SOCIAL MEDIA

perjantai 16. joulukuuta 2016

On äiti, on!

Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.

Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.

Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo. 

Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.

Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?

Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle. 

Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.

perjantai 21. lokakuuta 2016

Eikun minä!

Kolmen persoonan jankkaus ja omaksuminen osaksi aktiivista kielenkäyttöä saavutti viime viikolla päämääränsä. Täytyy kyllä myöntää, että matkalla on sattunut monia repsahduksia. On siis ollut kausia, jolloin äiti on puheissani edelleenkin tehnyt sitä ja tätä.

Silloin tällöin olen kuitenkin onnitunut skarppaamaan ja viljellyt sitäkin enemmän minää ja sinää. Parhaiten olen onnistunut aktivoimaan minät ja sinät, kun lapsi on kovaan ääneen toitottanut ich syön sen tai I wanna tämä. Syyttävä sormi osoittaa suoraan minuun, koska sattumoisin olen ainoa suomenpuhuja lapsen lähiympäristössä. Eihän se voi oppia tätä kuin minulta.

Leikkien tohinassa ajelimme legoautoilla, ja lapsi puhui itsestään jatkuvasti kolmannessa persoonassa. Aloin kysellä, ajatko sinä? Ei tehoa. Lapsi pitäytyi kolmannessa persoonassa. Uusi yritys: ajanko minä? Vastaus raikui lujaa: eikun minä!

Selvä. Opittu on.

Kuvassa sunnuntai-iltapäivän tunnelmaa naperon kuvaamana.



torstai 13. lokakuuta 2016

Monikielisiä mielikuvitusleikkejä

Mielikuvitusleikkejä on meillä leikitty jo jonkin aikaa, mutta nyt kun niissä on oikeasti alkanut tapahtua kaikenlaista, ajattelin kirjoittaa niistä oman juttunsa. Mielikuvitusleikeillä kun on tärkeä tehtävä lapsen kehityksessä. Monikielisessä perheessä mielikuvitusleikkien tehtävälista sen kun kasvaa, koska ne ovat myös mitä hienoin tapa saada lapsi käyttämään vähemmistökieltä.

Monikielisen lapsen leikkikieli lienee usein ympäristökieli, varsinkin jos lapsi on hoidossa, mutta monet meistä vähemmistökielisistä vanhemmista mielellään ohjaisi lapsensa leikkimään omalla kielellään. Moni vanhempi miettiikin, miten tässä onnistuisi. Vastaus on helpompi kuin ajatella saattaa: osallistumalla itse leikkiin. Lapsi leikkii sillä kielellä, jolla hän useiten leikkii ja joka siihen parhaiten taipuu. Jos leikki ei heti luonnistu vähemmistökielellä, voi lasta auttaa tässä alkuun tarjoamalla helppoja leikkikeskusteluja omalla kielellään. 

Voi vaikkapa kysellä, mihin lelut menisivät, voi ehdotella että menisivätkö rannalle tai leikkikentälle, söisivätkö siellä jätskiä vai kakkua, ja tuliko pyyhe mukaan. En ole kova leikkimään, mutta mielikuvitusleikkejä on ollut yllättävän hauska leikkiä, jos siis vaikka vertaa vauvavuoden helistinleikkeihin.

Meilläkin napero aloittaa leikin usein saksaksi, jos hän sen yksin aloittaa, mutta silloin tällöin suomeksikin. Saksa on siis edelleenkin vahvin kieli, ja hän varmasti leikkii saksaksi enemmän kuin suomeksi. Syy tähän on se, etten ole ollut kova leikkimään, vaan mieluummin lueskelen kirjoja, laulamme yhdessä tai lähdemme ulkoilemaan, ja olen ulkoistanut varsinaiset leikkihommat miehelle, joka on innoissaan saadessaan toisen lapsuuden junaratoineen kaikkineen. Nyt olen kuitenkin päättänyt, että mielikuvitusleikkien kanssa yritän petrata, koska ne ovat niin tärkeitä. Kirjoista lainattuja lauseita kuulen muuten usein mielikuvitusleikeissä, joten kyllä sekin laajentaa sanavarastoa.

Alkuvuonna kuulemallamme Biligual cake -monikielisyysluennolla Soile kertoi, että yksi tärkeimpiä vähemmistökielen buustaajia on leikkikieli, erityisesti se kieli millä sisarusten tai ystävien kanssa leikitään.  Meillä kun ei sisaruksia ole siunaantunut, olemme tästä miehen kanssa kahden vastuussa, varsinkin täällä Briteissä, kun hoitokaverit puhuvat englantia. 

Minun ja miehen leikkikielessä on tosin Soilen mukaan yksi suuren suuri puute: se on aivan liian mielikuvituksetonta. Kaksivuotiaalle se ehkäpä vielä riittää, mutta siitä vanhempien leikeissähän tapahtuu mitä ihmeellisempiä asioita - ja juuri mielikuvitus tempaa kielen mukanaan uudelle tasolle. Sellaiselle tasolle jossa legoukot muuttuvat mutanteiksi, joille ninjat ovat rakentaneet kuuraketin, jolla lennetään mummolaan, jossa Puuha Pete on juuri aloittanut leikkimökin rakentamisen, ja sitä pitää mennä auttamaan, koska ... se unohti vasaran kotiin.

Mitäs siis listalle huomiseksi? Yritetään saada mielikuvitus lentämään.






tiistai 4. lokakuuta 2016

Hiljainen hippula vai pieni papupata?

Viimeksi, kun kirjoitin naperon kielien kehityksestä, aiheena oli hiljaisen kauden loppuminen. Siitä aloinkin pohtia hiljaisen kauden kognitiivista tehtävää. Siis että miksi ollaan hiljaa. Hiljaa kun eivät ole vain lapset, hiljaa ovat myös aikuiset uudessa kieliympäristössä.

Kun ollaan ihan uudessa kieliympäristössä, on toki selvää, että lapsen pitää ensin oppia kieli, mutta se ei riitä selitykseksi. Lapsen, kuten aikuisenkin, pitää oppia kieli niin hyvin kuin senikäiset sitä osaavat. Eihän kukaan aikuinenkaan mielellään aloita puhua kielellä, jota hän osaa kolmivuotiaan tasolla tai joku voi aloittaa, joku toinen taas ei. Toisilla hiljainen kausi kestää kauemmin kuin toisilla. Kerronpa minkä veikkaan meillä vaikuttaneen hiljaisuuteen.


Pari päivää sitten kuuntelin naperon pulinaa nannynsa kanssa. Vähän myöhemmin utelin hoitotädiltä, onko hänen nuorimmasta ja hiljaisimmasta hoidokistaan yhtäkkiä tullutkin kunnon papupata. Kyllä, kuului vastaus, mutta monet repliikit olivat suoria lainoja hoitokavereiden repliikeistä - niistä jotka loistivat kouluvuoden alettua poissaolollaan. Selitys yhtäkkiä puheliaalle lapselle on toki hiljainen kausi mutta myös ryhmädynamiikka. Hän ei enää ollutkaan pienin ja hiljaisin vaan viettää aamupäivät kahden nannynsa kanssa.

Jokaisella meillä on paikkamme ryhmässä. Napero oli nuorin ja sen lisäksi hiljaisin. Kun toiset aloittivat alkusyksystä koulun ja esikoulun, hän alkoi puhua enemmän. Hän alkoi ensin täyttää hiljaisuutta tutuilla repliikeillä, joita aikaisemmin kuuli hoitokavereiden suusta, mutta pikku hiljaa, päivä päivältä hän puhuu spontaanimmin ja ihan omia juttujaan.


Kuvat ovat edellisviikonlopun teatteriesityksistä. Ylempi naapuruston Little Angel -nukketeatterista, jonka Let's Fly esityksen kävimme katsomassa, alempi kokkolalaisen Soiva sammakko -teatterin Merkillinen muukalainen -lastenteatteriesityksestä Lontoon suomalaisella merimieskirkolla. Olivat molemmat aika elämyksiä sekä vanhemmille että lapselle.



lauantai 3. syyskuuta 2016

Miten meillä keskustellaan?

Pari viikkoa ollaan totuteltu taas arkeen ja alkaa sekin pikku hiljaa rullata. Napero ilahtui viime viikolla, kun hoitokaveritkin viimein palasivat kaupunkiin ja hoitopäivisin on omanikäistä leikkiseuraa. Pari päivää on tosin kiukutelu hammaskipuja, ja napero on saanut jopa pari yes-no-kinaa aikaiseksi. Normaalisti hän tulee hyvin toimeen hoitokavereidensa kanssa, joten sallittakoon hammaskipuiselle kiukuttelu - mistä sitä muuten tietäisi hampaita tulevan lisää? 

