Kotikieli

Mitä kieltä meillä kotona puhutaan? Mieluummin kertoisin, mistä meillä kotona puhutaan, koska kielipolitiikkamme ei ole minkäänlaisen tietoisen työskentelyn lopputulos, vaan elätyn elämän myötä syntynyt kompromissien yhteensulauma. Nykyisin tosin ohjailemme tätä omankurista kielikollaassia haluamiimme suuntiin kasvatuksen nimissä.

Tässä kirjoituksessa kerron kuitenkin kotikielistämme meidän aikuisten näkökulmasta.

Kun löin hynttyyt yhteen ulkkiksen kanssa ulkomailla, tiesin, että ei tule olemaan kielellisesti helppoa. Me kun emme juurikaan osanneet toistemme äidinkieliä. Yhteisen kotikielen valinta oli kuitenkin aika helppoa: vaihtoehtoja oli kaksi (unkari ja englanti) ja molemmat siinä mielessä tasa-arvoisia, että kumpikaan ei ollut kummankaan äidinkieli. Tosin miehen unkari oli sen verran englantia heikompi, että kotikieleksi valikoitui loppujen lopuksi englanti. 

Pari muuttoa myöhemmin olimme miehen kotimaassa, ja sain oivan tilaisuuden aktivoida koulussa oppimaani saksaa ja petrata sitä vielä siitäkin. Osa oli toki muistunut mieleen edeltävillä Saksan matkoilla, joten ihan niin heikoilla jäillä en ollut kuin olisi heti voinut uskoa. Kahdenkeskiseen kommunikointiin oli jokseenkin jämähtänyt englanti, vaikka yritin sitä järjestelmällisesti saksaksi vaihtaa. Mies syytti huonoa kielipäätään siitä, ettei osannut vaihtaa keskustelukieltä äidinkielekseen tai siis osasi kyllä, mutta kolmannessa, viimeistään viidennessä lauseessa kieli oli vaihtunut huomaamatta englantiin minun jatkaessa itsepintaisesti saksan harjoittelua. Sitten tajusin: miksi yrittäisimme olla yksikielinen asuinyksikkö, kun oikeasti meillä on kaksi kieltä? Nykyisin kielitreeniseuraa on onneksi tarjolla muuallakin kuin kotona, joten vastuu ei enää ole yksin miehen harteilla.

Tässä joitain sanastonoppimismatskuja menneiltä vuosilta.

Pikku hiljaa alkoi kotiin kehkeytyä hullunkurinen kielten sekamelska, mikä katalysoitui juniorin synnyttyä: Suurin osa kommunikoinnista tapahtuu saksaksi, kun keskustelussa on mukana me kaikki. Kun puhun lapselleni, puhun suomea – välillä vaikka isänkin pitäisi ymmärtää, ja välillä hän ymmärtääkin. On hän jonkin verran ehtinyt suomea opiskella, ja nykyisin oppii päivittäin lisää lapsen mukana. Tällä hetkellä tosin vähemmän, koska asumme suurimman osan viikosta eri maissa, mutta eiköhän tilanne palaa entiselleen muuton myötä. Kun olemme kahdestaan miehen kanssa, kieli vaihtuu aika usein englanniksi. Menneinä vuosina puhuin enemmän suomea odottamatta suomenkielistä vastausta, viime vuosina olen tästä vähän joustanut – toivottavasti vain hetkellisesti. (Nyt ehkä ystävät ymmärtävät, miksi vastaamme aina jotain enemmän tai vähemmän sekavaa, kun kotikieliasioita tiedustellaan.)

Tiedän että useat valitsevat samankaltaisissa ympäristöissä keskustelukieleksi ympäristökielen, mutta  itse tykkään muistuttaa itseäni: emme ole yksikielinen perhe, emme ole yksikielinen perhe... Helpointahan olisi oppia miehen äidinkieli ja jättää suomen sekoittaminen tähän soppaan vähemmälle, mutta ei, sitä en aio tehdä. Pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki kaikki kielet oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea. En kuitenkaan tarkoita, että muiden samankaltaisissa tilanteissa tarvitsisi tehdä samoin. Pidän jälkipostmodernista maailmastamme juuri sen takia, että me saamme kaikki määritellä itsemme (poikkeuksiksi) ja tehdä juuri niin kuin itsestä parhaalta tuntuu. Jokainen siis valitsee itselleen parhaiten sopivan yhdistelmän siitä mitä milloinkin on tarjolla, kunhan jälkikasvua kouliessaan ei unohda vastuuasemaansa.

Kun iltarutiinien myötä viidettätoista kertaa käännän miehelle kylpyä saksaksi ja kerron minne lapsi haluaa, kun hän haluaa omaan sänkyyn, on kärsivällisyyteni joskus koetuksella. Silloin yritän pitää mielessä, että täysipäiväisen työn ohella ei ole niin helppoa oppia asioita, varsinkaan kun lapsiperheessä aikaa on entistä vähemmän ja että kertaus on opintojen äiti. Olen varma, että joku ilta hän muistaa näidenkin sanojen merkityksen, eikä minun niitä enää tarvitse kääntää. Mielessä on hyvä pitää myös, että aikuisoppijoilla tärkeintä on motivaatio, joka on uskomattoman helppo nollata hetkessä. Meillä kaikilla kun on liuta kielenoppimiskokemuksia takanamme, ja osa näistä on väistämättä huonoja. Joko opetus on ollut huonoa tai sitten motivaatio on tositilanteessa joutunut koetukselle. Itse olin kauhuissani aloitellessani koulusaksan kertailua, koska mieleeni palasi yläasteen saksan tuntien tunteiden sekamelska. Pääosissa olivat pakko ja häpeä. Siis pikku hiljaa eteenpäin, kyllä kaikki oppivat, ei saa hermoilla, ei saa huomautella, kärsivällisyys ennen kaikkea.

Kohta jää saksa muuton myötä vähemmistöön kodin ulkopuolella ja ympäristökieli vaihtuu englanniksi. Tämä näkyy väistämättä jotenkin myös kotona, koska haluan varmistaa, että lapsi oppii sitäkin suht nopeasti, eikä jää sivustakatsojan rooliin uudessa hoitopaikassaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. En myöskään halua välittää lapselleni minkäänlaista asennetta, että yksi kieli olisi tyhmempi, tärkeämpi, huonompi, fiinimpi, kamalampi tai sallitumpi joissakin tilanteissa kuin joku toinen kieli. Kokemukseni mukaan myös tällainen vaikuttaa paljon motivaatioon.

Haluaisin lopuksi vielä tähdentää, että minulle on tärkeää valita kieli sekä tilanteen (osallistujien) mukaan että omien taitojeni mukaan. Joku viisas on joskus sanonut, että oppimista tapahtuu vain kun jättää oman mukavuusalueensa. Itse olen sitä mieltä, että sinne täytyy pystyä aina palaamaan, kun meno alkaa mennä liian hurjaksi tai muuten vain siltä tuntuu. Itse välttelen epämukavuusaluettani erityisesti iltaisin. Siksi elämme varsin vaihtelevassa kieliympäristössä täällä neljän seinämme sisällä. Se sopii meille.

--

Jos ja kun miettii itselleen sopivinta kielikollaasia, kannattaa tutustua Rita Rosenbackin englanninkieliseen blogiin.