Tämä kammottavan kummallinen vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapselle olin järjestänyt samaksi ajaksi eskarikuukauden kotikulmillani Lounais-Suomessa.
Saksassa ei tavallisissa tarhoissa esikouluja ole, vaikka silloin tällöin "eskarilaiset" tekevätkin heille suunniteltuja tehtäviä tai vierailuja poliisiasemalle, kirjastoon tai teatteriin. Eskariluokkia löytyy joidenkin koulujen yhteydestä isommista kaupungeista. Käsittääkseni niihin ei kuulu aina iltapäiväkerhoa, joten työssä käyville vanhemmille eivät ne taida olla kovinkaan realistinen vaihtoehto.
Meille tämä taisikin sitten olla viimeinen pidempi irtiotto ennen ensisyksynä alkavaa saksalaista oppivelvollisuutta, joka on suoraan suomennettuna koulupakko. Kesän taittuessa syksyksi napero viimein aloittaa koulun. Siis omasta mielestään viimeinkin, koska ystävät Englannissa käyvät koulua jo kolmatta vuotta, Suomen kaverit ovat eskarissa viime kesästä lähtien. Viime vuoden loppu meillä kyseltiinkin kuumeisesti, milloin sinne eskariin oikein pääsee.
Tarkoitus oli myös päästä Suomessa harjoitelemaan luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi kyllä haaveeksi, koska lunta rannikolle taisi tulla vasta huhtikuussa. Olin jotenkin pitänyt itsestään selvänä, että tammikuussa on lunta, mutta eipä sitä juuri näkynyt muutamaa poikkeusaamua lukuunottamatta.
Koska minulla on vuorossa neurologinen harjoittelu ja koska neurologisia osastoja eikä kuntoutuskeskuksia ole Suomessa niin tiuhaan, vietin tammikuun arkiaamut ja -iltapäivät autossa äänikirjoja kuunnellen. Lapsi puolestaan hengaili isovanhempiensa kanssa sählyä pelaillen, pannaria syöden sekä tietenkin Pikku kakkosta katsellen. Kaikki olivat tyytyväisiä tähän irtiottoon perusarjesta, win-win, win.
Lapsen kommentit eskaripäivistään oli ”rankkaa”, joten olen jouduin päivittäin miettimään koko homman mielekkyyttä. Iltaväsymyksestä huolimatta, hän lähti kuitenkin aamuisin mielellään eskariin. Se tuntui olevan hänelle kunniatehtävä. Isälleen hän kommentoi eskarin kielikylpyä: ” es hört sich so bisschen bekannt”, eli vaikka kaikkea ei ymmärtänyt, kuulostivat sanat jotenkin tutulta.
Mutta sitten, viikko tämän rankan kielikylvyn aloituksesta alkoi kieleen putkahtaa ennenkuulumattomia lausahduksia, kuten ”tota, tota” ja ”mitäs meillä tänään olikaan” ja kysymykset lyhentyivät, onkosta tuli onks. Rankkuudesta huolimatta tai ehkäpä juuri siitä johtuen, oli jotain otettu koulusta mukaankin.
Kielinippeleiden lisäksi lapsi oppi nopeasti pelaamaan jalkapalloa suomeksi, kirjoittamaan nimensä pikkuaakkosilla, juomaan ruuan kanssa maitoa, puheen painotus muuttui kotimurteiseksi sekä paljon, paljon kaikkea muuta, kuten tykkäämään kouluruuasta. Eskarin ruoka oli kuulemma parempaa kuin tarhapöperöt Saksassa.
Mikä sitten oli eskarissa parasta? Lapsen mielestä tietysti välitunnit, hyvänä kakkosena tuli perjantain liikuntatunnit ja kolmossijalle pääsi ruokatunti. Minun mielestä eskarissa oli parasta omien Suomen kavereiden hankkiminen sekä itsetunnon kehitys. Täytyy toivoa, että yhteys kavereihin saadaan säilymään.
Monen mielessä varmasti pyörii kysymys, miten tämä ylipäätään oli mahdollista? En itsekään oikein uskonut, että kaikki järjestyisi niin helposti. Hain itselleni tammikuuksi harjoittelupaikkaa Suomesta, helmikuuksi Saksasta. Lapselle pyysin jo viime kesänä pienestä kyläkoulusta kesämökin ja mummolan lähellä "vaihtooppilaspaikkaa" suoraan luokan opettajalta. Opettajan myöntävä vastaus tuli nopeasti, minun piti vain saada harjoittelupaikat ja loppujen lopuksi kaikki järjestyi hyvin, vaikka aikaa se vei. Kuten aina, Suomessa homma hoitui nopeasti, Saksassa kangerteli.
Helmikuun alussa lensimme takaisin Saksaan. Panikoin paluulentoa jonkin verran koronaviruksen takia. Vähän tiesin silloin vielä. Helmikuun olin harjoittelussa saksalaisessa sairaalassa, maaliskuussa onneksi jo takaisin koulussa. Harjoittelussa tutustuin aivohalvaus- ja tehohoitoyksikön logopedien työhön, joka maaliskuussa oli varmasti aika erilaista kuin vielä helmikuussa. Maaliskuun kertaustunnit kuitenkin loppuivat lyhyeen ja loppukokeisiin valmistautuminen siirtyi parin viikon jälkeen kotitoimistolle.
Lähetä kommentti