on vielä aika samanlainen saksan traktorin kanssa. Kyse ei missään tapauksessa kuitenkaan ole siitä, ettei hän tietäisi minkälainen moottoripeli milloinkin on kädessä, ja siksi veikkaisin innostuksen sekoittavat äänteet ja sanat toisinaan. Ajoneuvoista hän on kovin tarkka, mutta nehän ovat autokansaa nämä saksalaiset.

Miedän huudeilla pyörii tällainen vähäsen enemmän tuunattu kansallisaarre.

Toisinaan siis sanat ääntyvät oikein, toisinaan vähän hassusti. Välillä lapsi ääntää sanat hassusti, vaikka hyvin tietää oikean äänneasun. Yksi tällainen sana on viime viikkojen lempiaihe weihnachtsmann eli joulupukki. Juniorille saksankielinen sana taisi olla liian pitkä tai turhan hankala, joten hän käyttää siitä lyhennyttyä versiota einemann. Kun isovanhemmat leikillään alkavat häntä korjaamaan, alkaa poikkeuksetta tiukka väittely, jonka leikkimielisyydestä en ole aivan varma. Ei siis jää epäselväksi, etteikö hän kuulisi näiden kahden version eroa. Muita pitkiä sanoja, joiden ääntäminen vaihtelee kerrasta toiseen, ovat nuuskamuikkunen ja aamiainen, mutta itse en ole korjausten ystävä, en edes leikkimielellä. En epäile pätkääkään, etteikö hän näitä loppujen lopuksi oppisi ääntämään. Siksi myöskään epäile, etteikö hän oppisi ärrääkin oikein täryttelemään.



torstai 3. joulukuuta 2015

Kotikieli

Mitä kieltä meillä kotona puhutaan? Mieluummin kertoisin, mistä meillä kotona puhutaan, koska kielipolitiikkamme ei ole minkäänlaisen tietoisen työskentelyn lopputulos, vaan elätyn elämän myötä syntynyt kompromissien yhteensulauma. Nykyisin tosin ohjailemme tätä omankurista kielikollaassia haluamiimme suuntiin kasvatuksen nimissä.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin kotikielistämme meidän aikuisten näkökulmasta.

Kun löin hynttyyt yhteen ulkkiksen kanssa ulkomailla, tiesin, että ei tule olemaan kielellisesti helppoa. Me kun emme juurikaan osanneet toistemme äidinkieliä. Yhteisen kotikielen valinta oli kuitenkin aika helppoa: vaihtoehtoja oli kaksi (unkari ja englanti) ja molemmat siinä mielessä tasa-arvoisia, että kumpikaan ei ollut kummankaan äidinkieli. Tosin miehen unkari oli sen verran englantia heikompi, että kotikieleksi valikoitui loppujen lopuksi englanti. 

Pari muuttoa myöhemmin olimme miehen kotimaassa, ja sain oivan tilaisuuden aktivoida koulussa oppimaani saksaa ja petrata sitä vielä siitäkin. Osa oli toki muistunut mieleen edeltävillä Saksan matkoilla, joten ihan niin heikoilla jäillä en ollut kuin olisi heti voinut uskoa. Kahdenkeskiseen kommunikointiin oli jokseenkin jämähtänyt englanti, vaikka yritin sitä järjestelmällisesti saksaksi vaihtaa. Mies syytti huonoa kielipäätään siitä, ettei osannut vaihtaa keskustelukieltä äidinkielekseen tai siis osasi kyllä, mutta kolmannessa, viimeistään viidennessä lauseessa kieli oli vaihtunut huomaamatta englantiin minun jatkaessa itsepintaisesti saksan harjoittelua. Sitten tajusin: miksi yrittäisimme olla yksikielinen asuinyksikkö, kun oikeasti meillä on kaksi kieltä? Nykyisin kielitreeniseuraa on onneksi tarjolla muuallakin kuin kotona, joten vastuu ei enää ole yksin miehen harteilla.

Tässä joitain sanastonoppimismatskuja menneiltä vuosilta.

