Suomalaisuuteni kietoutuu selvemmin kielen ja kulttuurin kuin viime vuosisatoina kanonisoitujen kansallissymbolien ympärille. En koe tarpeelliseksi nostaa joutsenia, leijonia, lauluja, lippuja tai menneiden polvien sotasankareita jalustoille. En edes vielä vanhempia suomalaisen kulttuurin pyhiä ja tabuja asioita, kuten karhuja, kotipihlajia tai saunatonttuja.
Sen sijaan minua kiinnostaa, mistä me suomalaiset oikein tulemme, mikä esi-isillemme on ollut tärkeää ja miten nykypäivän suomalaisuus on vuosituhansien aikana muodostunut edeltävien polvien ja naapurikulttuurien toisinaan rauhaisan ja toisinaan sotaisan yhteiselon tuloksena. Kunnoitan menneiden polvien työtä kansallisidentiteettimme rakentamisessa. On se sitten ollut naapurivaltioiden hyökkäysten torjuntaa tai varsin yksipuolista kulttuurivaihtoa ristiretkeläisten kestitsemisen muodossa. Muutamalle edelliselle sukupolvelle olen erityisen kiitollinen, että he hankkivat meille oikeuden päättää omasta puolestamme ja siksi elämme itsenäisessä valtiossa – vaikka sitten näin etäkansalaisena – ja että itsenäisyys säilyi ulkoisista uhista huolimatta.
Monesti olen miettinyt sukukansojen vielä elossa olevista perinteistä ja luonnonuskonnoista kuunnellessani, että tekisimmekö samoin ja eläisimmekö noin, mikäli ruotsalaiset olisivat jättäneet kulttuurivaihdon vähemmälle ja esiäitimme kastamatta vuosisatoja sitten. Ajatukset pysyvät kuitenkin ajatusleikkeinä, enkä ala haikailla olemattomien perään. On kristillisissäkin perinteissä puolensa, ja olemme me onnistuneet säilyttämään joitain menneiden sukupolvien uskomuksia osana kristityn kalenterivuoden juhlia.
Toisinaan mietityttää, mitä tämä suomalaisuus oikein on? Suomessakin on jo niin monta kulttuuria, ja kulttuurin- ja kielentutkijat ovat varsin erimielisiä siitä, milloin nämä heimot ovat suomenniemelle saapuneet; samoihin vai eri aikoihin, samoista vai eri suunnista. Onko kansallistuntomme romantiikan aatteen jälkimainingeilla tasapainottelua? Mene ja tiedä. Monenlaista tutkimusta ja mielipidettä on olemassa.
Kaksikulttuurisen perhe-elämän myötä olen bongannut alttiimmin joitain kulttuurissamme säilyneitä merkkejä esi-isiemme uskomuksista. Yhden esimerkin voi lukea vaikka täältä. Nimeäminen on siis ollut tarkkaa puuhaa ja on edelleen. (Vähän taustaa muista kulttuureista: Paneurooppalaisessa ystäväpiirissäni on todella harvinaista, että lapselle ei ole mietitty nimeä ennen syntymää. Täkäläisille ystävillemme ei tuntunut millään riittävän selitykseksi, että Suomessa se nyt ei ole tapana, kun siihen tyyppiin täytyy ensin tutustua. Olisi pitänyt selittää mistä tämä perinne tulee. Tuolloin en vielä osannut sen ajatella tulevan mistään.) Jos ei ole aikaa linkin takana olevalle esimerkille, voi muistella heitetiinkö joulusaunassa löylyt lähtiessä saunatontulle tai pitikö onkimadon perään sylkäistä ja toivoa Ahdilta parempia antimia?
Mitä haluan suomalaisuudesta välittää pojalleni? Vaikea sanoa, mutta selvästikin täytyy alkaa tähänkin asiaan kiinnittää enemmän huomiota. Vuosikymmeniä joulukoristeina toimineet Aarikan tonttujen pysytellessä hukkapiilossaan lapsi vie jo kolmatta päivää kenkiään oven taa Nicolausta hokien. Yrittää siis pitäisi selvästi vähän enemmän ja päädymme vuosien mittaan varmasti jonkinlaiseen kaksikulttuuriseen hybridiin, jossa sekoitetaan Nicolaukset, tontut, Luciat ja joulupukit.
Jatkan tonttujen etsintää (siis ne Aarikan tontut) ja piparitaikinakin pitäisi tehdä. Vaikka haluankin välittää pojalleni joulutorttuja ja juhannuskoivuja syvemmän suomalaisuuden, täytyy nämäkin näyttää. Ja ovathan joulupöydän antimet meille suomalaisille erityisen tärkeässä asemassa juhlahengen nostatuksessa. Olisikohan tämäkin merkki menneiden sukupolvien keskitalven perinteistä?
