Aikavyöhykkeen parempi puolisko

Tiesitkös, että valtakuntien kellot veivattiin näyttämään samaa aikaa, kun junaraiteet alkoivat yhdistää paikkakuntia? Kun junat alkoivat viedä ihmisiä ja tavaroita paikasta toiseen, tuli tärkeäksi tietää, mitä naapurikaupungissa tapahtui mihinkin aikaan: milloin juna tulee. Sitä ennen joka paikkakunnalla oli oma aika. 

Nykyisin nämä aika-asiat on järjestetty vieläkin jämptimmin, ja pallollemme on asetettu aikavyöhykkeet. Aikavyöhykkeen päällimmäinen tarkoitus on aivan sama kuin valtakunnallisella ajalla, siis varmistaa että asiat tapahtuu joka paikassa jämptisti samaan aikaan, mutta taustalla on myös monia aatteita, bisnestä ja politiikkaa. Aikavyöhyke kertoo maantieteellisestä asemasta mutta myös siitä kenen joukossa seisotaan ja kenen kanssa tehdään kauppaa.

Aikavyöhykkeet asetettiin noin puolitoista vuosisataa sitten, ja sen ajan järjestyksen mukaan Britanniasta tuli kaiken keskipiste. Greenwich on aikavyöhykkeiden nollapiste paristakin syystä: Brittien tuonaikaisen maailmankaupan mahtiaseman sekä Greenwichin tutkimusaseman luotettavuuden takia. Kuten arvata saattaa, kaikki eivät tätä systeemiä heti alkaneet seurata, mutta muutaman vyosikymmenen jälkeen olivat kaikki jo samassa systeemissä.

Minne optimaalisin aamuaurinko osuu?

Poliittisilla aikavyöhykkeillä on tunnettuja lieveilmiöitä: Ainakin ahvenanmaalaiset ja espanjalaiset valittavat aikavyöhykkeestään. Ahvenanmaalaiset haluaisivat samaan aikaan liikekumppaniensa, ruotsalaisten, kanssa, ja espanjalaiset ovat kyllästyneitä liikekumppaniensa aikavyöhykkeeseen ja haluaisivat siirtyä tunnin taaksepäin: herätä kun aurinko nousee ja niin edespäin. Tämän lisäksi meillä kaikilla tapana on valittaa talviajasta, viimeistään perheellistyessämme. 

Asuimme miehen kanssa muutama vuosi sitten keskisen Keski-Euroopan aikavyöhykkeen ääripäissä: mies lännessä, minä idässä. Pitkien työpäivien takia tapanamme oli soitella toisillemme jo aamuisin. Siinä missä minä heräsin verhojen välistä pilkottavaan aurinkoon ja lintujen lauluun, mies heräsi sysipimeässä ja näki pilkahduksen aurinkosta (jos näki) vasta työmatkalla. Itä–länsi-ulottuvuuden lisäksi hän asui minua pohjoisempana, joten talviaikaan ero aamuissamme oli vielä suurempi. Parhaani mukaan yritin piristää väsynyttä juttukumppaniani, mutta tulokset jäivät varsin vaatimattomiksi.

Talven korvilla suuntasimmekin aina viikoksi etelämmäs d-vitamiinia tankkaamaan ja luitamme lämmittelemään, vaikka minun mieleni olisi tehnyt päästä syysmyrskyisen meren rannalle pohjoiseen.

Voi noita islantilaisia. Onkohan siellä aurinkoa laisinkaan?

Taaperon kielicocktailit osa 7

Tässäpä eräs keskustelumme, jossa luulin opettavani naperolle jotain uutta. Hän ojensi minulle maitopulloa, osoitti toista maitopulloa ja sanoi jotain, mitä en ihan heti hoksannut.

- Zwei.

- Mitä?

- Zwei.

- Niin, kaksi, zwei.

- Iskä zwei.

Ihan oikeassa oli: eihän mun kuulu sanoa zwei vaan kaksi. En heti vain ymmärtänyt, mitä hän yritti viestiä, ja kun ymmärsin puheenaiheena olevan tuttipullojen määrä, en osannut ajatella, että sanojen kaksi ja zwei yhteys olisi hänelle selvä. Yritin siis tarjota hänelle sitä, että samaa ne tarkoittavat. Tiesi senkin. Sama keskustelu jatkui kylpyhuoneessa, aihe vain vaihtui hampaanpesuvälineistöön, joten selvästikin määrä teemana kiinnostaa.