Napero on alkanut käyttää englanniksikin kokonaisia lauseita - joka siis vastaa hänen kehitysvaihettaan muissa kielissä. Kielet siis kehittyvät rinnakkain, vaikka englanti on altavastaajana edelleen. Aikaisemmin kirjoittelin että meillä tuskin tulee hiljaista vaihetta, mutta olen valmis pyörtämään sanani. Lapsi on ollut hiljaa vaikka hän on muin tavoin kommunikoinut hoitokavereidensa kanssa.  

Englanninkieliset lauseet toivat mieleeni keväisen Biligual cake -luennon. Siellä Soile kertoi, että erityisen tärkeää on, että kieli kehittyy lapsen mukana. Ei siis saa jäädä tyytyväisenä hykertelemään, vaan pitää pitää huoli, että lapsi osaa puhua kuin ikäisensä. Tärkeää on siis ikäspesifi kielitaito. Viisivuotiaat ja kaksivuotiaat puhuvat ihan eri asioista aivan eri rakentein, eikä viisivuotias käytä kieltä, jota hän osaa kaksivuotiaan tasolla. Ellei sitten satu keskustelemaan kaksivuotiaan kanssa.

Totta kai kaksivuotiaamme siis alkoi puhua niin kuin kaksivuotiaat puhuvat. Sinne kirimiseen kului aikaa muutama kuukausi, ja vaikka puutteita englannin sanastossa ja rakenteissa vielä varmasti on, hän puhuu kaikilla kolmella kielellään kokonaisia lauseita.


Sosiologina Soilea kiinnostaa kielen rakenteita enemmän keskusteluanalyysi, ja siitä hän kirjoittikin uunituoreeseen blogiinsa loistavan johdannon lapsen kanssa keskusteluun isolla koolla. Jos sinua mietityttää, miten saada lapsi puhumaan toisella kielellä, kannattaa lukaista kirjoitus linkin takaa ja tarkkailla hetki omia repliikkejäsi - keskusteletko vai ohjeistatko. Blogi kannattaa laittaa lukulistalle, tulossa on paljon hyödyllistä ja ajatuksia herättävää luettavaa! 




tiistai 9. elokuuta 2016

Kuka sä oot?

Suomen loman jälkimainingeissa naperoa alkoi tosissaan kiinnostaa sinä–minä-suhteet. Kaikkein paras leikki tällä hetkellä on kertailla wer bist du tai kuka sinä olet -kysymyksin nimiä ja perhesuhteita. Olisin ajatellut, että tällaisiin keskusteluihin menisi vielä vuosi jos toinenkin, joten tämä on todellakin yllättänyt minut. 

Parin lomapäivän jälkeen alkoi sinät ja minät – tai oikeammin omistusta ilmaiseva mun – ilmestyä puheeseen suomeksikin, kuten odottaa osasin. Muutenkin oli hienoa huomata, miten nopeasti ihminen sopeutuukaan ympäristöönsä, koska viikon oleskelun jälkeen lapsen suusta pääsi enää todella harvoin saksankielisiä sanoja, ellei sitten oltu puhelimessa saksankielisten perheenjäsenten kanssa.

Monikielisen lapsen kielikylpy toisen vanhemman kotimaassa


Monelta kokeneemmalta ulkosuomalaisäidiltä olen kuullut, että suomenkielinen kielikypy Suomen-lomalla ei ole mikään itsestäänselvyys. Varsinkaan mikäli mukaan lähtee myös se muunmaankielinen perheenjäsen, joka oletettavasti viettää päivät pitkät töissä, lapsi–vanhempi-laatuaikaa tankataan sitten lomalla, ja suomalaisvaikutteet jäävät vähemmälle huomiolle. Jos ei ole aikaa olla koko kesää Suomessa, kannattaa kaksikielisyydessä panostaa arkipäiväisiin asioihin kielikylpylomien sijaan. 



Mieluumminhan sitä olisi lomailtu koko konkkaronkka, mutta tällä kertaa mies ei ehtinyt töiltään mukaan, ja napero eli vajaa pari viikkoa lähes täysin suomenkielisessä ympäristössä. Suuren osan lomasta hän tutkaili vanhoja kotinurkkiani mumminsa kanssa. Tosiaankin tutkaili, koska jo kotinurkilta löytyi niin paljon kaikkea uutta ja kiinnostavaa. Mummilan puutarhass voia nähdä ja kokea paljon sellaista, mikä täällä Lontoon kotinurkilla on harvinaista herkkua: perhosia, heinäsirkkoja, vesileikkejä hiekkarannalla, punaherukoita pystyi syömään suoraan marjapuskasta ja perunat haettiin perunamaalta.

Monesti aikaisemmin olen miettinyt, miksi lapset oppivat isovanhempien luona niin mielettömästi uusia asioita ja käsitteitä. Syyksi en ole keksinyt muuta kuin niiden tuiki tärkeiden rutiinien rikkomisen. Kun rutiinien tilalle tulee yhtäkkiä paljon uusia asioita, on aivan luonnollista oppia paljon. Senhän takia me kaikki haluamme matkustaa ja nähdä uusia paikkoja. Haluamme uusia vaikutteita.

Suomen-loma oli tällä kertaa vähän liian lyhyt. Ensimmäinen viikko meni kesänuhaa sairastaessa, ja siksi jäi monet rakkaat näkemättä ja peri tärkeää asiaa hoitamatta. Täytynee siis alkaa suunnitella syyslomaa kotikonnuille.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Siinä, siinä!

Pitkän aikaa naperolla oli käytössä vain saksan se/tämä eli das, kun hän halusi viitata johonkin asiaan lähellä tai kaukana. das kuului päivän mittaan varmasti lähemmäs sata kertaa: das, das äitille, das minulle, das papalle, das hier... Nyt das on saanut suomenkielisen parin siinä. 

Merkitykseltäänhän nämä eivät ole aivan identtiset, mutta lapselle ne olivat tarpeeksi lähellä toisiaan, eikä lapsen siinä-väärinkäytöksiä ei aina huomaakaana lausekontekstissa. Siinä missä siinä ilmaisee paikkaa, se viittaisi konkreettiin asiaan. Puhetilanteessa hän kuulostaa yllättävän usein käyttävän sanaa ihan oikein.

Lapsen puhuma suomi lisääntyy huimaa vauhtia, uusia sanoja tulee melkein päivittäin. Vaikka napero on ollut aika puhelias aina, puhe lisääntyy koko ajan jo siksikin, että hän alkaa käyttää kokonaisia lauseita. Pitenevien lauseiden lisäksi tendenssi on ollut viime kuina puhua minulle enemmän suomea kuin saksaa.

Tästä aloinkin miettiä kahden ja kolmen kielen työnjakoa lapsen arjessa. En aio kaivella tätä tässä vielä kovin paljon, mutta veikkaisin, että suomi kirii saksaa kiinni, ja ehkäpä jossain kohtaa "päihittää" saksan. Sitä en kuintekaan halua, vaan haluan että molemmat kielet kehittyvät tasaisesti ja pysyvät ikäluokan tahdissa. Lienee aika alkaa etsiä saksankielistä lastenlikkaa.







tiistai 17. toukokuuta 2016

Kielistä, kielloista ja uhmasta

Vauvoilta harvemmin kielletään muita kuin vaarallisia tai terveydelle haitallisia aktiviteetteja. Leikki-ikäisten kieltolista on sitten jo pidempi, koska kiellettyä alkaa vaarallisten aktiviteettien lisäksi olla myös kaikenlainen ei-toivottu toiminta.

Kieltosanassa on paljon valtaa. Sillä sekä ohjaillaan että kasvatetaan lasta, ja viimeistään uhmaiässä siitä tulee kynnyskysymys. Kynnyksellä tarkoitan ärsytyskynnyksen ylitystä, joka on uhmaikäisen taaperon kanssa väistämätöntä monestakin syystä. Ärsytyskynnys on ennalta-arvaamaton, matala ja kun ärsytys on jostain kimmokkeen saanut, on uhmakohtausta enää vaikea kontrolloida.

