SOCIAL MEDIA

tiistai 1. joulukuuta 2015

Puurot, vellit ja raflaavat otsikot

Reilu viikko sitten HS:ssä kirjoitettiin erään HUS:n tutkimusryhmän 3–6-vuotiaiden kielellistä kehitystä tutkivasta pitkittäistutkimuksesta, jossa arvellaan kielellisten vaikeuksien olevan kaksikielisillä yleisimpiä. Ei siis puhevikojen (tai äännevirheiden), vaan kielellisten vaikeuksien, jotka voivat kyllä oireilla taaperoiässä samalla tavoin kuin puheviat. Tältä näytti joko tutkijan tai sitten toimittajan mielestä, koska seurantaryhmään oli siunaantunut maahanmuuttajia enemmän kuin olisi voinut olettaa. Kumpi tämän johtopäätöksen veti, oli artikkelin pohjalta vaikea keksiä. Tutkimus on kuitenkin vielä käynnissä, joten varsinaisten tulosten raportoinnista ei vielä ole kyse.

Aloitin tästä aiheesta kirjoittelun pari viikkoa sitten, ja nyt näytti olevan aiheellista jatkaa. Haluan hieman suitsia monikielisyysmörköjä kuitenkaan lietsomatta yltiöpositiisuutta. Tiedän että lapselle, jolla on kielellisiä vaikeuksia, on myös kaksikielisyys vaikeampaa. Koska vaikeudet kuitenkin helpottavat oikeanlaisessa käsittelyssä (siis puheterapiassa ja sen jälkeisessä harjoittelussa), toivon että ne tulevat aina myös diagnosoiduksi.

Artikkelissa oli ainakin pari perustavanlaatuista ajatusvirhettä. Ensinnäkin kakkoskieliset taidettiin sotkea kaksikielisiin. Miten äidinkielisiä ja kakkoskielisiä (siis käytännössä maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka oppivat ympäristön kielen lastentarhasta) voidaan testata samalla kielellisiä taitoja testaavalla testillä? Sehän on vähän kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä ajotuntinsa suorittanut ajaisi inssiajon vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Täytyy myöntää, etten tiedän heidän testeistään mitään, joten tämä kaikki on vain veikkailua. Voi olla, että yksi- ja kakkoskielisille oli eri testit ja arviointikriteerit. Toiseksi vähän edelliseen liittyen: kaksikielisyys ei ole mikään absoluuttinen (joko on tai ei) ja joka on aina alusta asti olemassa, vaan kaksikieliset voidaan jakaa eri ryhmiin vaikkapa kielelle altistusiän perusteella tai sen perusteella, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja mitä kieltä siis käytetään enemmän. Kaksikielisyystutkimuksessa käytetään termejä, kuten kielen omaksumisikä, enemmistökieli, vähemmistökieli, ympäristökieli ja kotikieli. Usein puhutaan myös varhaiskaksikielisistä ja myöhäiskaksikielisistä (late, early bilinguals), tasapainoisesta kaksikielisyydestä ja epätasapainoisesta kaksikielisyydestä (balanced ja non-/unbalanced bilingual). 

Yllä luetellut termit viittaavat kielen omaksumisikään ja kielitaitoon, joka harvemmin on molemmille kielille sama. Lisäksi tärkeä tekijä on koulusivistyskieli, koska se muokkaa lapsen elämää väistämättä paljon enemmän kuin se, mitä kieliä kotona puhutaan (että jossain mielessä ovat oikean jäljillä). Näiden lisäksi omaksumiseen vaikuttavat myös persoonallisuus, taustalla mahdollisesti piilevät kielelliset vaikeudet tai lahjakkuus, (kulttuuri-)identiteettiasiat sekä kaikenlaiset kokemukset kielenkäyttötilanteista.

Ennen kuin alkaisin diagnosoida kakkoskielisille mamulapsille kielellisiä vaikeuksia, pohtisin lapsen omaksumien kielten suhdetta arkipäivän elämässä ja lapsen varhaislapsuudessa. Minkäikäinen lapsi oli toisen kielen altistuksen (ts. päiväkodin) alkaessa, puhutaanko tätä kieltä nyttemmin muuallakin kuin päiväkodissa ja kuinka monta kieltä lapsi omaksuu kotoaan? Tottakai mamuperheen taaperolla ja -lapsella on todennäköisemmin ongelmia enemmistökielen kanssa, toki näistä voi todennäköisemmin ennustaa kielellisiä vaikeuksia, mutta kaikkia niitä en olisi valmis luokittelemaan merkeiksi kielellisistä vaikeuksista. Itse tulkitsisin varmasti osan virheistä merkeiksi oppimisen keskeneräisyydestä tai riittämättömästä altistuksesta oikeille kielenmuodoille. Myönnän, etten ole puheterapeutti, joten oikeita diagnooseja en voi tehdä. 

Otetaan kuitenkin vielä muutama esimerkki. (1) Yksikielinen suomalaislapsi, jonka molemmat vanhemmat, kaikki isovanhemmat, sisarukset sekä sukulaiset puhuvat suomea ja hänelle on aina luettu ja hänen kanssaan on aina leikitty suomeksi. (2) Kaksikielinen suomenruotsalaislapsi, jonka toinen vanhempi puhuu suomea, toinen ruotsia (molemmat osaavat molempia), isovanhemmista 3 puhuu ruotsia ja yksi suomea, sukulaisista suurin osa ruotsia ja sisarukset enimmäkseen suomea, hänelle on aina luettu molemmilla kielillä ja leikitty molemmilla kielillä. Hän kuulee näitä molempia kieliä myös kodin ulkopuolella. (3) Maahamuuttajaperheen (kakkoskielinen) lapsi, jonka molemmat vanhemmat puhuvat persiaa, sisarukset puhuvat persiaa, Skypen päässä isovanhemmat ja sukulaiset puhuvat persiaa ja hänelle on aina luettu persiaksi, leikitty sekä suomeksi että persiaksi, koska toisinaan hiekkalaatikolla on kantasuomalaisia lapsia, mutta yksikään perheenjäsen tai lähisukulainen ei juuri puhu tai ainakaan käytä sitä paljon lapsen kuullen muualla kuin lääkärissä tai virastovisiiteillä. (Kakkoskohdan esimerkkilapsi voisi yhtä hyvin olla kaksikielisessä perheessä elävä suomenturkkilainen.)

