Kaksikielisen sanaston kehityksestä ja treenauksesta

Seuraavaksi olisi tarkoitus vähän hahmotella lapsen sanaston kehitystä ja tarjota vinkkejä kotikutoiisiin sanastoharjoituksiin leikki-ikäisille ja vähän vanhemmillekin, joilla sanat pakkaavat unohtumaan tai on vaikea painaa mieleen. Tekstin lopussa kuvailemiani harjoituksia voi tehdä sekä yksi että kaksikielisen lapsen kanssa, mutta olen kirjoittanut tämän tekstin kaksikielisen lapsen kielen kehityksen näkökulmasta. Useinhan jompikumpi tai joku kielistä on silloin tällöin vähän toista heikompi. Silloin voi auttaa lasta auttamaan heikompaa kieltä.

Kun taapero alkaa käyttää omaksumiaan sanoja, ne on tallennettu mielen perukoihin horisontaalisesti. Lapsi on siis liittänyt usein sanoja, jotka hän usein kuulee yhdessä, kuten vaikkapa nopea auto tai juoda maitoa. Tässä sanaston kehityksen vaiheessa tiedot ja taidot ovat vielä täysin yksilön kokemuspohjalla, eli jos vaikkapa lapsella on punainen nalle tai pupu, on väri punainen liitetty nalleen tai pupuun eikä sydämeen, kuten meidän aikuisten sanastossa luultavasti on. Auto ja potkuauto voivat yhtä hyvin olla lapsen sanastossa nopeita, vaikka aikuisen mielestä potkuauto on luultavasti aika hidas.

Eskarikuukausi Suomessa

Tämä kammottavan kummallinen vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapselle olin järjestänyt samaksi ajaksi eskarikuukauden kotikulmillani Lounais-Suomessa. 

Saksassa ei tavallisissa tarhoissa esikouluja ole, vaikka silloin tällöin "eskarilaiset" tekevätkin heille suunniteltuja tehtäviä tai vierailuja poliisiasemalle, kirjastoon tai teatteriin. Eskariluokkia löytyy joidenkin koulujen yhteydestä isommista kaupungeista. Käsittääkseni niihin ei kuulu aina iltapäiväkerhoa, joten työssä käyville vanhemmille eivät ne taida olla kovinkaan realistinen vaihtoehto.

Blogimatka Luxemburgiin

Tämä kummallisen kammottava vuosi alkoi meillä jo varsin jännissä merkeissä. Minulla oli vuorossa viimeinen opintoihin kuuluva harjoittelu ja lapsella eskarikuukausi kotikulmillani Lounais-Suomessa.  Tarkoitus oli myös harjoitella luistelua, hiihtämistä sekä peuhailla lumessa tammikuun paukkupakkasissa. Tekojäälle pääsimme ja luistelu alkoi sujuakin ihan kivasti meiltä molemmilta, mutta kaikki muu talvipuuhailu jäi ikävä kyllä haaveeksi lumen puutteen takia.

Kotiutumisen erävoitto

Maanantai oli varsin jännittävä päivä. Napero oli kutsuttu ensimmäistä kertaa kyläilemään ihan ilman meitä. Mukaan olisi toki saanut mennä, jos olisimme niin halunneet. Päiväkotikaverin äiti lupasi lisäksi noukkia molemmat kotimatkalla mukaansa, joten meitä ei tarvittu edes kyydittäjiksi. Kotiinhakuaika jätettiin auki, mutta oletin, että kyläluudan saa hakea takaisin viiden ja kuuden välillä.

Mitä meille kuuluu?

Koska kulunut vuosi on ollut aika haipakkaa, ei ole ollut paljon aikaa kirjoitella tänne blogiinkaan. Tässä siis kevään kuulumiset pikapyrähdyksenä!

Alkuvuonna oli koulussa vähemmän opetusta, enemmän käytännön harjoittelua. Arjessa tämä tarkoitti vähemmän istuskelua tunneilla, enemmän istuskelua koneen ääressä terapiasuunnitelmia hioen. Oli muuten aikaavievää hommaa, koska en ole aikaisemmin niin pitkiä sepustuksia saksaksi kirjoitellut, vaan saksankieliset naputteluni ovat olleet noin tekstiviestin mittaisia.