Naperon kielitietoisuus on kehittynyt viime viikkoina hurjasti. Hän tietää selvästikin, millä kielellä kenellekin kuuluu puhua ja millä kielellä kenenkin tulee puhua. Jossain määrin on tämä ollut hänelle aina selvä. En tiedä onko tämä normaalia kehitystä, tulos kielistrategiamme päivityksestä vai nykyisen, monipuolisemman, kieliympäristön aiheuttamaa. Ehkäpä näillä kaikilla on osansa asiaan.

Lisäksi siansaksaa on alkanut kuulua paljon. Veikkaisin tämän olevan reaktio siihen, että hän ei ymmärrä kaikkea ympärillä puhuttua ja peilaa ympäristöään puhumalla itsekin käsittämättömiä.

Napero oppi reilu puoli vuotta sitten laskemaan saksaksi kahdeksaan isoisän ahkeran opetuksen tuloksena. En oikein keksinyt syytä, miksi hänen olisi pitänyt oppia se myös suomeksi, joten en opettanut. (Tästä keskustelen usein suomalaisten äitikollegoiden kanssa; muissa kulttuureissa on tavallisempaa opettaa numeroita ja värejä jo vauvoille ja taaperoille siinä missä suomalaiset käsittääkseni jättävät tällaisia juttuja myöhemmälle iälle. Yleensäkin lapsilta vaaditaan suomalaiseen korvaan omituiselta kuulostavia asioita.) Lastenlikkamme kuitenkin opetti naperon laskemaan suomeksi viiteen muutama kuukausi sitten. En olisi kuitenkaan osannut aavistaakaan, että hän osaa liittää suomen numerot saksan numeroihin, saati sitten ymmärtää numeroiden merkityksen.

Nyt taas veikkaisin vahvasti, että ymmärrys jää tällä hetkellä lukuun kaksi. Voi myös olla, että yllätyn taas pian.

Eineshyllyindeksi

Olen ilokseni huomannut, että kotikulmieni marketeissa on piiiitkän pitkät hyllyt terveellisen ja herkullisen näköisiä einesaterioita ja jos jonkinlaista arkisen ruokahuollon yksinkertaistajaa. Pitäisi kyllä varmaankin puhua valmisruuista, koska eineksessä kalskahtaa vanhahtava sävy, joka on näistä hyllyistä tosiaan kaukana. Hyllymetreille on varmasti monta syytä. Ihan niinkuin suurkaupungissa on monenlaisia ihmisiäkin, mutta ne saivat minut pohtimaan.

Esikäsiteltyjä vihanneksia moneen makuun.

Miksi kiinnitin huomioni näihin pitkiin ja värikkäisiin hyllyihin? Koska sellaisia en Saksassa nähnyt ja olin jo melkein unohtanut, että valmista ruokaa voi ostaa muualtakin kuin ravintolasta. Einekset loistivat marketeissa poissaolollaan, tai sitten vaihtoehtoja oli parin yhden hengen salaattiannoksen ja kahden eri tuoreraviolin verran. Loput vaihtoehdot oli löydettävissä pakastealtaan uumenista. Veikkaisin että lähellä Saksan totuutta ollaan myös aika monessa maassa Välimeren rannalla: valmisruokavaihtoehdot eivät houkuttele perheellisiä ja ajanpuutteessa tilataan illallispöytään pizza (tms). 

Koska tarjonta seurailee tarkasti kysyntää, syyt löytynevät saksalaisten arkirutiineista. Suurin osa saksalaisista syö päivän ainoan lämpimän aterian lounaalla. Illalla kotona mutustellaan abendbrotia eli iltapalaleipää (vapaasti suomennettuna). Iltapalaleipä voi kyllä olla vaikka pastaa kastikkeen kera tai pihvi ranskalaisilla, se on siis aterian nimi eikä kuvaile sen sisältöä – vaikka useammin kyllä aterian sisältää leipää erilaisin höystein. Ne taas jotka kokkailevat kotona (lue äidit) tekevät sitä ajan ja aatteen kanssa, hakevat lihat lihakaupasta ja vihannekset torilta (tai siis Wochenmarktilta, joka on kerran, kaksi viikossa jollain lähikadulla tai -aukiolla).

