Juniori on päässyt kielen ytimeen kiinni – tai siis lauseen ytimeen: verbit ovat ilmestyneet puheeseen. Kielioppi-ihmiset ovat sitä mieltä, että verbi on lauseen ydin ja että lauseessa tulee olla verbi. Lause ei ole lause ilman verbiä, koska ilman verbiä ei mitään tapahdu – ja miksi siis kuvailla jotain mitä ei tapahdukaan.
Verbit alkavat kuulua lauseessa jos toisessakin. Ikkä tule. Mama sitz. Mennän. Mama baden. Toki valtaosa kommenteista ei sisällä verbiä.
Pari päivää sitten oltiin taas hepan selässä: heppa kopotikopoti. Voisikohan kopotikopotin käsittää verbiksi? Mielelläni käsittäisin sen onomatopoeettiseksi verbiksi. Siis sellaiseksi jonka äännerakenne kuvailee verbin kuvailemaa ääntä tai liikettä. Tällaiset (onomatopoeettiset) sanat ovat käsittääkseni yleisimpiä pikku lasten suusta kuultuna. miau ja hau-hauhan ovat monien ensimmäisiä sanoja. Tiedän ettei kovin moni kadunkulkija näitä sanoiksi lukisi, mutta veikkaisin että lähes kaikki kielitieteilijät.
Onomatopoeettiset sanat saavat siis muotonsa äänestä. Eläinten äänet (haukunta, määintä) ja muutkin äänet (pulina, kohina) vaihtelevat jonkin verran eri kielissä ja siksi ne on aika vaikea oppia vierailla kielillä, vaikka voivatkin loppujen lopuksi olla helppoja ymmärtää.
Eläinten äänet ovat ehkä jonkin verran globaalistumassa, koska piirretyissä, sarjakuvissa ja lastenkirjoissa niitä näkee silloin tällöin kääntämättöminä tai puoliksi käännettyinä: woof woof tai vuf-vuf - nyt esimerkiksi. Vaikka on aika sama sanooko lehmä ammuu vai muh, mietin ärsyyntyneenä miksi ne jätetään kääntämättä. Tuskin on kyse vieraannuttamisesta (käännöstieteellinen termi, joka tarkoittaa sitä, että lähtökieltä ja -kulttuuria halutaan säilyttää) vaan käännöksen hankalasta toteutuksesta: kuvaa tarvitsee muuttaa. Eihän se nyt niin hankalaa voi olla. Siis palkata graafikko.
Verbit alkavat kuulua lauseessa jos toisessakin. Ikkä tule. Mama sitz. Mennän. Mama baden. Toki valtaosa kommenteista ei sisällä verbiä.
Pari päivää sitten oltiin taas hepan selässä: heppa kopotikopoti. Voisikohan kopotikopotin käsittää verbiksi? Mielelläni käsittäisin sen onomatopoeettiseksi verbiksi. Siis sellaiseksi jonka äännerakenne kuvailee verbin kuvailemaa ääntä tai liikettä. Tällaiset (onomatopoeettiset) sanat ovat käsittääkseni yleisimpiä pikku lasten suusta kuultuna. miau ja hau-hauhan ovat monien ensimmäisiä sanoja. Tiedän ettei kovin moni kadunkulkija näitä sanoiksi lukisi, mutta veikkaisin että lähes kaikki kielitieteilijät.
Onomatopoeettiset sanat saavat siis muotonsa äänestä. Eläinten äänet (haukunta, määintä) ja muutkin äänet (pulina, kohina) vaihtelevat jonkin verran eri kielissä ja siksi ne on aika vaikea oppia vierailla kielillä, vaikka voivatkin loppujen lopuksi olla helppoja ymmärtää.
Eläinten äänet ovat ehkä jonkin verran globaalistumassa, koska piirretyissä, sarjakuvissa ja lastenkirjoissa niitä näkee silloin tällöin kääntämättöminä tai puoliksi käännettyinä: woof woof tai vuf-vuf - nyt esimerkiksi. Vaikka on aika sama sanooko lehmä ammuu vai muh, mietin ärsyyntyneenä miksi ne jätetään kääntämättä. Tuskin on kyse vieraannuttamisesta (käännöstieteellinen termi, joka tarkoittaa sitä, että lähtökieltä ja -kulttuuria halutaan säilyttää) vaan käännöksen hankalasta toteutuksesta: kuvaa tarvitsee muuttaa. Eihän se nyt niin hankalaa voi olla. Siis palkata graafikko.
Juniorin sanomiset ovat päässeet seuraavalle tasolle: kaksi sanaa ei enää ilmaise staattisia olemisia ja omistamisia vaan liikettä tai ainakin tekemistä. Voisi myös sanoa, että lausekkeista on siirrytty lauseisiin tai nominilausekkeista verbilausekkeisiin. Meno on siis varsin hurjaa. Ainakin lingvistien mielestä.
 |
| Tälläkin pääsee lujaa liikkeelle. Nelipyöräsellä siis. |
Lähetä kommentti