Takaisin koulunpenkille

Viime kesänä pyöri päässäni monia kysymyksiä. Olin jännän äärellä: Mihin kaikkeen tarvii varautua, jos alkaa opiskella uudessa maassa? Mitä kaikkea joutuu opettelemaan uudestaan, kun koulun penkkiä on viimeksi kulutellut lähes vuosikymmen sitten? Sain kaikkien yllätykseksi koulupaikan ja piti miettiä, onko järkeä hankkia uusi pätevyys ja pystyykö vanhakin vielä oppimaan uuden ammatin. Totta kai oppiminen aina kannattaa, erityisesti aikuisella iällä!

Lastenvahdin oharit ja Rollareiden keikka

Muutama viikko sitten koitti päivä, jota mies oli koko alkusyksyn odottanut: Rolling Stones saapui kotikulmille. Pitäähän näitä rokkilegendoja päästä katsomaan, vielä kun jaksavat kierrellä. Mistä sitä tietää, ehkäpä tämä kiertue on tosiaankin sitten se viimeinen. 

Toipilas ja Jokeri pokeri poks

Viikonloppuna oli pakko todeta, että syksyn eka räkätauti veti pidemmän korren siitä huolimatta, että ollaan miehen kanssa syöty viime viikot kilpaa sinkkitabletteja. Tänään jäin pikku toipilaan kanssa kotiin, vaikka olisi tuon ehkä jo tarhaankin voinut viedä. Tarhan säännöissä nimittäin mainitaan vain ja ainoastaan kuume hoitopäivän esteenä. Mielestäni ilman kuumettakin voi olla varsin kipeä, joten jäimme kotiin askartelemaan ja katsomaan Pikku kakkosta. 

Mies puolestaan suuntasi aamulla lentokentälle ja palaa työmatkaltaan vasta torstai-iltana, joten toiveissa on päästä jatkamaan arkea jo huomenna, että vältymme mökkihöperyydeltä. 

Friikkutyöt pystyy tekemään sairastuvalta käsin, opinnot hankalammin. Kun sain kuulla koulupaikastani sovimme miehen kanssa, että pyritään mahdollisuuksien mukaan jakamaan naperon toipumispäivät useamman tahon kesken. Käytännön kokemusta ei vielä ole siitä, miten helppo miehen on töihin ilmottaa jäävänsä päiväksi tai aamupäiväksi sairaan lapsen kanssa kotiin. Varovainen veikkaukseni onkin, että ei kovinkaan helppo ehkäpä lähes mahdoton.

Vähemmän valittuja paloja poliitikkojen suista

Kun olin lukenut muutaman kärkevän reaktion Antti Rinteen perhepoliittiseen kannanottoon piti oikein tarkistaa, että mitä hän oikein olikaan kirjoittanut – ja sitten muistelin kuulleeni jotain vastaavaa muutama vuosi sitten Unkarissa. 

Piti vähän kaivella, mutta löytyihän se. Unkarin kristillisdemokraattien (tai mikä nyt sitten  onkaan,  Fidesz) kansanedustajan Istvan Vargan puheenvuoro muutaman vuoden takaa, kun Unkarin parlamentissa keskusteltiin ja äänestettiin perheväkivallan rangaistusten kiristämisestä. (Pieni varoituksen sana, seuraava kommentti voi aiheuttaa fyysistä ja psyykkistä pahoinvointia tasa-arvoajatteluun tottuneille.) 

Perheetön varaslähtö arkeen

Viime aikoina on tullut mietittyä paljon tasa-arvoista vanhemmutta. Otin varaslähdön arkeen ja lensin takaisin Saksaan viikkoa ennen muuta perhettä, joka jäi lomailemaan mökille.

Me ei olla viime vuosina oltu kovin onnekkaita lomien ajoituksessa eikä olla aina pystytty viettämään kaikkia lomia kokonaisuudessaan yhdessä. Viime kesänä saatiin tyytyä pitkään viikonloppuun ja tämäkin kesäloma piti suunnitella viime metreillä uusiksi, koska sain opiskelupaikan, ja kesälomani siirtyi viikkoa aikaisemmaksi mutta mies ei enää pystynyt siirtämään omaansa. Reilu viikko lomailtiin yhdessä, viikon vietimme kumpainenkin lapsen kanssa mökillä ilman toista vanhempaa.