Brittiläisissä lapsiperheissä illallinen syödään kello viisi. Sen opin jo eräällä asunnonhakureissullamme ennen muuttoa, kun huomasin leikkikentän tyhjenevän varttia vaille viisi kuin salamaniskusta, kun taas Saksassa hiekka pöllyää melkein kuuteen asti. Muutama mamutaustainen kasvattaja saattaa pysyä leikkikentällä kuuteen asti. Onhan tämä kaupunki täynnä meitä mamuja. 

Saksilla naps ja  tästä vihannekset wokkiin.

Tuskin tulee yllätyksenä, että meidän perheessämme noudatetaan saksalaista ruokarytmiä. Suurin ero  suomalaiseen verrattuna lienee siinä, että iltapalaa emme syö, ja päivän viimeinen ateria on illallinen kuuden jälkeen. Iltapäivällä lapsi saa välipalaa, banaania, omenaa, rusinoita tai sen sellaista. Aamupäivällä en välipalaa tarjoile kuin erityistapauksissa. Enkä taipuisi brittirytmiinkään, koska en halua olla kotona kokkaamassa koko iltapäivää enkä halua aterioida kahden lapseni kanssa. 

Toisinaan kummastelen myös Suomen neuvolan suositusten mukaista ruokarytmiä: ehtivätkö suomalaisvanhemmat muuta tehdä kuin käydä ostoksilla, kokata, kuoria ja pilkkoa hedelmiä sekä voidella leipiä? Ei minusta olisi moiseen jatkuvaan ruokaringin pyörittämiseen. Onneksi lapsemme näyttää kasvavan hyvin kolmellakin aterialla ja yhdellä välipalalla.

Toisaalta Suomessa on lyhyet työpäivät ja marketit täynnä arjen helpottajia, kuten keittojuurespusseja ja perunasuikalepakasteita. Enemmän aikaa, enemmän apuja, ehkäpä sitä ehtii.

Keittojen ystäville.

Millainen kysyntä luo nämä hyllyt, eli miksi brittimarketit ovat täynnä herkullisen värisiä einesruokia ja  muita arjen helpottajia, kuten valmiiksi pestyjä ja pilkottuja wokkivihanneksia kaikissa sateenkaaren väreissä? Syynä lienee kiireiset äidit. Kiireisenä pitävät varmastikin oma työ  ja lasten harrastukset ihan kuin muuallakin. Työpäivät täällä suurkaupungissa ovat Skandinaaviaan verrattuna todella pitkät, joten avut ovat tarpeen. Monessa koululaisperheessä on nanny lastenkaitsemisapuna koulun sulkemisesta vanhempien kotiutumiseen, minkä lisäksi apuja arjen hallintaan haetaan kaupasta. Saksassa äidit tekevät useammin osa-aikatyötä tai ovat kotona, mistä monet blogistikollegani ovatkin viime viikkoina kirjoitelleet.

Kun pohdin tätä lisää, huomasin brittikauppojen värikkäät hevi-osastot ja pitkät kala- ja lihatiskit: äitien ei oleteta hakevan vihanneksia ja hedelmiä torilta ja kalaa ja lihaa niille omistautuneista kaupoista, vaan kaikki saa tuoreena marketista ja valinnanvaraakin on tuhottomasti – ja aikaa säästyy ellei sitten ala vasta tiskillä arpomaan mitä söisi. Kala- ja lihatiskien myyjien asiantuntijuudesta en menisi takuuseen, mutta valmispakatut lihat ja kalat olemme todenneet yllättävän laadukkaiksi.

En usko enkä väitä, etteivät miehetkin marketeissa kävisi. Useamman maan marketteihin tutustuneena sanoisin kuitenkin, että markettien hyllyt ovat parempi heijastus naisten kuin miesten elämään, ja erityisesti perheellisten naisten. Siinä missä itsekin entisessä elämässäni kävin kerran tai kaksi viikossa kaupassa hakemassa kassillisen jääkaapintäytettä, nykyisin teen saman joka toinen päivä. Lisäksi kauppakassini on huisisti isompi kuin ennen lasta.