Väittäisin, että kieltosana oli yksi ensimmäisistä sanoista, jonka napero oppi aikoinaan ymmärtämään. Ensin suomeksi, sitten saksaksi. Reilun puolitoistavuotisen olemassaolonsa aikana se on käynyt läpi monta (enemmän ja vähemmän redundanttia) transformaatiota: ei - eikö - eikä - nei - nein - no, ja nykyisin toki elää useammassa kielessä rinnakkain, eli ensimmäisenä opittu ei suinkaan ole jäänyt käytöstä pois, vaikka se oikeaa muotoaan hakikin. 

Nyt se on ilmestynyt keskusteluihimme englanniksi. Uhmaikäisen sanavarastossa se on saanut pienen lisämerkityksen; siihen liittyy enemmän uhmaa kuin muiden kielen vastineisiin. Lapselle se vaikuttaisi lisäksi olevan vähän vahvempi kielto kuin toisinaan tehottomaksi todetut ei ja nein ja usein se lisätään tehostamaan jompaa kumpaa: ei das, no! (suom. ei sitä, ei!)

Eräs aamu myös kuului tiukka vaatimus: I want sandmänchen! jossa oli englantia ja saksaa sekaisin, vaikkakin aika loogisesti (suom. haluan katsoa nukkumattia), koska nukkumattia katsomme vain saksaksi ja ensimmäisen persoonan haluamisia hän kuulee päivän aikana enemmän englanniksi.  En kyllä tiedä, ymmärsikö hän lauseen merkityksen kokonaan vai onko hän ehkä ennemmin oppinut sen käyttökontekstin perusteella. Kieltosanat eivät siis ole ainoa uhman merkki, joka meillä kuuluu englanniksi.

Uhmatilanteita lapsi näkee ja uhmakäytöstä hän omaksuu vähän vanhemmilta leikkikollegoiltaan englanniksi hoitopäivien aikana, joten luonnollisestikin meillä uhmaillaan enemmän englanniksi, ja tästä syystä englannin no'lla on lapsesta enemmän tehoa. Sinänsä mukavaa, että uhmatilanteisiin liittyvä kieli on useammin englanti, ei tunnu vastaväittäjälle niin kovin henkilökohtaiselta, mutta en  kyllä usko että tämä on pysyvää.







torstai 21. huhtikuuta 2016

Taaperon (hoitokaverin) kielicocktailit osa 6

Kuten ennustin, suomen ja saksan sekalauseet ovat vähentyneet jonkin verran. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kieliä kuulisi samoissa lauseissa päivittäin. Ei suinkaan. Oikeastaan cocktailien määrä on vähentynyt suhteessa puheen määrään, koska samaan aikaan puheen määrä on lisääntynyt. Kielet elävät sulassa sovussa useammassa lauseessa joka päivä.

Tässä yksi päivä satuin kuulemaan naperon ja hänen englanninkielisen hoitokaverinsa keskustelun, joka meni suurin piirtein näin (nimet karsin pois, joten lauseet ovat vähän lyhyempiä kuin oikeasti olivat):

- Let's go down! (suom. mennään alakertaan)                            
- Tuch! (suom. peitto täytyy ottaa mukaan)
- Yes, Tuch, guck mal, Tuch! (suom. kyllä, peitto, katso, peitto)




Tästä keskustelusta muksu sanoi toisen repliikin, loput tuli leikkikollegan suusta. Ihan hyvin siis on hoitokaveri oppinut saksaa vajaassa kahdessa kuukaudessa varsin rajallisella altistuksella!

Ehkä hyvä mainita tähän loppuun, että hoitokaveri on vähän naperoa vanhempi. Vanhemmat lapset kun usein tällaisissa asetelmissa ottavat avuliaan isosisaren roolin, joten kaipa osa saksan puhumisesta menee pienemmän auttamisen piikkiin. Lisäksi tässä oli kyse erikoissanasta (tuo peitto on naperolle supertärkeä), joten kaipa kieli vaihtui saksaksi aivan luonnostaan.

Hoitotädin kanssa en ole naperon kuullut käyvän samanlaisia keskusteluja, vaan hoitotäti vastaa englanniksi, jos sattuu saksankieliset kommentit ymmärtämään.

Selvästikin yhteyistyö lasten välillä sujuu...


maanantai 14. maaliskuuta 2016

Vauvaviittomilla kieleen kiinni

Kun naperomme oli lähes puolivuotias, vein hänet mukanani vauvaviittomakurssille. Vauvaviittomat on vauvoille kehitetty yksinkertainen viittomakieli, jonka avulla lapsi voi oppia viestimään jo ennen kuin ääntöelimistö antaa siihen myöden. (Kurkunpää laskeutuu yhdeksän kuukauden iässä niin, että erilaisia vokaaliäänteitä, ja siis erilaisia sanoja, on mahdollista tuottaa.) Aikuiset käyttävät niitä vähän kuten tukiviittomia, eli viittoma tuotetaan samanaikaisesti sanan kanssa, lapsi viestii puolestaan viittomilla. Kurssille voi Saksassa mennä kuusikuisen kanssa, naperomme taisi olla inan vaille.

Kurssille halusin lähinnä omasta mielenkiinnostani, joka kumpusi ystävien lapsesta, joka oppi kurssin käytyään kertomaan jo puolivuotiaana viittomilla monenmoista, kuten haluavansa kuivat alleen. Halusin siis kokeilla, johtuuko ihmislasten suhteellisen myöhäinen kielenoppiminen (ensimmäiset sanat yksi-kaksivuotiaana)  fysiologisista rajoitteista vai siitä että kommunikointi opitaan vasta toisella elinvuodella.

Kurssillamme oli 8 lasta, joiden ikä oli puolesta vuodesta puoleentoista. Suurin osa oli puolen vuoden tienoilla, mutta vanhin lapsi oli puolitoistavuotias. Kokoonnuimme kerran viikossa kahdeksan viikon ajan lauleskelemaan ja leikkimään sekä tietystikin tutustuttamaan vauvat käsien ja viittomien ihmeelliseen maailmaan. Puolitoistavuotias tuli kurssille, koska vanhemmat halusivat antaa hänelle keinon kertoa, mitä mielessä liikkuu. Poika kun ei ollut vielä sanonut sanaakaan, mutta selvästi halusi. Kurssin myötä hän alkoikin nopeiten käyttää viittomia.

Joka tunnilla tuli kuutisen uutta viittomaa, sekä käytettiin paria aikaisemmin opittua. Ohjaajan mukaan vauva pystyy käsittelemään suurin piirtein tämän verran uutta tietoa kerrallaan, mikä on hurjasti enemmän kuin itse oletin. Opittujen viittomien sanat toistuivat lauluissa ja leikeissä muutamia kertoja tunnin aikana, mutta pääpaino jäi kotikertaukselle. 

Itse en aina osannut laulettavia lauluja, mutta lapsi on aina ollut kiinnostunut laulusta ja musiikista, joten hän nautti musiikista sekä kieriskellä pehmusteilla lelujen kera. Tuntien tarkoitus taisikin olla opettaa viittomat vanhemmille, lasten mielenkiinto oli uudessa ympäristössä, toisissa lapsissa ja leluissa. Itse tuolloin tuoreena Saksan mamuna opin sanan jos toisenkin ympäröivää kieltä, joten eivät ne minunkaan näkökulmasta aivan turhia tunteja olleet. Vaikka kielitaitoni ei tuolloin ollut vielä kovin vahva, pystyin keskustelemaan hyvin vauva-aiheista muiden kurssilaisten kanssa, ja näin toistelin samoja tuttuja sanoja viikosta toiseen. Parempaa harjoitusta tuskin onkaan. 

Vauvan ensimmäisten kuukausien aikana haalin meille itse asiassa aika monta harrastusta. Suurkaupungissa on onneksi jokaiselle jotain, joten vauva-aktiviteettien löytäminen ei tuottanut ongelmia. Päinvastoin oli hankala valita ne, jotka vaikuttivat mielenkiintoisemmilta. Päädyimme käymään muskarissa, hieronnassa, jumpassa jos toisessakin sekä viittomia oppimassa. Halusin joka päivälle jonkin aktiviteetin, koska olin juuri muuttanut uuteen maahan ja tiesin olevani vertaisseuraa vailla. Aivan joka harrastuksesta ei kuitenkaan löytynyt ystäviä, enkä näin olettanutkaan. Tuttavia tuli kuitenkin tehtyä, pari ystävääkin, ja toki olen iloinen, että tuli kokeiltua monenmoista ja samalla tutustuttua uuteen ympäristöön. 