Tämän kesälomasäädön ehdoton voittaja on napero, joka pääsi Suomen kesämökille niin pitkäksi aikaa, että häneltä pääsi melkein unohtumaan, missä koti on. Siltä se ainakin erään puhelinkeskustelun jälkeen tuntui. Että saa nähdä, miten hyvin muksu sopeutuu takaisin saksalaiseen arkeensa.

- Äiti, missä olet?
- Kotona.
- Niin minäkin!
- Siis mökillä?
- Ei, kun kotona.

10 + 1 kysymystä ulkosuomalaisille -blogihaaste

Haaste tuli jo useamman viikkoa sitten Pala suklaata -blogin Liisalta, kiitos tunnustuksesta! Nyt viimeinkin sain postauksen kuvineen hiottua valmiiksi, joten avot! 

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi? 

Pidän Saksassa siitä, että kaikki ei ole keskittynyt yhden kaupungin ympärille. Tämä tarkoittaa sitä, että minkään suurkaupungin asunto- tai työmarkkinat eivät ole ylikuumentuneet tai kovin kankeat ja kulttuuripuolellakin rientoa riittää pitkin maata. Suurkaupunkejakin on siellä täällä ja suuria pikkukaupunkeja sitäkin enemmän, ja jos maalla mielii asua, suurempi kaupunki löytyy mitä todennäiköisimmin aika läheltä.

2. Entä ikävintä? 

Ikävintä on liikenneruuhkat ja erityisesti loma-ajat, erityisesti nyt kun niitä täytyy meidänkin perheessä alkaa noudattaa. Juhlapyhien aikaan liikkumisiin menee tuhottomasti aikaa ja rahaa, ja silloin kannattaa suosia julkisia liikennevälineitä, jos ruuhkassa istuskelu pännii.

Työasiaa – eli miten löytää uralle uusi suunta ulkomailla

Sitten seuraa työasiaa. Monet bloggarit ovat kirjoittaneet, keskustelleet ja jakaneet omia kokemuksiaan muuttuneesta työelämästatuksesta perheen muuttaessa ulkomaille, eli käytännössä siitä, miten työura vaihtuu jonkinmoiseksi puolipäivätyöksi tai harrastukseksi, josta saa rahaa. Tässä linkit Helenan, Leenamarin  ja Jonnan teksteihin asian tiimoilta. Kun ulkomaille muutetaan toisen työn perässä, siirtyy arjen pyörittäminen ainakin ensi alkuun kokonaan mukana muuttavan puolison harteille. Hommia kotonakin riittää, varsinkin jos perheessa on lapsia – sehän on selvää – mutta kuten Jonnakin kirjoittaa, jossain vaiheessa kannattaa etsiä tekemistä.

Itse olen ammatiltani opettaja, vaikka koulussa en ole päivääkään palkkatöitä tehnyt. Työelämä alkoi ja jatkui korkeakouluissa lapsen syntymään asti. Päivätyön ohella olen opettanut Suomi-koulussa mutta myös yksityistunteja, siis sparrannut ihmisiä kielikokeisiin ja tosielämän tilanteisiin. Lapsen jälkeen tutuiksi ovat tulleet after school clubit, kansalaisopisto ja toisinaan olen antanut  myös yksityistunteja. 

Uuteen maahan kotiutumisesta

Kotiutuminen Saksaan on sujunut hyvin. Uudesta ympäristöstä huolimatta systeemi on sen verran tuttu eikä muuttelukaan ole vierasta meille, että välillä on olo ollut kuin pendolinon kyydissä. Muuton myötä usein tapahtuvaa perusasioiden äärelle palaamista ei tällä kertaa juurikaan ole ollut. Jopa Rewe-onlinella oli vanha ostoslistamme tallella. Ei tarvinnut kuin muutama tuote vaihtaa.

Muuttolaatikoita ei ole pyörinyt nurkissa enää kuukausiin, saksa alkaa taas sujua – tosin ammattilaisen avuin – ja ystäviä on löytynyt kaikille perheenjäsenille, kun niitä on ensin etsimällä etsitty. Alkushokin tämän muuton jälkeen aiheutti kadonnut saksa, kun huomasin, että jo vajaa vuosi Briteissä on verottanut kielitaitoani huomattavasti.

Miten palautua muutosta? Ulkomaille kotiutuminen vaatii työtä. Tässä pari vinkkiä alkuhankaluuksiin.

Mitä jään Lontoosta ikävöimään?