Muistelin myös lukeneeni Suomen valtamediasta jutun, jossa kuuluteltiin pienempien leipäpussien perään, että ehkäpä tämä pätee Suomeenkin: kauppiaan ajatuksissa on vain nelihenkinen tavisperhe, jonka poikkeamia on hankalampi palvella.

Eineshyllymetrit kertovat äitien työssäkäyntiprosentin ja työpäivien pituuden: mitä värikkäämmät hyllyt, sitä korkeampi on naisten työssäkäyntiprosentti ja mitä enemmän on tarjolla valmiita aterioita, sitä pitempiä ovat työpäivät. Siitähän teollisten einesten tarina taisi alkaakin: naisten työllistymisestä kodin ulkopuolelle, vaikka suurin naisten vapauttaja taitaa olla pesukone.

Taaperon (hoitokaverin) kielicocktailit osa 6

Kuten ennustin, suomen ja saksan sekalauseet ovat vähentyneet jonkin verran. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei kieliä kuulisi samoissa lauseissa päivittäin. Ei suinkaan. Oikeastaan cocktailien määrä on vähentynyt suhteessa puheen määrään, koska samaan aikaan puheen määrä on lisääntynyt. Kielet elävät sulassa sovussa useammassa lauseessa joka päivä.

Tässä yksi päivä satuin kuulemaan naperon ja hänen englanninkielisen hoitokaverinsa keskustelun, joka meni suurin piirtein näin (nimet karsin pois, joten lauseet ovat vähän lyhyempiä kuin oikeasti olivat):

- Let's go down! (suom. mennään alakertaan)                            

- Tuch! (suom. peitto täytyy ottaa mukaan)

- Yes, Tuch, guck mal, Tuch! (suom. kyllä, peitto, katso, peitto)

Tästä keskustelusta muksu sanoi toisen repliikin, loput tuli leikkikollegan suusta. Ihan hyvin siis on hoitokaveri oppinut saksaa vajaassa kahdessa kuukaudessa varsin rajallisella altistuksella!

Ehkä hyvä mainita tähän loppuun, että hoitokaveri on vähän naperoa vanhempi. Vanhemmat lapset kun usein tällaisissa asetelmissa ottavat avuliaan isosisaren roolin, joten kaipa osa saksan puhumisesta menee pienemmän auttamisen piikkiin. Lisäksi tässä oli kyse erikoissanasta (tuo peitto on naperolle supertärkeä), joten kaipa kieli vaihtui saksaksi aivan luonnostaan.

Hoitotädin kanssa en ole naperon kuullut käyvän samanlaisia keskusteluja, vaan hoitotäti vastaa englanniksi, jos sattuu saksankieliset kommentit ymmärtämään.

Selvästikin yhteyistyö lasten välillä sujuu...

Sarjamuuttajan ystävyydet

Kun nyt olen ollut viime vuodet ystäväbisneksessä useinmiten etsivällä kannalla, ystävyyssuhteiden kiemuroita on tullut mietittyä aika paljon monelta eri kantilta. Joka muuton jäljiltä jää useampi ystävä netti- ja puhelinyhteyksien päähän, ja asettumisen jälkeen on aika etsiä uusia, vaikka miten kaipaisi niitä entisiä. Ystävät on elämän suola ja monessa tilanteessa tosi tarpeen, joskus puolisoakin tarpeellisempia. Eikä aina ja kaikilla ole puolisoa. Ystäviin siis kannattaa panostaa.

Päätin kirjoittaa aiheesta, koska kuulen usein koulukavereitteni ihmettelyä siitä, miten jaksan aina aloittaa alusta ja etsiä ystäviä, kerta toisensa jälkeen. Tämä kun ei ole valinnaista,  se on olosuhteiden asettama pakko.

Olen ollut todella onnekas, koska olen aina onnistunut löytämään ihania ihmisiä. Pääpainoa en kuitenkaan voi laittaa sanalle aina, koska joskus on mennyt uudessa paikassa pitkäänkin, ennen kuin ystävänhahmoinen sielunkumppani on löytynyt. 

Ystävyyssuhteessa mielestäni on parasta se, että voi antaa toiselle jotain. Auttamisesta ja antamisesta tulee aina hyvä mieli. Lempisanontani ystävyydestä onkin hädässä ystävä tunnetaan. Vaikka tämän usein kuulee negatiivisessa kontekstissa, itse en näe sitä lainkaan negatiivisena. Ehkäpä näenkin sen eri valossa juuri ulkomaan vuosieni takia. Koska minulla ei ole aina ollut perhettä auttamassa, on ollut tilanteita, joissa ystäviä on todellakin arvostettu.