Sitten ajatusleikki: nämä 3 menevät 3-vuotiaina päiväkotiin. Kuka tai ketkä puhuvat taitavammin suomea em. tutkimusryhmän vuosittaisissa kontrolleissa? Maahanmuuttajaperheen lapsi varmasti kirii kiinni leikkikavereidensa kielitaitoa nopeasti, joka huomataan varsinkin jos hän on sanavalmis ekstrovertti. Mikäli hän sattuukin olemaan ujompi introvertti, veikkaisin, että kielellisiä vaikeuksia on helpompi diagnosoida, koska lapsi ei puhu paljon tai puhuminen hermostuttaa ja ujostuttaa. Kenen kolme-, neljä- tai viisivuotias ei ujostele vieraan (puheterapeutin tai lääkärin) tentattavana?

Voi toki olla, että yllä luettelemani seikat on otettu huomioon tässä tutkimuksessa, mutta uutisarvon takia otsikkoon noustettiin se, minkä tiedettiin kiinnostavan lukijoita ja mahdollisesti aiheuttavan polemiikkia.  Mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa jään odottamaan tuloksia mielenkiinnolla, ja toivon, että tämäkin tutkimus lisää oikeiden kielellisten vaikeuksien diagnosointeja.


perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch – kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.









torstai 17. syyskuuta 2015

Kovaa ja korkealta


Juniori on varsin mieltynyt musiikkiin. Ensimmäisinä viikkoina tietysti lauloimme paljon tuutulauluja. Äänen käheydyttyä jatkettiin sähkömusiikilla. Musiikki–vilkkuvalot-yhdistelmä oli ja on takuuvarma viihdyke parista kuukaudesta aina nykypäiviin asti. Nyttemmin lapsi on alkanut laulaa myös itse ja hänellä on lempilauluja, joita hän alkaa laulaa ja haluaa muiden liittyvän lauluun.

Eräs lapsen lempilauluista tällä hetkellä on englanninkielinen onnittelulaulu Happy birthday to you... Miksi? Ei hajuakaan. Tai siis sen verran, että tämä on useinmiten käytössä Saksassa nuorempien ihmisten keskuudessa onnittelulauluna. Lapsi ei tästä kuitenkaan voi mitään ymmärtää, koska hän ei vielä englantia osaa ja lisäksi syntymäpäivän käsite lienee vielä vähän hämärän peitossa. Mistä siis mieltymys? Äänteistä, melodiasta vai onko laululla jonkinlainen uutuusarvo? Käsittääkseni hän kuuli sen ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. 

Lapsi lauleskelee paljon itsekseenkin ja jos ei laula ainakin höpöttää. Hoitotädin mukaan "Er ist immer zu hören" elikäs hänet kuulee kyllä aina. Suuremmalla leikkikentällä tästä on vain hyötyä: häntä tarvitsee harvemmin lähteä etsimään. 

Uskon, että puheliaisuus kumpuaa ekstrovertistä luonteesta. Ekstroverttihän usein kuvaillaan juuri puheliaaksi, vaikka ne eivät synonyymeja olekaan. Ekstrovertti suuntaa huomionsa muihin ihmisiin ja saa energiaa kanssakäymisestä. Introvertti on ekstovertin vastakohta, ja hänen huomionsa kiinnittyy asioihin ja esineisiin ja sosiaaliset tilanteet enemminkin kuluttavat hänen energiaansa (katso lisää persoonallisuuden big five'sta googlesta). Reseptiivinen taas on psykologien sana ihmiselle, johon saa helposti kontaktin. Olen diagnosoinut juniorin varsin reseptiiviseksi ekstrovertiksi. Sitä vain en tiedä, mistä nämä piirteet on peritty.

Vauva-aikana hänellä oli varsinkin metrossa ja junassa pakottava tarve saada viereisten kanssamatkustajien huomio. Lallattelu, jokeltelu, päristely – kaikki keinot käytössä. Sain useamman kerran kuulla, miten parin pysäkinvälin jälkeen koko vaunun huomio siityi häneen hiljaisempian aamupäivän tunteina. Ruuhka-aikaan hänellä oli tapana kiskoa älypuhelimeensa keskittyneitä työmatkalaisia hihasta, kunnes katse siirtyi häneen. Poikkeuksetta tämä otettiin vastaan hyvin, olihan kyse vauvasta.


Metromatkailu on äidillekin rentouttavampaa kuin ekstrovertin sulkeimen auton takapenkille.

Viime päivinä olen miettinyt miten tämä puheliaisuus näkyy hänen persoonallisuudessaan ja elämässään taaperoajan jälkeen. Jatkuva höpöttely ja puhuminen kun eivät sovi joka paikkaan. Onko hän koulussa se, jota opettaja joutuu ojentamaan hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen vai sopeutuuko hän ympäristön sääntöihin ja jatkuva höpötys loppuu tai ainakin vähenee? Aika näyttää.