Vajaan vuoden asustelu Lontoossa jätti meihin jälkensä, vaikka ollaankin koluttu jo monia Euroopan kulmia – tai ehkä juuri siksi. Ulkomaankomennus ja uusi asuinmaa antavat paljon enemmän, kun on  matkassa avoimin mielin. Vaikka elimme omassa ulkomaalaiskuplassamme, joka Lontoossa on vähän liiankin helppoa, joitain perusenglantilaisia ja joitain Lontoolle ominaisia juttuja jää silti ikävä. 

Ystävälliset englantilaiset naapurit 

Olivat todella ystävällisiä – ainakin suomalaisen mielestä. Täällä Saksassa jään rikkominen vaatii vähän enemmän panostusta kuin Briteissä, mutta kun se on rikottu, voi välit olla mutkattomammat kuin brittinaapurien kanssa. Toki osa brittien kohteliaisuudesta menee kulttuurin piikkiin, mutta sitä minä en mamuna oikein oppinut lukemaan, joten kohteliaita yhtä kaikki. Toki oli niitäkin, jotka onnistuneesti katsoivat aina muualle, mitä täällä taas ei saa tehdä, vaan kotitalon kulmilla on turvallisempaa tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. 

Sunnuntaiaukiolot Englannissa

Se ettei tarvi hoitaa kaikkia asioitaan lauantaina ennen neljää, vaan että on sunnuntainakin aikaa, helpottaa työssäkäyvän elämää aika lailla.  Erityisesti on jo ikävä sunnuntaipartureita.

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa – osa 2

Parin viikon takainen järkytys päiväkodissa istuskelusta on jo vähän lientynyt. Arki rullaa, vaikka vähän erilaista onkin. Kolmannella totutteluviikolla olen tehnyt aamupäivän töitä päiväkodissa naperon syödessä aamiaista ja ulkoillessa muiden kanssa. Puoliltapäivin suuntaamme kotiin, ja iltapäivän työskentelen kotoa käsin naperon nukkuessa päiväuniaan.

Viime perjantaina sain päiväkodissa ylennyksen parvelle. Maanantaina tiesin ottaa mukaan läppärin, jonka saa mobiilinettiin kännykän omalla yhteyspisteellä. Parvelle tarjoillaan kahviakin, mutta muut eväät täytyy tuoda itse. Ihan mukiinmenevä etätoimisto siis. Jos ja kun napero väsyy ennen sovittua kotiinlähtöaikaa, on minut helppo noutaa yläkerrasta.

Frohes neues Jahr! Saksassa juhlistetaan alkanutta vuotta berliininmunkein.

Tehokasta? Kyllä. Uuvuttavaa? Sitäkin. Nyt kirjoitan siis itsestäni. Parannusta on kuitenkin luvassa, koska loppuviikosta sain jo istua aamupäivän kotona ja ensi viikolla naperon hoitopäivän mittaa käsittääkseni viimeinkin varovaisesti pidentää. Pehmeä lasku on varmasti ollut pienelle hyväksi, mutta olen myös alkanut mietiskellä lasten, aikuisten ja päivähoidon maksajan oikeuksia ja niiden totetutumista.

Laadukasta varhaiskasvatusta mutta kenelle?

Mediassa näkee kirjoituksia siitä, että laadukas varhaiskasvatus takaa kaikille lapsille tasavertaisen startin elämään ja että siksi se pitäisi käsittää lapsen oikeutena. Vaikka olen itsekin pitänyt sitä juurinkin lasten oikeutena, konkretisoitui tämä ajatus minulle kuitenkin vasta täällä. Lastenhoitajien kun tarvitsee huolehtia kaikkien ryhmäläisten laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, läheisyyden- ja kaikenlaisista tarpeista – ei vain sen juuri aloittaneen, joka mahdolliseseti potee koti-ikävää. Kun yksi saa erityishuomiota, on se muilta pois. Tästä syystä esimerkiksi erityislapset vievät kahden lapsen paikan. Lisäksi päiväkoti on alusta alkaen kivempi paikka, kun sinne ei liity minkäänlaista ahdistusta (jonka senkin kyllä lapsi varmasti unohtaa ajan mittaan), vaan sen saa aloittaa rauhassa omilla ehdoillaan.