Ja mites niiden viittomien kanssa sitten kävi? Niin huonosti, että hävettää edes myöntää. Podin tästä jatkuvasti huonoa omatuntoa, mutta samalla totesin, että en oikein enempään ei rahkeet riitä. Arjen pyöritys, vauva ja kotihommat, joiden lisäksi minulla oli yksi kieli opittavana ja lapsella kaksi. Käytin muutamaa viittomaa muutaman viikon ajan, siis ruoka, maito, tulen kohta takaisin. Hän selvästikin ymmärsi ne, mutta ei alkanut niitä itse käyttää. Sitten lähdimme syyslomalle ja koko homma jäi.

Toivon kuitenkin, että useammat kävisivät tämän kurssin. Kaikki lapset eivät opi puhumaan viiteajassa, ja tällaisen lapsen kanssa olisi varmasti hienoa, jos voisi kaivaa naftaliinista jo kerran harjoitellut ja unohdetut vauvaviittomat. 







maanantai 22. helmikuuta 2016

Aste enemmän vaihtelua

Tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus pureutua vähän syvemmälle kieliopin kiemuroihin. Sellaisiin asioihin, joista harvemmat äidinkieliset ovat koskaan kuulleetkaan, vaikka osaavatkin ne saumattomasti. Aiheena on nimittäin konsonanttien astevaihtelu ja jossain määrin verbityypit (lisäinfoa tekstin lopussa).

Konsonanttien astevaihtelu on varmasti yksi hankalimpia suomen kieliopin ilmiöitä oppia. Astevaihtelu tarkoittaa sitä, että joissakin sanoissa on eri taivutusmuodoissa joko eri määrä konsonatteja tai kononaan eri konsonantteja. Vertaa vaikkapa lukea- ja kauppa-sanojen keskiosan muuttuvia konsonantteja: lukea – lu-en ja kauppaa – kaupassa. Konsonantti voi siis lyhetä tai kadota kokonaan, mutta myös muuttua: kutoa – kudon. Äidinkieliselle nämä konsonanttien vaihtelut eivät ole temppu eikä mikään, koska ne on jo lapsuudessa omaksuttu ja moneen kertaan harjoiteltu (sekä kotimurteiset että yleiskieliset variantit), mutta vieraskielisille ne aiheuttavat tukon harmaita hiuksia. Kakkoskielisille ja ulkosuomalaisille astevaihtelut aiheuttavat varmasti jonkin verran hankaluuksia, varsinkin kirjoitetussa kielessä.

Pari viikkoa sitten alkoi taaperomme puheessa verbit taipua. Ei nyt mitenkään paljon tai toistuvasti, mutta joskus ja vähäsen. Sinänsä kyllä ihmettelen tätä, koska lapsen kanssahan tulee useinmiten käytettyä vain kolmatta persoonaa, vaikka miten olisi luvannut tällaista keisarillista puhuttelumuotoa välttää. Oletetaankin siis, että lapselle kolmannen persoonan muoto on perusmuoto, koska sitä hän eniten kuulee. Sanakirjainfinitiiveistä hänellä ei ole vielä hajuakaan.

Nyt passiivimuodot tekevät siis tuloaan lapsen suomeen: luketaan – vaikka eihän tämä oikeastaan ole kieliopillinen passiivi, vaan vähän modernimpi versio me-muodosta. Sitä hän varmasti tarkoittikin, että luetaan kirjaa (yhdessä). Monikoksi sen voi siis kuitenkin laskea. luketaan tuli kuitenkin astevaihtelullisesti vahvan konsonantin kera (vrt. heikko ja oikea muoto luetaan). Vahva variantti kun tämän verbin osalta esiintyy vain perusmuodossa ja kolmansissa hän- ja he-persoonamuodoissa. 

Toinen juniorin puheessa usein kuuluva vaihteleva verbi on siivota(a). (Tämä ei kylläkään ole astevaihteluverbi vaan kyse on supistumasta.) Tätä hän käyttää kolmannessa persoonassa (itsestään puhuessaan, juu tykkää siivota), jolloin oikea muoto olisi ilman t:tä: siivoaa. siivota-verbi on vahvakonsonanttinen vain perus- ja passiivimuodoissa, joten vahvakonsonantillista muotoa hän kuulee puheessa varmasti vähemmän kuin heikkoa siivoaa-muotoa. Saman verbin eri vartalot siis tuskin ovat sekoittuneet keskenään. Mistä vahva konsonantti putkahti? Vahva konsonantti on varmastikin tullut lukea-verbin vaikutuksesta, koska siinä se on 3. persoonassa: hän lukee vrt. hän siivoaa. Viimeisen vokaalin olen useammin kuullut pitkänä kuin lyhyenä: siivotaa.

Vaikuttaa siltä, että lapsi käyttelee varsin produktiivisesti vahvoja konsonantteja sanavartaloissa. Selvästikin astevaihtelu kaikkine sääntöineen on vielä oppimatta, mutta jo jossain määrin hiffattu, koska vahvoja konsonantteja ilmestyy sinnekin, mihin niitä ei kuuluisi tulla.

Ja kyllä, verbintaivutusta olen ollut kuulevinani myös saksaksi, mutta mikään ei ole toistaiseksi tarttunut muistiini.

Ankassakin on astevaihtelua, mutta se ei meillä vielä kuulu.


---

*Lisäintro suomen verbeihin: verbityyppejä on 6, ja ne jaotellaan infinitiivin päätteen mukaan. Verbityyppien taivutusvartalot eroavat toisistaan, ja toisissa on astevaihtelua, toisissa ei.



torstai 14. tammikuuta 2016

Kaikki mukaan -strategia

Kaksi- ja monikielisille perheille eniten hypetettävä kielistrategia lienee OPOL (one parent, one language). Nyt olisi tarkoitus lyhyesti kritisoida sitä – unohtamatta kuitenkaan sen hyviä puolia. OPOLia on hehkutettu jotakuinkin sata vuotta. Sen periaate on, että omaksuminen tapahtuu kielittäin/ihmisittäin ja että lapsi menee kielissä sekaisin, jos ympäristö ei tarjoa hänelle niitä johdonmukaisesti. (Muita strategioita on mm. vähemmistökieli kotikielenä tai 1 vanhempi = 2 kieltä.)

Peukutan OPOLia: Se sopii meillekin parhaiten, koska emme osaa toistemme kieliä mitenkään täydellisesti. Meille sopii siis hyvin se, että minä puhun suomea ja mieheni saksaa. Näin pääpiirteissään toimimmekin, koska lapselle on hyvä puhua kielellä jota osaa hyvin. Ikään kuin varmuuden vuoksi lähes kaikki perheemme kaksikielisyydestä kuulevat varmistavat, että kai puhut suomea ja kai se jossain saksaakin kuulee. Puhun ja kuulee. Siltä osin siis kaikki kunnossa. (Olen toki myös törmännyt kysymyksiin siitä, että miksi haluan puhua lapselleni suomea, mutta en ole oikein osannut vastata, koska mielestäni emme ole puhuneet samasta asiasta.)

OPOLia vastaan kuitenkin sotii mielessäni ensinnäkin se, etten usko ettei omaksumiseen johtava oppiminen saisi sisältää ristiriitoja ja ettei lapsi niistä yli pääsisi. Lapset kun ovat uskomattoman hyviä oppimaan ja ymmärtämään. Lisäksi olen jälkipostmoderni yy eikä minulle/uun tietenkään sovi mitkään säännöt. Minulle on myös päivänselvää, etten voi täysin poistaa arkielämästäni tilanteita, joissa lapseni läsnäollessa en puhu suomea. Miten sujuu vierailu saksankielisten sukulaisten tai ystävien luona? Tai kun tapaamme sekalaista ystäväjoukkoa, jossa ainut yhteinen kieli on englanti? Puhumattakaan tilanteista, joissa lapsen puhuttelu vieraalla kielellä, jota kukaan muu ei ymmärrä, käsitettäisiin epäkohteliaaksi. (Esimerkkinä tilanne, jossa lapsi alkaa kaupassa kosketella banaaneja, eikä minun ymmärretä sitä häneltä kieltävän.)

