Kun muutosta on kulunut jo lähes kolme kuukautta, lienee aika tehdä jonkinlainen välitilinpäätös siitä, miten se naperolta sujui. En oikein tiennyt, mitä odottaa, mutta aikaisempien pidempien mummola- ja muiden reissujen perusteella kuvittelin, että lapsi selviää tästäkin muutoksesta sen suuremmitta ongelmitta. Lisäksi sain blogin kautta kannustavia kommentteja ja muiden kokemuksia. Ne auttoivat uskomattoman paljon!
Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.
Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).
Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.
Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.
Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.
Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.
Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.
Ensimmäinen viikko uudessa maassa sujui vanhoja rutiineja noudattaen, koska asustelimme vielä miehen väliaikaisasunnolla Pyhän Paavalin katedraalin nurkilla. Olimmehan olleet asunnolla pari kertaa syksyn ja talven mittaan: asunto ja nurkat olivat tutut, vaikka löysimme paljon uuttakin.
Sitten saapuivat tavaratkin ja siirryimme uuteen osoitteeseen. Lapsi oli kaikesta innoissaan, joten suurempia muutoksia en huomannut. Hän oli omasta huoneestaan jopa niin innoissaan, että ei suostunut enää nukahtamaan iltaisin meidän sänkyymme (josta meillä oli tapana kantaa hänet omaan sänkyynsä).
Parin viikon kuluessa hän aloitti uusiin hoitokuvioihin totuttelun, ja sekin sujui kuin konkarilta, vaikka muutaman viikon päästä alkoikin eroahdistus vaivata. Tätä osasin odottaa, joten yllätys se ei ollut: Saksan hoitotätimme kertoi tästä jo vuosi sitten, että vaikka ensimmäiset hoitoviikot olisivat helppoja, kaikilla lapsilla tulee jonkinasteinen eroahdistus neljän, viiden viikon kuluttua uuden aloittamisesta. Rankkaahan se oli, lähettää huutava lapsi hoitotätinsä ja -kaverinsa kanssa leikkikentälle, mutta tiesin eroahdistuksen kuuluvan kuvioihin, ja itkukin loppui heti kun katosin näkyvistä. Pari kertaa napero alkoi kuulemma lauleskella heti itkukohtauksen jälkeen, joten ei se nyt niin kovin vakavaa voinut olla.
Uuteen kotiin totuttelu ja hoitopäivät siis sujuivat heti alusta asti. Murheenkryyniksi osoittautuivat iltapäivät, jotka vietimme naperon kanssa totuttuun tapaan läheisillä leikkikentillä. Hän ei oikein osannut lähteä leikkimään ilman minua: äiti tarvittiin jatkuvasti vierelle leikkiä avustamaan siinä, missä Saksassa sain keskustella muiden vanhempien kanssa aika rauhassa. Diagnosoin kasvaneen läheisyystarpeen johtuvan vieraasta kielestä, jota muut lapset puhuivat, sekä uusista ympäristöistä, joten aloimme käydä yhdellä ja samalla leikkikentällä.
Kuukauden päivät kului, eikä iltapäiviin tullut helpotusta, joten päätin alkaa etsiä meille suomenkielistä seuraa. Seuranhaku oli onneksi helpompaa kuin olin osannut kuvitellakaan, vaikka emme ehdikään merimieskirkon muskariryhmään. Se kun on työpäivän aikana toisella puolella kaupunkia hankalasti vielä juuri ennen päiväunia. Onneksi lähiseuduillamme asuu muutamiakin taaperoita, joiden kotona puhutaan Suomea, joten jonkinlaisia kohtalontovereita oli helppo löytää.
Tässä välissä napero sai odotetun vieraan vanhoilta kulmilta, ja uskonkin, että rakkaan kaverin näkeminen helpotti kotiutumisprosessia huimasti: kaikki vanha ei siis kadonnutkaan.
Sitten eräs iltapäivä pari kuukautta muuton jälkeen suuntasimme vähän kauemmas kotoa eräälle isolle leikkikentälle, jolla napero käy hoitopäivien aikana: napakymppi. Leikkikenttä oli tuttu, valtavan kokoinen ja lisäksi siellä oli hiekkalaatikko, joita ei paljon Lontoosta löydy mutta joka on lapselle Saksasta tuttu ja rakas leikkipaikka. Niiden parin tunnin aikana, jotka täällä vietimme, ei lapsi juuri minua kaivannut ja kun aloimme tehdä lähtöä kotiin, ei siitä ollut tulla mitään. Tiesin, että hän on kotiutunut uuteen kotiin ja uusiin ympäristöihinsä. Tiesin, ettei enää tarvitse murehtia.
Lähetä kommentti