Vaikka päivähoito osaltaan myös mahdollistaa vanhempien työssäkäynnin ja näin osallistumisen yhteiskunnan toimintaan, useinmiten olen kuulevinani Suomenkin mediassa päivähoidosta ja varhaiskasvatuksesta kirjoitetun lapsen oikeutena, ei vanhemman (käydä töissä ja toteuttaa työidentiteettiään tai -kutsumustaan) tai yhteiskunnan (joka saa vanhemmat tekemään töitä ja makselemaan veroja). Kumpi painaa vaakakupissa enemmän, lapsen kehitys vai vanhemman työt?

Kysymys pitäisi varmasti esittää laskun maksajalle – maksetaanko (osan tai koko) päivähoitolasku siksi, että vanhemmat pääsevät töihinsä vai siksi että kaikki lapset saisivat tasavertaisen startin? Näiden kahden eri painotukset vastauksessa varmasti vaihtelee paljonkin riippuen, missä päin maailmaa sen esittää ja kenen kukkarosta lasku maksetaan.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että totuttelu olisi voinut edetä nopeamminkin – ja että ehkäpä lapsi jopa vähän tottui minun jatkuvaan läsnäoloon – mutta hyvä tästä näyttää tulevan näinkin. Nyt sitten odotellaan alkusyksyä, jolloin on edessä ryhmän vaihto, ja sama totutteluruljanssi. Yritimme kyllä saada lasta sellaiseen ryhmään (Kindergarteniin), jossa hän olisi voinut jatkaa, mutta byrokraattisista syistä ei onnistunut, ja tähän on tyytyminen.

Asiaankuuluvalla aksentilla

Olen jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomioni siihen, että kun napero puhuu suomea isälleen, tekee hän sen aika kuuluvalla saksalaisella aksentilla. Viime viikkoina olen kuunnellut usein sivusta, kun lapsi on ikään kuin opettanut isälleen suomea. Isänsä aloitteesta, ei napero vielä ole itse tehnyt aloitteita opettaa suomea kenellekään.

Onhan tästä tutkimustuloksiakin. Kaksikielisten aksentti muuttuu hiuksenhienosti ympäristön mukaan. Siis kun saksansuomalainen puhuu Saksassa suomea tai kun hän tekee saman Suomessa on havaittavissa pienen pieniä eroja – ei siis mitään ihmiskorvin kuultavaa, mutta jotain puheelle tapahtuu. Aika hurjaa, miten helposti mukaudumme ympäristöömme ja vielä ihan huomaamatta.

Jotakuta voi kiinnostaa, miksi mukautamme puhetapaamme – siis aksenttia. Kaikenlaisella mukautumisella haetaan ympäristön hyväksyntää eli ryhmän jäsenyyttä, ja se voi tapahtua huomaamatta. Tilanteen altavastaaja mukautuu yleensä enemmän kuin johtohahmo. Jos joskus on kiinnostunut testaamaan puhekumppaninsa mielipidettä itsestään, voi tehdä vaihvihkaisen eleen, kuten kallistaa päätään tai hipaista korvaansa, jos toinen tekee jotain samanlaista, on yhteisen sävelen etsintä alkanut. 

Kerran puutuin kuitenkin pelin kulkuun. Mies kysyi naperolta, miten jotain sanotaan suomeksi – en nyt muista mitä. Oikea vastaus kuulosti enemmän saksalta kuin suomelta, ja sanoinkin, että tuo oli kyllä saksaa, ei suomea. Napero naurahti, ja sanoi saman ilman aksenttia, ihan supisuomeksi. Tietoista touhua siis. Ei syytä huoleen.

Päiväkodin penkkejä kuluttamassa

Pienet arkielämän muutokset ovat meistä pienimmille suuren suuria. Kuten nyt vaikkapa uudet päivähoitokuviot. Jokainen meistä varmasti muistaa, miten pitkältä varttikin tuntui lapsena, saati sitten koko päivä. Jokainen osaa myös kuvitella miltä tuntuu, kun yhtäkkiä sen suuremmitta selityksittä pitää koko päivä tehdä jotain aivan uutta ja vielä ihan vieraiden ihmisten kanssa. Eikä aina oikein muista, miten pitkään päivä jatkuu ja että milloin onkaan taas vapaapäivä. 