Uskon, että lapsen maailma ei epäjohdonmukaisuuksista kaadu, ja että hän osaa nämäkin ristiriitaiset kielitilanteet selvittää ja myöhemmin elää niiden kanssa (ehkäpä jopa vähän paremmin, koska niistä on kokemusta)*. Kielen myötä lapsi sosiaalistuu osaksi ympäristöään. Olkoon se sitten yksi- tai monikielinen.

Uskon myös vahvasti sekä maha- että symbioosivaiheen erilaisuuteen, ja että silloin lapselle on tärkeää tunnistaa vanhempansa ja että tunnistus tapahtuu muun muassa kielen perusteella. Tai oikeastaan kielen suprasegmentaalien (mm. intonaatio), jotka hän on äidin vatsaan asti jo kuullut ja ne viestivät hänelle tutun tyypin läsnäolosta. Näköaistiin tuolloin ei voi tukeutua, joten kuulo- sekä myöhemmin tunto- ja hajuaistimukset tuovat tiedon ympäristöstä.

Kun vauvan huomio alkaa kiinnittyä muille kielen tasoille (esim. äänteet ja sanat), on tärkeää tarjota riittävästi ärsykkeitä, siis puhetta kaikilla kielillä. Kieltä omaksuttaessa säännöt pitää selvittää saatavilla olevasta puheesta ja lisäksi omaksutaan malli käyttää kieltä. Omaksuminen ei tapahdu tietoisella tasolla, joten strategisen stressin voi unohtaa. Tärkeää on puhua, puhua ja puhua, erityisesti vähemmistökieltä. Ärsykkeiden ja mallin puute muodostuu useammin kynnyskysymykseksi vähemmistökielen puhumiselle kuin enemmistö- tai ympäristökielellä kommunikoinnille.

Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi haluaa puhua. Jos hän ei halua, ei hän varmasti puhu. Siis kaikenlainen lapsen luontoa tukematon toiminta (vänkkääminen, pakottaminen, kiristys ja uhkailu) on vain haitoksi. Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä heidän vanhempansa toivovat? Kuinka monesti lapset tekevät sitä mitä mummi, pappa, kummi tai täti pyytää? Nyt aletaan olla asiani ytimessä...

Pienen ulkosuomalaisen taianomainen suomalaisuushetki,
 joka ei varmasti unohdu, ainakaan ennen ensilumia. 
... riittävän mallipuheen ja puhemotivaation ohella tärkeää on ystävä- ja perhepiirin apu ja tuki. Siis esimerkiksi sinun. Päädyit varmasti lukemaan tätä sen takia, että lähipiirissäsi on monikieliä. Paras vaihtoehto on tietysti visiitti ja lapsen kanssa puuhastelu. Voit laulaa, lukea tai vähän vanhemman kanssa jo jutellakin. Jos ei pääse kylään, puhelinsoitto on hyvä vaihtoehto. Nykyään on tarjolla kaikenlaista näköpuheluankin, jos tuntuu että taaperon kanssa menee monologiksi. Pari minuuttia riittää, eihän se pitempään jaksaisi keskittyäkään.

Jos itse olet monikielen vanhempi, voit tukea muita. Leikkitreffit, muskari, satupiiri, kotivisiitti tai muumi-dvd:iden lainaaminen voi olla juuri se pieni asia, joka vaihtaa yhden iltapäivän kieleksi suomen. (Lasten lisäksi tämä motivoi vanhempia!!)

Kaksikieliseksi kasvattaminen olkoon siis koko yhteisön tehtävä.

--
*Huomautuksen sana: Koko tekstin oletuksena on, että lapsella ei ole kielen kehitysen erityisvaikeuksia.





maanantai 11. tammikuuta 2016

Ekoista sanoista uudissanoihin

Viime postauksessa jo ihmettelin juniorin muuttuvia sanoja. Muutos on mielestäni yksi kielen ihananimmista ominaisuuksista, koska kieli muuttuu koko ajan ja muutoksen suuntaa on vaikea ennustaa. Lapsenkielessä muutos on kuitenkin aivan erilainen ilmiö, koska siihen liittyy kiinteästi havainnoinnin ja kommunikoinnin kehittyminen.

Vauvavaiheen jokelluksen toistuvat tavut eivät vielä suoranaisesti viittaa asioihin, esineisiin tai ihmisiin eikä ei edellytä vastavuoroisuutta. Jokellus ei siis ole kommunikaatiota. Kaikki vauvat jokeltelevat, myös kuurot; ensin ääneen sitten käsillään. Pikku hiljaa nämä jokelluksessa käytetyt konsonantti-vokaalitavut, tai kädenliikkeet, alkavat palvella uutta tarkoitusta; viitata asioihin ja niillä aletaan siis viestiä. Nämä ensi sanat ovat vielä varsin kaukana tavoitteenmukaisesta ääntämystä, ja useimmat niistä käyvät läpi monta kehitysvaihetta, ennen kuin lapsen suusta tulee normeja vastaava versio.

Kesällä hiekkakakkujen sarjatuotannon kestosuosikki oli kokkolili. Niitä oli hauska sekä tehdä että tuhota. Kovin pitkään ei varmasti tarvitse miettiä, ennen kuin keksii, mikä eläin on kyseessä, vaikka ei yleisönä olisi ollutkaan. Nyttemmin lokolili loikoilee erään kirjan sivulla, jota usein luemme. Toinen paljon muuttunut sana on banaani. Kun kesällä puhuttiin naanista (banaani), syksymmällä naanesta (banane) tai banaanista ja nyt käytössä on vain ja ainoastaan manami.

Ensimmäinen saksankielinen sana puolestaan oli fos. Poika halusi kertoa minulle huomanneensa palapelin nurkassa pienen sammakon (saks. frosch). Ymmärsin hyvin, koska olin tilannetta paikan päällä seuraamassa ja osasin iloita juhlakkaasta hetkestä. Palapeli oli uusi, ja etsiskelimme sieltä eri hahmoja jo useampaa päivää syömisen lomassa. Mikäli en olisi ollut vieressä istumassa, olisin tuskin ymmärtänyt sanan tarkoitusta ja näin missannut ensimmäisen isänkielisen sanan. Käytin ymmärtämiseen aika paljon kontekstuaalista tietoa, siis sitä mitä ympäristössä näin. Moni muu olisi tätä ilmausta tuskin vielä sanaksi laskenut. Nyttemmin hän osaa jo sanoa sammakon komealla saksalaisella kurkkuärrällä, joka sanan ensitavuun kuuluu, sekä sananloppuisella suhinaässällä: rosch. Sana tuskin jäisi ymmärtämättä moneltakaan saksaa taitavalta, edes ilman kontekstuaalista tietoa.

Syyllinen ensimmäiseen saksankieliseen sanaan.
Tai muusa. Miten sen nyt ottaa.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsen sanat eivät noudata kielen normeja heti alusta asti. Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut muun muassa ääntämismotoriikka laittaa puhumiselle selvät rajat. Vauvan puhetta dominoivat helpot äänteet, ja ne myös korvaavat vaikeita äänteitä puheessa. Mutta mistä johtuvat manamin-tyyliset normista uudelleen poikkeamiset? Siis kun on jo oltu hyvin lähellä oikeaa, mutta sitten lähdetään vielä käyttämään muita muotoja. Mitä ihmettä näille sanoille tapahtuu?

Kyse on konsonanttiharmoniasta. Se on lapsenkielen ilmiö, jonka mukaan lapsen sanojen konsonantit mukautuvat samankaltaisemmiksi. (Vokaaliharmonia on puolestaan aikuisten kielen ilmiö, jossa taivutuspäätteisiin valitaan samankaltaisia vokaaleja.) Ilmiö on varsin monipolvinen ja vaihtelee eri kielissä jonkin verran. Miten se toimii ja mistä sen voi tunnistaa? Äänteiden samankaltaisuus ei välttämättä ole heti läpinäkyvää, vaan perustuu äänteiden piirteisiin, siis esimerkiksi ääntöpaikkaan ja -tapaan. Otetaan esimerkiksi m, joka on huulten välissä äännettävä nasaali. Sen kanssa samankaltaisia ovat b ja p, jotka myös äännetään huulten välissä, ei kuitenkaan nasaalina osittain nenän kautta, vaan sulkemalla koko suu ja avaamalla tämä sulkeuma.

