SOCIAL MEDIA

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Blogimatka Luxemburgiin

Tämä kummallisen kammottava vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapsella eskarikuukausi kotikulmillani Lounais-Suomessa.  Tarkoitus oli myös harjoitella luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa tammikuun paukkupakkasissa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin ihan kivasti meiltä molemmilta, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi ikävä kyllä haaveeksi lumen puutteen takia.


Koska minulla on vuorossa neurologinen harjoittelu ja koska neurologisia osastoja eikä kuntoutuskeskuksia ole Suomessa niin tiuhaan, vietin tammikuun arkiaamut ja -iltapäivät autossa äänikirjoja kuunnellen, lapsi isovanhempiensa kanssa sählyä pelaillen, pannaria syöden sekä tietenkin Pikku kakkosen parissa, win-win-win-tilanne siis puolin ja toisin.  

Lapsen mielestä eskaripäivät olivat rankkoja, vaikka päättyivät jo puolilta päivin. Koulupäivien päälle hän veti poikkeuksetta reilut päikkärit, vaikka muuten on ei ole nukkunut päiväunia enää vuosiin. Iltapäiväväsymyksestä huolimatta, hän lähti kuitenkin aamuisin mielellään kouluun. 

Isälleen hän kommentoi eskarin kielikylpyä: ” es hört sich so bisschen bekannt”, vaikka kaikkea ei ymmärtänyt, kuulostivat sanat jotenkin tutulta. Olen itsekin mennyt milloin mihinkin vajavaisin kielitaidoin varusteltuna, joten jouduin päivittäin miettimään koko homman mielekkyyttä. 

Mutta sitten aivan yllättäen viikko tämän rankan kielikylvyn aloituksesta alkoi kieleen putkahdella ennenkuulumattomia lausahduksia, kuten ”tota, tota” ja ”mitäs meillä tänään olikaan”. Rankkuudesta huolimatta tai ehkäpä juuri siitä johtuen, oli jotain otettu koulusta mukaankin.

Tällaisten täytelauseiden lisäksi lapsi oppi nopeasti pelaamaan jalkapalloa suomeksi, kirjoittamaan nimensä pikkuaakkosilla, juomaan ruuan kanssa maitoa, puheen painotus muuttui kotimurteiseksi sekä paljon, paljon kaikkea muuta tykkäämään kouluruuasta. 

Mikä sitten oli eskarissa parasta? Välitunnit tietysti, hyvänä kakkosena tuli perjantain liikuntatunnit ja kolmossijalle pääsi ruokatunti, koska ruoka oli kuulemma paljon parempaa kuin Saksan päiväkodissa. Voitte unohtaa keskuskeittiöt ja kumiperunat. Tässä kyläkoulussa on oma keittäjä ja ilmeisestikin hyvä ruoka, vaikka sitä itse en päässytkään testaamaan.




Monen mielessä varmasti pyörii kysymys, miten tämä ylipäätään oli mahdollista? En itsekään oikein uskonut, että kaikki järjestyisi niin helposti.  Vaikka olen kuullut muutamilta toisen polven ulkosuomalaisilta, että he lapsuudessaan lähtivät kuka minkin ikäisenä vähäksi ajaksi Suomeen kouluun, en uskonut kaiken järjestyvän niin vaivatta kuin se lopulta kävi. Saksan byrokratian tuntien tiesin kyllä, että helpointa on varmasti hoitaa tällaiset vaihdot ennen oppivelvollisuuden alkua.

Hain itselleni tammikuuksi harjoittelupaikkaa Suomesta, helmikuuksi Saksasta. Lapselle pyysin pienestä kyläkoulusta mummolan lähellä "vaihto-oppilaspaikkaa" tammikuun ekoiksi viikoiksi, ehkä vähän pidemmäksikin ajaksi suoraan luokan opettajalta.  Opettajan myöntävä vastaus tuli nopeasti, hän piti ideastani ja oli valmis kysymään kunnasta lupaa sen toteuttamiselle. Minun piti vain saada harjoittelupaikat aikoineen järjestymään. Loppujen lopuksi kaikki järjestyi hyvin, vaikka aikaa harjoittelupaikkojen haku ja ajankohtien sopiminen vei lähes koko syksyn. 

Tämä taisikin sitten olla viimeinen irtiotto ennen ensisyksyn koulupakkoa, kun napero viimein aloittaa täällä Saksassa koulun. Siis omasta mielestään viimeinkin, koska ystävät Englannissa käyvät koulua jo kolmatta vuotta.

Helmikuun alussa lensimme takaisin Saksaan. Panikoin paluulentoa jonkin verran koronaviruksen takia. Vähän tiesin silloin vielä. Helmikuun olin harjoittelussa saksalaisessa sairaalassa, maaliskuussa onneksi jo takaisin koulussa. Harjoittelussa tutustuin aivohalvaus- ja tehohoitoyksikön logopedien työhön, joka maaliskuussa oli varmasti aika lailla erilaista kuin vielä helmikuussa.




Lähetä kommentti