Raskasta uuden aloittaminen on aikuisillekin, mutta me osaamme seurata kellosta, miten pitkään päivä vielä jatkuu, muistamme useinmiten viikonpäivänkin, voimme katsoa kalenterista mitä seuraavaksi tapahtuu, osaamme ennakoida miten työkaverimme asioihin reagoivat ja jos satumme väsymään, emme näytä sitä muille.

Paljon, paljon jäätelöä!

Kolmas kieli jäi muuton myötä pois arkipäivästä ja naperon kieliympäristö muuttui muutenkin aikamoisesti lyhyen ajan sisällä. Vähemmistökielestä, suomesta, tuli loppuvuoden ajaksi enemmistökieli. Maanantaina taasen palasimme viiden viikon jälkeen Saksaan, joten suomi jäi vähemmistöön. Yhden kielen jäätyä pois odotin kahden jäljelle jäävän sanaston hurjaa kasvua sekä tietysti suomen saavan hetkeksi vähän dominantimman asemman saksaan verrattuna.

Jälkimmäinen oli ehkä vähän enemmän toiveajattelua, koska perheen saksanpuhuja on myös Suomessa. Ympäristökieliasemasta huolimatta suomen määrä tuskin merkittävästi muuttui naperon arkipäivässä, mutta puhujien määrä moninkertaistui – ja tämä näkyi ja näkyy edelleen naperon puheessa. Tällä hetkellä suomi ja saksa vaikuttavat olevan aika balanssissa, mutta saksankielisen päiväkodin aloitus näkyy varmasti pian. Täytyy vain pitää huoli, että ehdimme pitää tarpeeksi yksikielistä suomenkielistä aikaa (ks. lisätietoa alla olevasta linkistä) ja että kielet kehittyvät rinnakkain.

Näiden viikkojen ajan en ollut aivan yksin vastuussa suomenkielisistä aktiviteeteista. Vastuunjaon myötä napero oppi liudan synonyymeja monille sanoille, ja paljon, paljon asioita, joita hän tuskin minulta kuulisi. Itsehän sitä käyttää aika muuttumatonta sanastoa, varsinkin oman lapsen kanssa. Ystävien kanssa sitä puhuu useammasta asiasta ja tekee tyylillisiä valintoja (lue: käyttää synonyymeja), joita taaperon kanssa ei niin käytä. Tästä syystä lapsen voi olla vaikea ymmärtää muita kotikielen puhujia kuin omia vanhempiaan, joiden sanasto vaihtelee vähemmän. Tästähän varoitteli Soile monikielisyysluennollaan.

Suomessa oltiin koko ajan uusien asioiden ympäröiminä. Lunta, jäätä, liukkaita teitä ja sauna – muutamia mainitakseni. Paljon oli siis opittavaa, mutta osoittautui napero myös taitavaksi assosioijaksi. Saksan Eis voi olla kontekstista riippuen suomeksi joko jäätelö tai jää, vaikka voi saksaksikin sanoa Eiscreme (tai Eiskrem tai Eiskreme – rakkaalla lapsella on monta nimeä), jos haluaa. Naperosta tuli siis varsinainen sauna- ja jäisten juttujen ekspertti, vaikka lunta saimmekin odotella kotiovelle asti.

Oppipahan tuo myös avartamaan diftongejaan ja käyttämään lounaismurteisia si-imperfektejä niinkuin kunnon länsisuomalaisen kuuluukin. 

Uusi kotikaupunkimme olikin laittanut maiseman nätiksi kotiinpaluutamme varten. Maa oli satanut lumesta valkeaksi yön aikana, ja ammulennon jälkeisen kotimatkan viimeisen osuuden saimme ihastella lunta auton ikkunasta. Ehdimme vielä vähän pelata lumisotaa ja nähdä yhden lumiukon, ennen kuin lumi suli pois. Toivottavasti ei jäänyt tälle talvelle ainoaksi kerraksi.

Naks

Tiedäthän sen äänen, kun suomalainen ulko-ovi sulkeutuu. Se kuulostaa niin kovin jyrkältä ja peruuttamattomalta, vaikka useinmiten sitä ei edes jää kuuntelemaan. Viime sunnuntaina en kuunnellut, koska oli kiire ulos leikkimään. Karu totuus paljastui vasta, kun halusimme takaisin: ovi oli lukossa ja avaimet sisällä. Ab lukko Oy minkä teit. Monet teljet ja painikkeet – miten ihmeessä niiden kanssa oppii taas elämään?