Hankalinta ystävyyssuhteessa on puolestaan sen muutokset: kun yhtäkkiä lähellä asuneesta luottokaverista tuleekin etäkaveri. Muuton kiireiden takia ei ehdi ottaa yhteyttä useampaan viikkoon, vaikka mietiskelty on varmasti puolin ja toisin.

Ei ystävien etsiminen suinkaan helppoa ole ollut. Kerta toisensa jälkeen sitä joutuu patistamaan itsensä liikkeelle ilman välittömiä takeita onnistumisesta.

Useinmiten ulkomaille asetuttuaan aloitetaan kaverinhakukierrokset kollegoista tai maanmiehistä. Jos kollegat ovat kiireisiä ja maanmiesten seura ei kovin houkuttele – juurihan sieltä lähdettiin – menee helposti sormi suuhun. Kadulla kuitenkaan ystäviin harvemmin törmää, joten jotain täytyy tehdä. Paikallinen puoliso auttaa hyvään alkuun, mutta mitä tehdä ilman sellaista?

Helpoimmalla varmasti pääsee, jos onnistuu tapaamaan ihmisiä, joilla on samankaltainen elämäntilanne, samoja kiinnostuksen kohteita tai samankaltaisia harrastuksia. Joku voisi vielä lisätä, että samankaltainen tausta auttaa myös, mutta itse haluan ajatella, että jaksan tutustua sellaisiinkin ihmisiin, jotka tulevat erilaisista asetelmista kuin minä itse. Sanotaanhan että ystävät rikastuttavat elämää.

Jos haluaa takeita onnistumiselle eikä tykkää investoida tyhjään, kannattaa analysoida omaa käyttäytymistään: kuunteleeko mieluummin vai tykkääkö rupatella paljon. Hiljainen pohjoismaalainen ja ujo latino voi olla hyvä pari, mutta joskus puhelias spaniaardi saa ujon skandinaavin löytämään kadoksissa olleen juttelijansa tai sitten kuulijaa kaivannut löytää sen, joka mieluiten kuuntelee. Keskustelubalanssi on kuitenkin hyvä yrittää pitää, jotta tapaamisista jää molemmille jotain käteen. 

Keskusteluissa kannattaa alkuun myös muistaa jutteluaiheiden kulttuurisidonnaisuus. Vaikka luottoystävien kanssa keskustelunaiheet ovat aika samoja joka kulttuurissa, tutustumisvaiheessa tarkkailen ympäristöäni ja pysyttelen valtavirrassa. Jos molemmat ovat ulkomailla, varsinaista sitovaa kulttuuria ei ole ja ystävystyminen on nopeampaa. Itse suitsin ironiaani, kun en ole suomalaisessa seurassa, vaikka tiedän että juuri sen takia meitä herttaisina pidetään. Pieninä annoksina. Liika on liikaa.

Mihin kuuluu katsella? Itse olen tällaisessa tilanteessa aloittanut liudan uusia harrastuksia sekä tavannut ihmisiä, joilla on ollut jonkinlainen intressi kotimaahani. Uudet harrastukset eivät ole olleet kaikkein toimivin kikka, koska se uusi harrastus voi olla uuden ystäväkandidaatin intohimo, siinä missä itselle se osoittautuukin varsin tylsäksi toiminnaksi. Fennofiilitkään eivät aina ole olleet kanssani samalla aaltopituudella, mutta monia mukavia tuttavuuksia ole tehnyt.

Mistä näitä ihmisiä löytyy, jos oma verkosto uudessa maassa on vielä kovin pieni? On olemassa useampikin portaali, joita olen menneinä vuosina käyttänyt. Olen suosinut Internationsia ja Meetupsia. Viimeisin näistä on mielestäni helpompi käyttää, koska sieltä voi heti sisään kirjauduttuaan valita mieleisensä tapaamisen ja lähteä mukaan vaikkapa jo samana iltana, ja mikäli mieleistä tekemistä ei löydy, voi perustaa oman tapaamisen. Nuoremmilla on varmasti nuorekkaampia vinkkejä kuin minulla, mutta nämä ovat olleet aktiivisia omissa kaupungeissani, kun tarvetta on ollut.