Joko keksit mitä banaanin b:lle tapahtui? Se nasalistui sanan muiden konsonanttien kaltaiseksi. Entä kokolilin k:lle? Sekin harmonisoitui sananloppuisten l:ien kanssa (lateralisoitui). Sammakossa puolestaan vuorottelee alkukonsonantti: ensin r oli liian vaikea ääntää, sen ilmestyttyä puheeseen f jäi pois, koska sananalkuiset konsonanttiklusterit on lapselle liian hankalia ääntää. 


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Mamalle!

Suunnat alkavat kuulua juniorin puheessa myös sijamuotojen muodossa. Toistaiseksi kovassa käytössä yksi sija; kenelle soitetaan (-lle, allatiivi) sekä vähemmällä käytöllä toinen; mihin mennään (-in, illatiivi). Kerran olen kuullut myös yhden yksittäisen elatiivin: kädestä, kun piti ottaa kädestäni tukea kiivetessä. Aina päätteet eivät suinkaan liity sanoihin kontekstiin nähden loogisesti, mutta viikon ajan olen jo jonkinlaista logiikkaakin ollut kuulevinani. Aikaisemmin taivutettua sanaa tuli  omituisiin konteksteihin koska, olin itse käyttänyt juuri käyttänyt sanan taivutettua muotoa. 

Kuten muutamat blogin lukijoista jo varmasti tietävät, mies ei ole ihan joka päivä kotona. Siksi usein soitetaan iskälle. Ikkälle, ikkälle hokeminen alkaa heti, kun Facetimen soittoääni alkaa kuulua. Kun soitetaan Saksan isovanhemmille, kuulutetaan oma, opa. Kun halutaan soittaa Suomen isovanhemmille, toivotaan soittia mummi, ukille. Veikkaisinkin, että soittelu iskälle innoitti alun perin lisäämään sanoihin suuntia. Puhelut kun ovat päivän kohokotia, ja tärkeät asiat aina innoittavat oppimaan – ikään katsomatta.

Miksi isovanhemmat taipuvat vain osittain tai ei lainkaan? Oman ja opan taipumattomuuden varmasti selittää se, että useammin ne ovat taipumattomina saksankielisessä lauseessa. Käytän niitä myös suomeksi, koska käsitän ne mielelläni erisnimiksi, joita ei tarvitse kääntää. Mummin ja ukin puolittaista taipumista en osaa selittää. Toki useinmiten hän mainitsee molemmat, joten tämä voi edustaa hänelle jonkinlaista kokonaisuutta, minkä me aikuiset voisimme käsittää yhdyssanaksi. Olisi mielenkiintoista tietää, tuleeko tällaisia ilmauksia yksikielisiltäkin lapsilta.

Soittelun lisäksi toki omistaminen tai oikeastaan asioiden antaminen on tärkeää, koska sijamuoto ilmestyi näihinkin ilmauksiin. Jälkkärihedelmät nimittäin syötetään toisinaan minulle. Aina en saa kaikkea, ja osaa menee hänen omaan suuhunsa, mutta sekin kuulutetaan tarkkaan, siis kenen suuhun mikäkin pala on menossa: äitille, minulle joskus mamalle. Valitettavasti samanlaista antamisen riemua ei ole vielä koettu muiden lasten kanssa, vaan leikkitreffeillä kuulen allatiivia silloin, kun hän vaatii jotain lelua takaisin itselleen. Hoitopaikassa hän on tosin joskus yltynyt jakamaan välipalahedelmistään kavereille, mutta hoidossa kieli on saksa, joten sijamuotoja ei tuolloin kuulu.

Toki muitakin suuntia ilmaistaan ulos, luo, mutta nämä eivät ole taivutusta, vaan postpositioita. Saksan prepositiothan alkoivat kuulua juniorin puheessa jo alkusyksystä, kuten myös molempien kielten genetiivit. Samaa tarkoittavien taivutuksen ja prepositioiden omaksuminen näyttäisi tapahtuvan eri aikaan, kun ne ilmaisevat suuntaa. Juniorin puheessa ilmennyt suunta on kuitenkin aina sama oli kyseessä sitten post-, prepositio tai sijamuoto: jonnekin. Vielä emme siis ole tulleet jostakin tai olleet jossakin.

Meillä tilataan kauden hedelmät kotiovelle. Aina tuoretta ja tervettä naposteltavaa.





tiistai 1. joulukuuta 2015

Puurot, vellit ja raflaavat otsikot

Reilu viikko sitten HS:ssä kirjoitettiin erään HUS:n tutkimusryhmän 3–6-vuotiaiden kielellistä kehitystä tutkivasta pitkittäistutkimuksesta, jossa arvellaan kielellisten vaikeuksien olevan kaksikielisillä yleisimpiä. Ei siis puhevikojen (tai äännevirheiden), vaan kielellisten vaikeuksien, jotka voivat kyllä oireilla taaperoiässä samalla tavoin kuin puheviat. Tältä näytti joko tutkijan tai sitten toimittajan mielestä, koska seurantaryhmään oli siunaantunut maahanmuuttajia enemmän kuin olisi voinut olettaa. Kumpi tämän johtopäätöksen veti, oli artikkelin pohjalta vaikea keksiä. Tutkimus on kuitenkin vielä käynnissä, joten varsinaisten tulosten raportoinnista ei vielä ole kyse.

Aloitin tästä aiheesta kirjoittelun pari viikkoa sitten, ja nyt näytti olevan aiheellista jatkaa. Haluan hieman suitsia monikielisyysmörköjä kuitenkaan lietsomatta yltiöpositiisuutta. Tiedän että lapselle, jolla on kielellisiä vaikeuksia, on myös kaksikielisyys vaikeampaa. Koska vaikeudet kuitenkin helpottavat oikeanlaisessa käsittelyssä (siis puheterapiassa ja sen jälkeisessä harjoittelussa), toivon että ne tulevat aina myös diagnosoiduksi.

Artikkelissa oli ainakin pari perustavanlaatuista ajatusvirhettä. Ensinnäkin kakkoskieliset taidettiin sotkea kaksikielisiin. Miten äidinkielisiä ja kakkoskielisiä (siis käytännössä maahanmuuttajaperheiden lapsia, jotka oppivat ympäristön kielen lastentarhasta) voidaan testata samalla kielellisiä taitoja testaavalla testillä? Sehän on vähän kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä ajotuntinsa suorittanut ajaisi inssiajon vasemmanpuoleisessa liikenteessä. Täytyy myöntää, etten tiedän heidän testeistään mitään, joten tämä kaikki on vain veikkailua. Voi olla, että yksi- ja kakkoskielisille oli eri testit ja arviointikriteerit. Toiseksi vähän edelliseen liittyen: kaksikielisyys ei ole mikään absoluuttinen (joko on tai ei) ja joka on aina alusta asti olemassa, vaan kaksikieliset voidaan jakaa eri ryhmiin vaikkapa kielelle altistusiän perusteella tai sen perusteella, mitä kieltä käytetään missäkin tilanteessa ja mitä kieltä siis käytetään enemmän. Kaksikielisyystutkimuksessa käytetään termejä, kuten kielen omaksumisikä, enemmistökieli, vähemmistökieli, ympäristökieli ja kotikieli. Usein puhutaan myös varhaiskaksikielisistä ja myöhäiskaksikielisistä (late, early bilinguals), tasapainoisesta kaksikielisyydestä ja epätasapainoisesta kaksikielisyydestä (balanced ja non-/unbalanced bilingual). 

Yllä luetellut termit viittaavat kielen omaksumisikään ja kielitaitoon, joka harvemmin on molemmille kielille sama. Lisäksi tärkeä tekijä on koulusivistyskieli, koska se muokkaa lapsen elämää väistämättä paljon enemmän kuin se, mitä kieliä kotona puhutaan (että jossain mielessä ovat oikean jäljillä). Näiden lisäksi omaksumiseen vaikuttavat myös persoonallisuus, taustalla mahdollisesti piilevät kielelliset vaikeudet tai lahjakkuus, (kulttuuri-)identiteettiasiat sekä kaikenlaiset kokemukset kielenkäyttötilanteista.