Pikku hiljaa alkoi kotiin kehkeytyä hullunkurinen kielten sekamelska, mikä katalysoitui juniorin synnyttyä: Suurin osa kommunikoinnista tapahtuu saksaksi, kun keskustelussa on mukana me kaikki. Kun puhun lapselleni, puhun suomea – välillä vaikka isänkin pitäisi ymmärtää, ja välillä hän ymmärtääkin. On hän jonkin verran ehtinyt suomea opiskella, ja nykyisin oppii päivittäin lisää lapsen mukana. Tällä hetkellä tosin vähemmän, koska asumme suurimman osan viikosta eri maissa, mutta eiköhän tilanne palaa entiselleen muuton myötä. Kun olemme kahdestaan miehen kanssa, kieli vaihtuu aika usein englanniksi. Menneinä vuosina puhuin enemmän suomea odottamatta suomenkielistä vastausta, viime vuosina olen tästä vähän joustanut – toivottavasti vain hetkellisesti. (Nyt ehkä ystävät ymmärtävät, miksi vastaamme aina jotain enemmän tai vähemmän sekavaa, kun kotikieliasioita tiedustellaan.)

Tiedän että useat valitsevat samankaltaisissa ympäristöissä keskustelukieleksi ympäristökielen, mutta  itse tykkään muistuttaa itseäni: emme ole yksikielinen perhe, emme ole yksikielinen perhe... Helpointahan olisi oppia miehen äidinkieli ja jättää suomen sekoittaminen tähän soppaan vähemmälle, mutta ei, sitä en aio tehdä. Pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki kaikki kielet oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea. En kuitenkaan tarkoita, että muiden samankaltaisissa tilanteissa tarvitsisi tehdä samoin. Pidän jälkipostmodernista maailmastamme juuri sen takia, että me saamme kaikki määritellä itsemme (poikkeuksiksi) ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Jokainen siis valitsee itselleen parhaiten sopivan yhdistelmän siitä mitä milloinkin on tarjolla, kunhan jälkikasvua kouliessaan ei unohda vastuuasemaansa.

Kun iltarutiinien myötä viidettätoista kertaa käännän miehelle kylpyä saksaksi ja kerron minne lapsi haluaa, kun hän haluaa omaan sänkyyn, on kärsivällisyyteni joskus koetuksella. Silloin yritän pitää mielessä, että täysipäiväisen työn ohella ei ole niin helppoa oppia asioita, varsinkaan kun lapsiperheessä aikaa on entistä vähemmän ja että kertaus on opintojen äiti. Olen varma, että joku ilta hän muistaa näidenkin sanojen merkityksen, eikä minun niitä enää tarvitse kääntää. Mielessä on hyvä pitää myös, että aikuisoppijoilla tärkeintä on motivaatio, joka on uskomattoman helppo nollata hetkessä. Meillä kaikilla kun on liuta kielenoppimiskokemuksia takanamme, ja osa näistä on väistämättä huonoja. Joko opetus on ollut huonoa tai sitten motivaatio on tositilanteessa joutunut koetukselle. Itse olin kauhuissani aloitellessani koulusaksan kertailua, koska mieleeni palasi yläasteen saksan tuntien tunteiden sekamelska. Pääosissa olivat pakko ja häpeä. Siis pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea.

Kohta jää saksa muuton myötä vähemmistöön kodin ulkopuolella ja ympäristökieli vaihtuu englanniksi. Tämä näkyy väistämättä jotenkin myös kotona, koska haluan varmistaa, että lapsi oppii sitäkin suht nopeasti, eikä jää sivustakatsojan rooliin uudessa hoitopaikassaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. En myöskään halua välittää lapselleni minkäänlaista asennetta, että yksi kieli olisi tyhmempi, tärkeämpi, huonompi, fiinimpi, kamalampi tai sallitumpi joissakin tilanteissa kuin joku toinen kieli. Kokemukseni mukaan myös tällainen vaikuttaa paljon motivaatioon.

Haluaisin lopuksi vielä tähdentää, että minulle on tärkeää valita kieli sekä tilanteen (osallistujien) mukaan että omien taitojeni mukaan. Joku viisas on joskus sanonut, että oppimista tapahtuu vain kun jättää oman mukavuusalueensa. Itse olen sitä mieltä, että sinne täytyy pystyä aina palaamaan, kun meno alkaa mennä liian hurjaksi tai muuten vain siltä tuntuu. Itse välttelen epämukavuusaluettani erityisesti iltaisin. Siksi elämme varsin vaihtelevassa kieliympäristössä täällä neljän seinämme sisällä. Se sopii meille.

--

Jos ja kun miettii itselleen sopivinta kielikollaasia, kannattaa tutustua Rita Rosenbackin englanninkieliseen blogiin.