Tärkeää on myös tavata paljon ihmisiä, vaikka jotkut tuntuisivat vähän omituisiltakin. Niillä omituisilla kun voi olla tosi mukavia tuttuja, joita ei ikinä tapaisi, ellei viettäisi aikaa niiden ensimmäisten tuttujen kanssa. Lisäksi ne vähän omituiset voi alkaa tuntua mukavemmilta, kun jomman kumman elämään ilmenee jotain mitä sillä toisella on jo – kuten nyt vaikka työ, samanmaalainen kummallinen puoliso tai sitten vaikka napero. 

Miten olen onnistunut pitämään yhteydet kavereihin? Varsin vaihtelevalla menestyksellä eri aikoina. Haluan kuitenkin ajatella, että ystävät säilyvät ystävinä, vaikka elämä ja tilanteet muuttuvat eikä aika riitä aina kaikkeen. Kun sain lapsen, tuntui helpommalta kirjoitella ja jutella niille, joille oli viime vuosina myös syntynyt muksuja, vaikka en halunnut ajatella, että naperottomat jäävät kokonaan ilman huomiotani. Nyt kun tilanne on omassa pääkopassa tasoittunut, yritän pitää enemmän yhteyttä niihin ystäviini, joihin yhteydenpito jäi viimeisten vuosien aikana vähemmälle. Muuttojen myötä huomio on aina alkuun keskittynyt uusiin kuvioihin, mutta jossain vaiheessa sitä sitten riittää taas huomiota niille vanhoillekin ystäville, vaikka pääpaino on hyvä pitää tässä ja nyt.

Vaikka en yksi kesäloma ehtisi tavata jokaista tärkeää ihmistä Suomessa (ja nykyisinhän yritän vältellä kaveriähkyä), seuraavana kesänä voi käydä parempi tuuri tai sitten saan vuoden aikana odotettuja kyläläisiä.

Jos jotain hyvää voi tästä jatkuvasta muuttamisesta kavereiden näkökulmasta nähdä, niin aina on kyläreissulla jokin kiva uusi kaupunki katsastettavana ja riittääpähän ainakin juteltavaa, kun ei olla pitkään aikaan nähty!

Viikonlopun saimme viettää monenlaisessa ystäväseurassa. Yhdet löysimme netistä, toiset olivat opiskelututtuja ja yksiin törmäsimme varsin hassussa paikassa. Mies haki lentokentältä Suomen-vieraita, ja alkoi ajankuluksi jutella viereisen penkin äidin kanssa, jolla oli samanikäinen tyttö. Siitä se sitten alkoi... Mikä on yllättävin tilanne missä sinä olet tulevaan ystävään törmännyt?

Koulutielle

Toisinaan alkaa ahdistaa, kun muistan, että esikoulu alkaa Englannissa aika paljon aikaisemmin kuin Saksassa, saati sitten Suomessa. Koulutielle lähdetään kolme-, nelivuotiaana, kun esikoulu alkaa. Ensimmäinen luokka puolestaan alkaa vuoden esikoulun jälkeen, neli- tai viisivuotiaana.

Napero siis aloittaa esikoulunsa puolentoista vuoden päästä. Tai oikeastaan vuoden ja neljän kuukauden, mutta puolitoista kuulostaa lohdullisemmalta. Siis reilu vuoden päästä olisin pienen esikoululaisen äiti... justhan se vasta syntyi! Muksu olisi siis nippa nappa kolme ja puolivuotias esikoulun alkaessa, mutta tämä ei suinkaan ole suurin ongelmamme.

Suurin ongelmamme on nimittäin se, että emme ole ilmoittaneet lasta vielä yhteenkään brittikouluun. Tai siis yhtään mihinkään kouluun yhtään missään.

Koulut on brittivanhempien päänvaiva numero yksi. Kouluja tarvitsee miettiä jo asuntoa katsellessa, vaikka lapsi olisi vasta suunnitelmissa. Kun lapsi on syntynyt, tulee hänet ilmoittaa kouluun mitä pikimmin – ja tästäkin huolimatta tarjolla voi olla vain paikka peruutuspaikkalistalle. Tämä juna siis taisi jo mennä paljon ennen kuin tiesimme koko muutosta.