Ennen kuin alkaisin diagnosoida kakkoskielisille mamulapsille kielellisiä vaikeuksia, pohtisin lapsen omaksumien kielten suhdetta arkipäivän elämässä ja lapsen varhaislapsuudessa. Minkäikäinen lapsi oli toisen kielen altistuksen (ts. päiväkodin) alkaessa, puhutaanko tätä kieltä nyttemmin muuallakin kuin päiväkodissa ja kuinka monta kieltä lapsi omaksuu kotoaan? Tottakai mamuperheen taaperolla ja -lapsella on todennäköisemmin ongelmia enemmistökielen kanssa, toki näistä voi todennäköisemmin ennustaa kielellisiä vaikeuksia, mutta kaikkia niitä en olisi valmis luokittelemaan merkeiksi kielellisistä vaikeuksista. Itse tulkitsisin varmasti osan virheistä merkeiksi oppimisen keskeneräisyydestä tai riittämättömästä altistuksesta oikeille kielenmuodoille. Myönnän, etten ole puheterapeutti, joten oikeita diagnooseja en voi tehdä. 

Otetaan kuitenkin vielä muutama esimerkki. (1) Yksikielinen suomalaislapsi, jonka molemmat vanhemmat, kaikki isovanhemmat, sisarukset sekä sukulaiset puhuvat suomea ja hänelle on aina luettu ja hänen kanssaan on aina leikitty suomeksi. (2) Kaksikielinen suomenruotsalaislapsi, jonka toinen vanhempi puhuu suomea, toinen ruotsia (molemmat osaavat molempia), isovanhemmista 3 puhuu ruotsia ja yksi suomea, sukulaisista suurin osa ruotsia ja sisarukset enimmäkseen suomea, hänelle on aina luettu molemmilla kielillä ja leikitty molemmilla kielillä. Hän kuulee näitä molempia kieliä myös kodin ulkopuolella. (3) Maahamuuttajaperheen (kakkoskielinen) lapsi, jonka molemmat vanhemmat puhuvat persiaa, sisarukset puhuvat persiaa, Skypen päässä isovanhemmat ja sukulaiset puhuvat persiaa ja hänelle on aina luettu persiaksi, leikitty sekä suomeksi että persiaksi, koska toisinaan hiekkalaatikolla on kantasuomalaisia lapsia, mutta yksikään perheenjäsen tai lähisukulainen ei juuri puhu tai ainakaan käytä sitä paljon lapsen kuullen muualla kuin lääkärissä tai virastovisiiteillä. (Kakkoskohdan esimerkkilapsi voisi yhtä hyvin olla kaksikielisessä perheessä elävä suomenturkkilainen.)

Sitten ajatusleikki: nämä 3 menevät 3-vuotiaina päiväkotiin. Kuka tai ketkä puhuvat taitavammin suomea em. tutkimusryhmän vuosittaisissa kontrolleissa? Maahanmuuttajaperheen lapsi varmasti kirii kiinni leikkikavereidensa kielitaitoa nopeasti, joka huomataan varsinkin jos hän on sanavalmis ekstrovertti. Mikäli hän sattuukin olemaan ujompi introvertti, veikkaisin, että kielellisiä vaikeuksia on helpompi diagnosoida, koska lapsi ei puhu paljon tai puhuminen hermostuttaa ja ujostuttaa. Kenen kolme-, neljä- tai viisivuotias ei ujostele vieraan (puheterapeutin tai lääkärin) tentattavana?

Voi toki olla, että yllä luettelemani seikat on otettu huomioon tässä tutkimuksessa, mutta uutisarvon takia otsikkoon noustettiin se, minkä tiedettiin kiinnostavan lukijoita ja mahdollisesti aiheuttavan polemiikkia.  Mistäpä minä tiedän.

Joka tapauksessa jään odottamaan tuloksia mielenkiinnolla, ja toivon, että tämäkin tutkimus lisää oikeiden kielellisten vaikeuksien diagnosointeja.


perjantai 13. marraskuuta 2015

Terveisiä ruska-Suomesta ja vähän asiaa synonyymeista

Tämä marraskuu ei yllättänyt kotimaanmatkailijoita harmaudellaan vaan vihreydellään sekä muilla syksyn väreillä. Ainakin täällä Lounais-Suomessa ruskan myötä maahan pudonneet lehdet värittävät harmaata marraskuun taivallusta lumen ja pakkasen antaessaan vielä odottaa itseään. Toivottavasti ei kuitenkaan liian kauan, koska joulu meidän olisi tarkoitus viettää Suomessa. 

On täällä muutakin ehditty ihmetellä kuin luonnon värejä. Juniori käänsi kelkkansa kertaheitosta ja pulisee Suomeksi kuin vanha tekijä. Ainut saksankielinen sana, joka toisinaan puheeseen jostain tupsahtaa on auch. Kuten viime postauksessa jo totesin, suomessa ei oikein vastaavaa ole. 

En oikein osannut uskoa, että uusia suomen sanoja voidaan oppia perheessämme tällä tahdilla. Juostessani asioilla lapsi oppii muutaman tunnin aikana useamman sanan isovanhemmiltaan. Arkielämässään hän oppii kyllä useita sanoja päivässä, mutta kun opeteltavana on kahden kielen sanoja ja arkirutiinien lomassa ei monia uusia asioita tule eteen kuin uudessa paikassa rutiinien höllentyessä ovat kielikohtaiset saavutukset varsin vaatimattomia viime päiviin verrattuna. Voi myös olla, että hän on saavuttanut jonkinlaisen sanojen omasumisen vauhtipiikin – siis kielen kehitysvaiheen. 

Saman olen myös huomannut tapahtuvan toisten isovanhempien luona: uusia sanoja opitaan hurjalla vauhdilla saksaksi. Mummolassa lapsella on koko ajan leikittäjä (vrt. kotona mutsi yrittää saada ruoan laitettua tai pyykit viikattua ja leikit tarvii kehittää itse) ja rutiinien puuttuessa uusia asioita tupsahtelee eteen jatkuvasti (vrt. kotikulmilla höpötän hänelle kyllä paljon, mutta matkalla hoitotädin luo tai leikkikentälle näemme lähes aina oikeastaan samat asiat). Monesti on tullut saamaton olo, kun olen lapsen hakenut isovanhemmilta: miksen minä pysty sille noin paljon uuttaa opettamaan? Mutta miksi pystyisin. Elämä kuitenkin rytmittyy rutiinien ympärille ja hyvä niin.

Opettajana yllätin itseni usein miettimästä, mitä kielellisiä maneerejani välitän opiskelijoilleni. Ajatus kauhistutti. Nyttemmin mietin samaa, mutta siis omalle lapselleni. Samaa teemaa olen sivunnut jo muutamassa kirjoituksessani (vaikka tässä ja tässä). Toki puheen rutiineista on hyötyäkin. Kun kisu on aina kisu, eikä yhtäkkiä kissa, oppii lapsi kissan käsitteen ja sen myötä alkaa käyttää sanaa nopeammin – ainakin minun näppituntumallani. Arkielämässä tästä on tosin haittaakin. Kun nalle on aina nalle, ei lapsi heti ymmärrä, mikä on karhu, ellei sitten puhuta nallekarhusta. Luonnollista synonyymisanojen vaihtelua on yhden ihmisen hankala lapselle tarjota. Tämän takia olisi tärkeää tarjota kaksi- ja monikielisille lapsille useampi juttukaveri joka kielellä heti alusta asti. Kaikki eivät kuitenkaan pääse säännöllisesti mummolaan. Olen myös kuullut lapsista, jotka ovat oppineet suomensa muumeilta. Sitä en tiedä kuulostivatko he itse enemmän Nipsuilta vai Nuuska Muikkusilta. Saatan itsekin käyttää tätä metodia tulevina vuosina. Kielen omaksumisessa on kaikki keinot sallittuja.

Pari päivää sitten huomasin, että juniori oppii synonyymit todella rivakkaan tahtiin ja todellakin juuri synonyymeina. Tämäkin huoleni oli siis aika turha. Isovanhemmat puhuvat joskus koiristaan koirina, joskus pojista ja joskus niiden oikeilla kutsumanimillä. Ensimmäisenä Suomen päivänä juniori oppi kertaheitolla koiran, seuraavana päivänä hän käskytti koiria sujuvasti poikina. Parin päivän päästä tästä oli hän jo komentamassa koiria niiden kutsumanimillä. Voisin siis itsekin käyttää useammin synonyymeja, rikkoa edes näin rutiinini. Kyllä se ymmärtää.