Vuosien mittaan olen opetellut elämään monenlaisten ovien kanssa, useassa eri maassa. Ehdottomia suosikkejani ovat ne, jotka sekä avataan että suljetaan avaimella. Kotoa poistuminen kestää aavistuksen verran kauemmin, mutta avain on aina kädessä eikä vahinkoja satu. Hieman hankalampia ovat sellaiset lukot, joihin mahtuu sisälle vain yksi avain kerrallaan. Ainakin, jos on oppinut säilyttämään avaintaan lukkopesässä eikä asu yksin. Tällainen ovi on osoittaunut petolliseksi useammankin kerran. Sitä kun ei saa avattua ulkopuolelta, jos sisäpuolella on avain. Jos siis joku jättää avaimensa lukkopesään säilöön sisäpuolelle, ei kukaan saa sitä ulkopuolelta auki.

Olen selvitynyt tuoreen äidin univeloilla rappukäytävässä säilytettyjen vaunujen pakkaamisesta kaikella sillä, mitä vauva nyt mukaansa voi tarvitakaan, varsin petollisen ulko-oven kanssa. Petollinen ovemme sulkeutui automaattisesti, eikä sitä sulkeuduttua saanut auki kuin avaimella. Enkä kertaakaan unohtanut avainta taikka vauvaa väärälle puolelle ovea – vaikka usein paniikinomaisesti tarrasin  sulkeutuvaan oveen miettien, missä on vauva, missä avain ja missä minä. Vauvan ja avaimen (roikkui kaulassani) sain poikkeuksetta paikallistettua heti, mutta välillä oli ongelmia määritellä oma sijainti. Se kun ei hormonihöyryissä ollut niin tärkeää kuin vauvan sijainti, ja välillä tuli tosiaan nukuttua aika vähän.

En koskaan ajatellutkaan, miten hankalaa Abloy-ovilukon käyttö onkaan oppia, ennen kuin eräs lauantaiyö kymmenisen vuotta sitten neuvoin puhelimitse suhteellisen huonoa englantia puhuvaa juuri Suomeen saapunutta nuorta slovakialaista Erasmus-opiskelijaa avaamaan soluasuntonsa oven – kun hän oli sitä tuloksetta jo useasti yrittänyt. Tuskinpa hän normaalioloissa puhui kovin huonoa englantia, mutta oletettavasti ensimmäinen ulkomaanreissu ilman vanhempia ja paluulippua, vieras maa, keskiyö, temppuileva ulko-ovi sekä vain yksi puhelinnumero, josta apua saattoi pyytää, koettelivat sekä neuvokkuutta että sanavarastoa.

Miten sunnuntaina saimme oven auki? Emme mitenkään. Mies oli avaimetta työreissussa ja vara-avaimen hankinta  vasta suunnitteluasteella. Ainoiksi vaihtoehdoiksi jäivät ikkunan rikkominen tai lukkosepän palvelut. Ikkunaa en päätynyt rikkomaan, koska en tiennyt saako sen uusittua vielä ennen pyhiä. Sovinkin päivystävän lukkosepän kanssa kanssa, että soitan heiltä apua maanantaiaamuna. Päivystyskeikka pyhänä olisi ollut tuplasti kalliimpi.   

Oletko jäänyt lukkojen taa ulkomailla? Ulkomaillahan ongelma on varmasti kinkkisempi, kuten mainitsemallani slovakkitytöllä. Kenelle soittaa? Onko jotakuta kenelle soittaa? Jos avain ei jäänytkään kotiin vaan lähti käsilaukun mukana, eikä ole millä soittaa? Ja jos saisikin pysäytettyä ohikulkijan ja saisi puhelimen – ainut numero, joka ulkomuistista löytyy, voi olla isän ja äidin muinainen lankapuhelinnumero. Asuuko kävelyetäisyydellä ystävä, jonka ovelle voi mennä keskiyölläkin koputtamaan? Tämä skenaario on hyvä käydä läpi ennen kuin se tapahtuu oikeasti, ja miettiä pitäisikö vara-avain jättää jollekulle, varsinkin jos asuu yksin. 