Sen sijaan minua kiinnostaa, mistä me suomalaiset oikein tulemme, mikä esi-isillemme on ollut tärkeää ja miten nykypäivän suomalaisuus on vuosituhansien aikana muodostunut edeltävien polvien ja naapurikulttuurien toisinaan rauhaisan ja toisinaan sotaisan yhteiselon tuloksena. Kunnoitan menneiden polvien työtä kansallisidentiteettimme rakentamisessa. On se sitten ollut naapurivaltioiden hyökkäysten torjuntaa tai varsin yksipuolista kulttuurivaihtoa ristiretkeläisten kestitsemisen muodossa. Muutamalle edelliselle sukupolvelle olen erityisen kiitollinen, että he hankkivat meille oikeuden päättää omasta puolestamme ja siksi elämme itsenäisessä valtiossa – vaikka sitten näin etäkansalaisena – ja että itsenäisyys säilyi ulkoisista uhista huolimatta.
Monesti olen miettinyt sukukansojen vielä elossa olevista perinteistä ja luonnonuskonnoista kuunnellessani, että tekisimmekö samoin ja eläisimmekö noin, mikäli ruotsalaiset olisivat jättäneet kulttuurivaihdon vähemmälle ja esiäitimme kastamatta vuosisatoja sitten. Ajatukset pysyvät kuitenkin ajatusleikkeinä, enkä ala haikailla olemattomien perään. On kristillisissäkin perinteissä puolensa, ja olemme me onnistuneet säilyttämään joitain menneiden sukupolvien uskomuksia osana kristityn kalenterivuoden juhlia.
Toisinaan mietityttää, mitä tämä suomalaisuus oikein on? Suomessakin on jo niin monta kulttuuria, ja kulttuurin- ja kielentutkijat ovat varsin erimielisiä siitä, milloin nämä heimot ovat suomenniemelle saapuneet; samoihin vai eri aikoihin, samoista vai eri suunnista. Onko kansallistuntomme romantiikan aatteen jälkimainingeilla tasapainottelua? Mene ja tiedä. Monenlaista tutkimusta ja mielipidettä on olemassa.
Kaksikulttuurisen perhe-elämän myötä olen bongannut alttiimmin joitain kulttuurissamme säilyneitä merkkejä esi-isiemme uskomuksista. Yhden esimerkin voi lukea vaikka täältä. Nimeäminen on siis ollut tarkkaa puuhaa ja on edelleen. (Vähän taustaa muista kulttuureista: Paneurooppalaisessa ystäväpiirissäni on todella harvinaista, että lapselle ei ole mietitty nimeä ennen syntymää. Täkäläisille ystävillemme ei tuntunut millään riittävän selitykseksi, että Suomessa se nyt ei ole tapana, kun siihen tyyppiin täytyy ensin tutustua. Olisi pitänyt selittää mistä tämä perinne tulee. Tuolloin en vielä osannut sen ajatella tulevan mistään.) Jos ei ole aikaa linkin takana olevalle esimerkille, voi muistella heitetiinkö joulusaunassa löylyt lähtiessä saunatontulle tai pitikö onkimadon perään sylkäistä ja toivoa Ahdilta parempia antimia?
Mitä haluan suomalaisuudesta välittää pojalleni? Vaikea sanoa, mutta selvästikin täytyy alkaa tähänkin asiaan kiinnittää enemmän huomiota. Vuosikymmeniä joulukoristeina toimineet Aarikan tonttujen pysytellessä hukkapiilossaan lapsi vie jo kolmatta päivää kenkiään oven taa Nicolausta hokien. Yrittää siis pitäisi selvästi vähän enemmän ja päädymme vuosien mittaan varmasti jonkinlaiseen kaksikulttuuriseen hybridiin, jossa sekoitetaan Nicolaukset, tontut, Luciat ja joulupukit.
 |
| Kengät piti taas laittaa oven taa hoitoon lähtiessä, koska Nicolaus. |
Jatkan tonttujen etsintää (siis ne Aarikan tontut) ja piparitaikinakin pitäisi tehdä. Vaikka haluankin välittää pojalleni joulutorttuja ja juhannuskoivuja syvemmän suomalaisuuden, täytyy nämäkin näyttää. Ja ovathan joulupöydän antimet meille suomalaisille erityisen tärkeässä asemassa juhlahengen nostatuksessa. Olisikohan tämäkin merkki menneiden sukupolvien keskitalven perinteistä?
Lähetä kommentti