Ekoista sanoista uudissanoihin

Viime postauksessa jo ihmettelin juniorin muuttuvia sanoja. Muutos on mielestäni yksi kielen ihananimmista ominaisuuksista, koska kieli muuttuu koko ajan ja muutoksen suuntaa on vaikea ennustaa. Lapsenkielessä muutos on kuitenkin aivan erilainen ilmiö, koska siihen liittyy kiinteästi havainnoinnin ja kommunikoinnin kehittyminen.

Vauvavaiheen jokelluksen toistuvat tavut eivät vielä suoranaisesti viittaa asioihin, esineisiin tai ihmisiin eikä ei edellytä vastavuoroisuutta. Jokellus ei siis ole kommunikaatiota. Kaikki vauvat jokeltelevat, myös kuurot; ensin ääneen sitten käsillään. Pikku hiljaa nämä jokelluksessa käytetyt konsonantti-vokaalitavut, tai kädenliikkeet, alkavat palvella uutta tarkoitusta; viitata asioihin ja niillä aletaan siis viestiä. Nämä ensi sanat ovat vielä varsin kaukana tavoitteenmukaisesta ääntämystä, ja useimmat niistä käyvät läpi monta kehitysvaihetta, ennen kuin lapsen suusta tulee normeja vastaava versio.

Kesällä hiekkakakkujen sarjatuotannon kestosuosikki oli kokkolili. Niitä oli hauska sekä tehdä että tuhota. Kovin pitkään ei varmasti tarvitse miettiä, ennen kuin keksii, mikä eläin on kyseessä, vaikka ei yleisönä olisi ollutkaan. Nyttemmin lokolili loikoilee erään kirjan sivulla, jota usein luemme. Toinen paljon muuttunut sana on banaani. Kun kesällä puhuttiin naanista (banaani), syksymmällä naanesta (banane) tai banaanista ja nyt käytössä on vain ja ainoastaan manami.

Ensimmäinen saksankielinen sana puolestaan oli fos. Poika halusi kertoa minulle huomanneensa palapelin nurkassa pienen sammakon (saks. frosch). Ymmärsin hyvin, koska olin tilannetta paikan päällä seuraamassa ja osasin iloita juhlakkaasta hetkestä. Palapeli oli uusi, ja etsiskelimme sieltä eri hahmoja jo useampaa päivää syömisen lomassa. Mikäli en olisi ollut vieressä istumassa, olisin tuskin ymmärtänyt sanan tarkoitusta ja näin missannut ensimmäisen isänkielisen sanan. Käytin ymmärtämiseen aika paljon kontekstuaalista tietoa, siis sitä mitä ympäristössä näin. Moni muu olisi tätä ilmausta tuskin vielä sanaksi laskenut. Nyttemmin hän osaa jo sanoa sammakon komealla saksalaisella kurkkuärrällä, joka sanan ensitavuun kuuluu, sekä sananloppuisella suhinaässällä: rosch. Sana tuskin jäisi ymmärtämättä moneltakaan saksaa taitavalta, edes ilman kontekstuaalista tietoa.

Syyllinen ensimmäiseen saksankieliseen sanaan.
Tai muusa. Miten sen nyt ottaa.

Ymmärrän hyvin, miksi lapsen sanat eivät noudata kielen normeja heti alusta asti. Kuten aikaisemminkin olen jo kirjoitellut muun muassa ääntämismotoriikka laittaa puhumiselle selvät rajat. Vauvan puhetta dominoivat helpot äänteet, ja ne myös korvaavat vaikeita äänteitä puheessa. Mutta mistä johtuvat manamin-tyyliset normista uudelleen poikkeamiset? Siis kun on jo oltu hyvin lähellä oikeaa, mutta sitten lähdetään vielä käyttämään muita muotoja. Mitä ihmettä näille sanoille tapahtuu?

Kyse on konsonanttiharmoniasta. Se on lapsenkielen ilmiö, jonka mukaan lapsen sanojen konsonantit mukautuvat samankaltaisemmiksi. (Vokaaliharmonia on puolestaan aikuisten kielen ilmiö, jossa taivutuspäätteisiin valitaan samankaltaisia vokaaleja.) Ilmiö on varsin monipolvinen ja vaihtelee eri kielissä jonkin verran. Miten se toimii ja mistä sen voi tunnistaa? Äänteiden samankaltaisuus ei välttämättä ole heti läpinäkyvää, vaan perustuu äänteiden piirteisiin, siis esimerkiksi ääntöpaikkaan ja -tapaan. Otetaan esimerkiksi m, joka on huulten välissä äännettävä nasaali. Sen kanssa samankaltaisia ovat b ja p, jotka myös äännetään huulten välissä, ei kuitenkaan nasaalina osittain nenän kautta, vaan sulkemalla koko suu ja avaamalla tämä sulkeuma.

Joko keksit mitä banaanin b:lle tapahtui? Se nasalistui sanan muiden konsonanttien kaltaiseksi. Entä kokolilin k:lle? Sekin harmonisoitui sananloppuisten l:ien kanssa (lateralisoitui). Sammakossa puolestaan vuorottelee alkukonsonantti: ensin r oli liian vaikea ääntää, sen ilmestyttyä puheeseen f jäi pois, koska sananalkuiset konsonanttiklusterit on lapselle liian hankalia ääntää.