Useinmitenhan suurkaupungissa löytyy päivystävä lukkoseppä varsin läheltä, mutta henkilöys pitäisi voida todistaa eikä maksu välttämättä onnistu laskulla. Viime vuosina olenkin muuton jälkeen pyrkinyt mahdollisimman pian selvittämään, miten pattitilanteessa saa oven auki ja että jos ei ole puhelinta mukana, saako lukkosepän kiinni muilla konstein. En siksi että olisin pitänyt tilannetta todennäköisenä, vaan siksi että aluksi sitä vain ei tunne ketään eikä maan käytäntöjäkään.

Sunnuntaina lueskelin suomalaisten kokemuksia vastaavista tilanteista täällä kotimaassa. Lähes poikkeuksetta ongelma oli ratkaistu rikkomalla ikkuna. Siis jos oli maalla jääty lukkojen taa, jolloin lähin päivystävä lukkoseppä voi olla pitkänkin ajomatkan, jos sielläkään, päässä eikä omakotiasujalla ole huoltoyhtiötä.

Olipahan sunnuntaiksi vähän vähemmän tekemistä, kun joulukiireet saattoi unohtaa. Oli aikaa heitellä kiviä mereen ja katsella auringonlaskua. Maanantaina kuulin lukkosepältä monta mielenkiintoista ja kekseliästä tarinaa ovien availusta.

On äiti, on!

Toiveeni oli, että englanniksi opitut uhmailut olisivat jääneet pois päiväjärjestyksestä englannin myötä ja että muuton jälkeen huushollissamme ei olisi enää uhmakkuudet raikuneet. Turha toive kuten arvata saattaa. Meillä kiukutellaan nykyisin useammalla kielellä suht sujuvasti ihan ilman vertaismallia ja -oppimista – mutta kyllähän sitä kaksivuotiaana kuuluukin kiukutella. Jaksaa sitten myöhemmässä elämässä niellä osan kiukuistaan.

Päädymme naperon päivittäin tulikivenkatkuisiin joo–ei-väittelyihin. Olen ottanut nämä taistot viime kuukausina kunnia-asiakseni, koska haluan opettaa lapseni elämään tunteidensa kanssa. Ainut toimiva tapa taitaa olla käydä tunteita läpi turvallisessa ympäristössä, turvallisen tyypin kanssa niin kuin ne esille tulevat. En nauti taisteluistamme, mutta ymmärrän, että ne valmentavat lasta elämää varten. Toki sitä muitakin tunteita käsitellään, mutta nyt aiheena on uhma.

Kieli-ihmisenä aloin huomata väittelyissämme omituisia toistuvia kuvioita. Kun sanon ei, napero huutaa takaisin ooooon, vaikka se ei ihan suoraan vastaukseksi sopisikaan. Esimerkiksi ei katsota enää videoita saa saman vastauksen kuin meillä ei ole enää lisää jukurttia, vastauksen joka raikaa: ooooooon. Usein vastaus on kieliopillisesti kohdillaan, mutta usein myös huomaan hänen oikeastaan tarkoittavan joo. 

Lapsen valinnassa ein vastakohdaksi on yllättävän paljon järkeä, kun alkaa vähän raapia kieltä pintaa syvemmälle. Onhan ei-olemisen vastakohta oleminen, ja tätä hän varmasti hakee. Suomen eihän on kieliopillisesti sekä verbi että partikkeli lausekontekstista ja taivutuspäätteistä riippuen. Se siis taipuu, kuten verbi: en ole, et ole, ei ole, jonka vastakohta on olen, olet, on, tai on kokonaan taipumaton partikkeli. Kun se on partikkeli, on sen vastakohta taipumaton joo. Tästä saadaan siis kasattua kaksi vastakohtaparia on–ei (ole) ja joo–ei.

Miksi ihmeessä napero sitten käyttää ei–joo-partikkeliparin sijaan on–ei-verbiparia?

Uhmaikäinen ei partikkeleista vielä tiedä, koska ne ovat funktiosanoja, jotka opitaan vasta myöhemmin. Funktiosanojen pari on sisältösanat, jotka viittaavat asioihin kielen ulkopuolella, eli elävässä elämässä. Funktiosanat (esim. että, mutta, oikeastaan) tuovat esille kieliopillisia suhteita ja sen sellaista eivätkä ne viittaa suoranaa konkreettiin tosielämän asiaan, kuten parinsa sisältösanat, kuten hyppiä, punainen ja nalle. 

Hankalaa? Ei niin hankalaa, etteikö kaksivuotias olisi siitä jo osan oppinut.