Oli niitä muovisia potkuautoja ennenkin ja kestävät sukupolvelta toiselle.






perjantai 6. marraskuuta 2015

Ei kahta ilman kolmatta



Salavihkaa on lauseisiin alkanut ilmestyä kolmaskin jäsen. Juttua alkaa muutenkin tulla sellaisella tahdilla, että hitaammat eivät pysy enää perässä. Siis minä en saa niitä muistiin painettua. Viime viikkojen aikana on voinut kuulla sellaisia lausahduksia kuin papa auch bett, mama auch tink/essen/socken/schuhe/baden jne. (suom. suurin piirtein iskäkin sänkyyn, äitikin juo, syö, sukat, kengät, kylpyyn)

Kyllä niitä lauseita tulee suomeksikin, mutta harvemmin, näitä kolmitavuisia siis. Suomessa kun ei ole kovin paljon joka paikkaan sopivia pikku sanoja kuten saksan auch (suom. -kin tai myös jota kyllä suomessa ei käytetä samoissa määrin kuin saksassa auchia). Eräs aamu iskän lähtiessä töihin, hän sanoi jotain minä auch mit, minä auch työssä. (Minän sijaan hän käytti omaa nimeään, kuten varmasti kaikki ikätoverinsa, mutta yksityisyyssyistä korvasin sen minä-pronominilla.)

Näiden lisäksi tapailee usein bye bye'ta. Ensimmäisellä kerralla tämä ei tullut siinä kohtaa, kun se olisi pitänyt sanoa reaktiona tervehdykseen vaan parin minuutin viiveellä. Hän siis selvästi jäi sitä miettimään. Olen aina suhtautunut hieman skeptisesti siihen, että kielten alkeiskurssit aloitetaan tervehdysten opettelulla. Olen ajatellut sen olevan energian ja ajantuhlausta siinä vaiheessa kieliopintoja, kun siis motivaatiota riittäisi muuhunkin. Ehkäpä siinä onkin jokin tarkoitus, kun tällainen luonnollisessa tahdissa tapahtuva omaksuminenkin aloitetaan juuri niillä.

Nyt kun palasimme jo kotikonnuille Saksaan, on hello muuttunut taas halloksi. Kotikulmilla on lisäksi paljon vähemmän vastaantulijoita kuin Cityssä, joten juniori on jatkanut vanhaan tuttuun tapaansa huikkaamalla haloo jokaiselle vastaantulijalle. Mikäli hänen tervehdykseensä vastataan, huikkaa hän perään vielä tsüsch – kohteliasuus siis ennen kaikkea. Onneksi tässä maassa on tapana tervehtiä toisia kaduntallaajia, ainakin jos se toinen aloittaa. Harvemmin itse aloitetaan, ellei sitten sattumalta katsahdeta juuri vastaantulijaa päin.

Suomenlomilla tervehdysten huikkailu loppuu tai ainakin vähenee vastausten puutteessa jo parissa päivässä, joten se selvästikin on riippuvaista vastavuoroisuudesta. Viime keväänä olisin parin viikon mittaisella Helsingin reissulla halunnut laittaa lapun hänen rintaansa: olen vauva, ole kiltti ja vastaa! En sitten jaksanut, koska en halunnut ihmisten pitävän minua avohoitopotilaana. Turha sitä on yhden ihmisen alkaa kulttuuria muuttaa: maassa maan tavalla. Olkoon sitten ulko- tai kotimaa.

Kolmannen sanan lisäksi kuuluu toisinaan jo kolmatta tavuakin. On sitä siis kuulunut matkimispuheessa jo pitkän aikaa, mutta spontaanisti paljon vähemmän. Ainut mikä spontaanissa puheessa tulee poikkeuksetta kolmitavuisena on puhelin usein vielä muodossa puhelinlin. Kuukausien ajan banaani oli naani, mistä olin toki tyytyväinen, koska se oli selvästi suomalainen banaani (vrt. saksan banane). Nyttemmin, viime viikkoina, on ollut puhetta jo banaanista kolmen tavun kera, mutta toisinaan saksalaisella vivahduksella. 

Mikä näissä kolmansissa tavuissa on niin hankalaa? Eikö keuhkoista tule riittävästi ilmanpainetta vai onko kaksitavuiset sanat vain jämähtäneet puheeseen? Sen paremmin asiaa tuntematta, veikkaisin jälkimmäistä.









keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Viikonlopun palloilutunnelmia

Viikonloppu palloiltiin asuntonäytöissä sekä käväistiin Rugby-turnauksen fanialueella. Sinne suuntasimme tuttavaperheen kanssa iltapäivää viettämään. Lapset saivat rauhassa juosta pallojensa perässä, kun aikuiset yrittivät seurata peliä valkokankaalta. Juniori sai rugby-pallon, koska ystävien mielestä ei ollut hyväksyttävää jalkapalloilla rugby-katsomossa. 



tiistai 27. lokakuuta 2015

Vauva-ajan kaksikielisyydestä

Monet ovat varmasti kuulleet toisen vauvan reagoivan eri tavoin eri kieliin, tai lähinnä eri tavoin äidinkieleen ja vieraaseen kieleen. Vastasyntyneen reaktioita tarkastellaan aivovasteista, kun taas taaperoiden reaktioita tarkastellaan vaikka päänkääntökokeessa (head turning test). Itse en ole tällaisiin tutkimuksiin pintaraapaisua syvemmin tutustunut, mutta pari kertaa olen kuunnellut esitelmän aiheesta ja lukenut muutaman tieteellisen artikkelin abstraktin. 

Kerronkin nyt omista kokemuksistani äidin näkökulmasta.

Ensin vauva-aikaa edeltävään aikaan, vaikka jollakulla tämäkin on jo vauva-aikaa: Seitsemännnen raskauskuukauden aikana tehdyssä ultrassa ultraajatohtori yritti saada junioria kääntymään 3d-kasvokuvaa varten. Yritykset olivat tehottomia ja keskustelimme samalla paljon unkariksi, asuin tuolloin vielä Unkarissa. Tohtori pyysi minua puhuttelemaan vauvaa suomeksi. Tottelin, ja suomea kuultuaan alkoi pienissä jäsenissä näkyä liikettä ja pää kierähti äänen suuntaan. En ollut uskoa silmiäni! Puhuin kuitenkin päivittäin usemapaa kieltä, ja kaikkia mielestäni varsin sujuvasti. Miksi vauva oli niin kiintynyt suomenkieliseen puheeseeni? Tätä en osannut heti ymmärtää, vaikka se äidinkieleni olikin.

Vatsan peitteet suodattavat puhetta aika hyvin, mutta rytmi ja intonaatio, eli kielen peruspiirteet vauva kuulee. Lisäksi tietysti kuuluu ruuansulatusäänet sekä sydämen rytmi jatkuvana mökänä. Eri äänteitä, eli vokaaleja ja konsonantteja, vauva ei mahaan kuule. Tämän takia suositellaan laulamaan vauvalle. Rytmi läpäisee mahan ja laulu tulee vauvalle tutuksi, kunhan sitä lauletaan useamman kerran.

Muutama kuukausi syntymän jälkeen tarkkasilmäinen kummitäti huomasi lapsen reagoivan ääneeni vain, kun puhuin suomea. Saksaksi minua ei siis ollut olemassa. Tämän hän huomasi parin kuukauden ikäisen vauvan käytöksestä, siis kääntyilystä ja katseen kohdistamisesta. Mitäpä senikäinen nyt muuta osaa. Itsekin aloin asiaan kiinnittää huomiota, mutta ehkäpä symbioositilamme sokaisi minua jonkin verran, enkä kovin suuria eroja huomannut. Totesin kuitenkin, että vauva harvemmin katseli minua, kun puhuin saksaa tai englantia. Useammin katse kääntyi minua kohti, kun puhuin suomea, ei kuitenkaan aina. 

Ajan myötä reagointi toki muuttui, ja pikku hiljaa aloin olla vauvalle myös muilla kielillä. Sanotaan, että vauva ei opi kieliä, vaan erilaisia tapoja kommunikoida. Tätä käsittelin jo hieman edellisessä postauksessani, sieltä voi käydä lukemassa lisää kielen omaksumisesta. Vauva, tai lapsi, ei siis välitä niinkään kenen kanssa mitäkin kieltä puhutaan (ennen kuin hän oppii kielen käsitteen), vaan siitä miten puhutaan. Esimerkkinä vaikka tilanne, jossa lapsi näkee linnun: jos hän on äidin seurassa, hän sanoo lintu (tai ainakin jotain sinne päin) mutta jos hän on isän seurassa hän sanoo piip fogel (näin hän on isoisältä oppinut) jos molemmat ovat paikalla, vauvamme saattaa sanoa lintu piip fogel saadakseen varmasti viestinsä perille.