Kouluja on kahdenlaisia, yksityisiä ja julkisia. Jos on mielessä jokin tietty yksityiskoulu ja rahaa maksaa yksityiskoulun lukukausimaksut, ei niinkään tarvitse olla varuillaan asuntokauppoja tehdessä. Jos puolestaan haluaa lapsensa julkiseen kouluun, tarvitsee katsella katsoa tarkkaan, mistä osoitteesta mihinkin kouluun pääsee. Asuntoilmoituksissa kerrotaan aina, minkä koulujen piiriin (catching area) osoite kuuluu, ja näitä tiiraillaan tarkkaan. Ensimmäisenä naapuruston lapsiperheiden vanhemmat kyselivätkin, mihin kouluun aiomme naperon ilmoittaa...

Miksi tämä sitten on tärkeää? Brittikoulut eivät ole kovinkaan tasapäistäviä eivätkä tasalaatuisia. Vanhempien tulo- ja koulutustaso ennustavat hyvin lasten tulo- ja koulutustasoa nyt vain jotain mainitakseni, mutta käytännössä koko elämän kulku voidaan ennustaa vanhempien tuloista.

Samankaltaisia ongelmia koulupaikkajahdissa kohtaa ehkäpä nyky-Suomessa pääkaupunkiseudulla, mutta veikkaisin, että ei vielä aivan samassa mittakaavassa. Brittien koulutuspoliittinen historia kun on aika erilainen. Lisäksi opettajat Suomessa ovat maailmanlaajuisissa vertailuissa varsin asiantuntevaa ja itsenäistä porukkaa, ja jopa ongelma-alueiden kouluista voi ponnistaa hyvällä keskiarvolla paremman (tai saman koulun) lukion kautta hyvään jatko-opinahjoon.

Brittivanhemmat ovat siis valmiita kaivamaan kuvettaan hyvän koulutuksen takia. Onhan ennen koulua jo päiväkoti keventänyt tilipussia merkittävästi, joten lukukausimaksut ovat vain jatkoa suolaisille päiväkotimaksuille, mikäli yksityiskouluun päädytään.

Kaikilla ei tietenkään ole varaa koulu- tai päiväkotimaksuihin, ja monet äidit jäävätkin kotiin lasten syntyessä. Olen kuullut erään englantilaisen ystäväni siskon romahtaneen, kun he kuulivat odottavansa kaksosia – töihinpaluu ennen lasten koulun alkua muuttui siitä uutisesta sulaksi mahdottomuudeksi kahden opettajan perheessä. Kolmivuotiaan naperon voi viedä osa-aikaiseen maksuttomaan päivähoitoon pari päivää viikossa, mutta loput pitää maksaa itse, mikäli täyspäiväisiin töihin mielii.

Aloitusiän ja koulun maineen lisäksi minun mietityttää, miten pystyn lasta tukemaan koulussa, jota en itse ole käynyt. Tulenko turhautumaan erilaisista opetussuunnitelmista tai oman sanastoni puutteesta? Tai tuleeko lapsi turhautumaan vanhempiinsa?

Miehen kanssa laskemme leikkiä, että lapsen lähestyessä kouluikää muutamme saksalaisen koulun lähettyville, ja laitamme hänet sinne. Saksalaisen koulun lukukausimaksu kun on paljon paikallisia kouluja matalampi ja asiantuntevaa läksyapua olisi kotona tarjolla. Toisaalta vaarana on joutua keskelle saksalaista kuplaa, enkä minä osaisi edelleenkään auttaa lastani läksyissä enkä oikein ymmärtäisi opetussuunnitelmia.

Toisinaan mietin myös, että mitä väliä? Turskin tänne jäämään tultiin, ehkäpä muutamme takaisin jo muutaman vuoden sisällä. Nämä pari vuotta lapsi voi käydä missä vain koulussa, koska maan vaihtuessa, vaihtuisi koulujärjestelmä, ja luultavasti lapsi aloittaisi koulutaipaleen ekaluokasta, eikä kukaan enää tulisi kysymään minkälaisessa koulussa hän Briteissä kävi. Niinpä niin, mutta silti...

Huisin pitkä liukumäki.
Lasta ja isää ei pelottanut lainkaan, äitiä kyllä.